[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Neuvostolapsuudesta, hellänhäijysti

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hvostov, Andrei: Sillamäen kärsimysnäytelmä (Sillamäe passioon).
Kääntänyt Immanen, Sanna. Moreeni, 2013. 309 sivua.


Neuvostolapsuudesta, hellänhäijysti
---------------------------------------------------------

Andrei Hvostovin Sillamäen kärsimysnäytelmä kuvailee lasten ja nuorten
elämää 1960–1980-lukujen Neuvosto-Virossa, tarkemmin sanottuna tasavallan
itäosassa, jonne ”tavallisesta Virosta” tulijoilla ei yleensä ollut
mitään asiaa – eikä edes vapaata pääsyä.

Kun Andrei Hvostov kävi keväällä puhumassa kirjastaan Helsingin
Tuglas-seurassa, hän totesi että vuoden 1987 jälkeen syntyneillä
virolaisilla ei yleensä ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista
elämä Eestin sosialistisessa neuvostotasavallassa oli. Muistelmateoksen alussa
onkin riemukas johdanto, jossa kirjailija ja hänen parikymppinen,
itsenäisessä Virossa syntynyt ja kasvanut poikansa keskustelevat siitä, mitä
kaikkea pojassa pitäisi muuttaa, jotta aikamatka isän nuoruuteen onnistuisi.
Kun neuvostoihmisen vaatteet on suurella vaivalla hankittu, matka kuitenkin
peruuntuu: hoidetut hampaat ja avoin katse voisivat paljastaa pojan ja kaksikko
pidätettäisiin ulkomaisina vakoojina.

Tämän jälkeen kirjailija pääsee asiaan: kuvailemaan elämää
1960–1980-lukujen Sillamäessä, itäisessä Virossa sijaitsevassa
teollisuuskaupungissa, jonka menneisyydestä neuvostoajan asukkaat tiesivät
hyvin vähän.

Ennen toista maailmansotaa Sillamäe oli ollut osa Viron kansallismaisemaa
korkeine rantatörmineen ja mataline vesineen. Kylpylävieraita tuli tsaarin
ajalla Pietarista, myöhemmin omasta maasta ja muualta Euroopasta.
Kolmikymmenluvulla alettiin hyödyntää alueen luonnonrikkautta, Viron palavaa
kiveä. Öljyliuske eli kukersiitti on syntynyt miljoonia vuosia sitten,
kivihiilen tapaan. Nykyisin suuri osa Viron sähköntuotannosta perustuu
öljyliuskeen käyttöön.

Toinen maailmansota toi alueelle saksalaiset miehittäjät ja Vaivaran
keskitysleirin. Sinimäkien taistelun jälkeen ympäristö oli tuhkana,
alkuperäiset asukkaat viety ties minne, historia hävitetty ja kieli vaihdettu
venäjään. Kaivostaajamassa louhittiin uraania. Lähiseudun järvet
lainehtivat kirkkaanvihreinä, vailla rantojen tavanomaista kasvillisuutta.

Kahden maailman rajalla

Andrei Hvostov syntyi Sillamäessä vuonna 1963, aikana jolloin virolaiset
olivat jo lakanneet ”odottamasta valkeaa laivaa” eli länsimaista tulevaa
pelastusta ja yrittivät parhaansa mukaan sopeutua neuvostotodellisuuteen.
Hänen äitinsä oli geologi, isänsä kaivosmies – pari oli tavannut toisensa
jossain Siperiassa, jonne Tarton yliopistossa tutkintonsa suorittanut estonka
oli komennettu töihin. Andrei arvelee, että Donin villeistä kasakoista
periytyvä kaivostyöläinen oli ottanut asiakseen suojella leirin ainoata
naista työkavereitten karkeuksilta ja lähentelyiltä.

Avioiduttuaan pari asettui Viroon, ja poikaa ympäröi koko hänen lapsuutensa
ja nuoruutensa ajan kaksi maailmaa: tiukasti suljettu Sillamäe ja ”oikea”
Viro. Sen maalaismaisemassa, isoäidin ruokokattoisessa talossa, poika pääsi
viettämään lapsuutensa kesiä. Ne tuoksuivat lehmiltä ja metsämansikoilta.

Kotikaupungin todellisuus oli toisenlainen: venäläiset, joita kaupungissa oli
enemmistö, eivät osanneet viroa eivätkä välittäneet opetellakaan. Ei
Andrein isäkään sitä osannut. Virolaiset opiskelivat jo lastentarhoissa
venäjää – ei välttämättä innokkaasti, mutta pakon edessä.

Ihme kyllä yhdessä kaupungin jättiläiskouluista oli vironkielinen osasto,
jota Andrei kävi. Kieliryhmien mukaan muodostuneet poikajengit ottivat
välillä yhteen, mutta kovin suuria konflikteja niiden välillä ei näytä
syntyneen. Vasta murrosiässä eroavuudet alkoivat olla isompia. Virolaiset,
joista useimmilla oli Andrein tapaan sukulaisia muualla Virossa, tutustuivat
länsimaiseen populaarikulttuuriin, lähinnä musiikkiin, sekä muotiin.
Sillamäessä Suomen televisiota ei näkynyt. (Sen sijaan melkoinen osa
Tallinnan ja Länsi-Viron suomen kielen puhujista kertoo kielitaitonsa
perustuvan alun perin suomalaisiin tv-ohjelmiin. Niitä tuli viranomaisten
sallimana ohjelmavaihtona Eestin Televisiolle, mutta niitä katseltiin myös
puolisalaa suoraan Suomesta.)

Naurattaa– ja itkettää

Hvostovin tarinat pulppuavat vähän kuin vapaasti assosioiden: neuvostovallan
analyysista loikataan vaivattomasti lastentarhan pihalle tiirailemaan
lentokoneita, välillä vieraillaan murrosikäisen pojan arjessa, joka koostuu
hengailusta kavereiden kanssa ja seksintäyteisistä päiväunista – niitä
järjestelmä ei sentään pysty mielestä riistämään. Lapsuuteen ja
nuoruuteen lyö vahvasti leimansa Andrein astma, jolle ei löydy parannuskeinoa.

Kertomus neuvostofarkuista on hykerryttävä. Monessa muussakin kohdassa
Hvostovin hellänhäijy analyysi panee lukemaan kirjaa paikoin naureskellen,
paikoin taas pala kurkussa. Vapaassa maassa ja yltäkylläisyyden keskellä
kasvaneen on vaikea kuvitella, millaista elämä on silloin, kun kaikki
inhimillinen toiminta on tarkoin säädeltyä, kaikesta on pulaa, viranomaisten
mielivalta kukoistaa.

Ei ihme, että pikku Andrei ottaa eräänä pimeänä talvi-iltana käteensä
kelkannarun ja lähtee taivaltamaan kohti Suomenlahden jäälakeuden takana
sijaitsevaa unelmien maata, Suomea. (Tosin hän palaa matkaltaan muina miehinä,
kun tunnin tarpominen upottavassa lumessa ei avaakaan paratiisin portteja.)

Saattaa olla, että joissakin tarinoissa kirjailija panee vähän omiaankin,
mutta suurimmalta osalta kirja lienee totisinta totta. Luvussa ”Suomi”
Hvostov kertoo, miten sillamäkeläiset lapset ja nuoret – joskus jopa
aikuiset – keräilivät rannalta kotitalousjätettä, kuten suomalaisia
maitopurkkeja ja muuta rojua. Kuvan merestä kerätystä maitopurkkikokoelmasta
olen nähnyt myös tutun tallinnalaisperheen kotialbumissa.

Sillamäen nuorison tulevaisuus ei vaikuta houkuttelevalta. Venäläisten ja
virolaisten ero alkaa poikien varttuessa näkyä myös koulutusratkaisuissa.
Andrei lähtee opiskelemaan Tarttoon, vaikka historiaa pidetäänkin hölmönä
pääainevalintana. Myöhemmin hänestä tulee toimittaja, jonka
venäläisperäinen nimi joskus ärsyttää lukijoita ja haastateltavia.
Useimmat kaverit jäävät kotinurkille, käyvät töissä tehtaissa ja
kaivoksissa, kittaavat vapaa-aikana vodkaa niin että napa ratisee.

Purevinta Hvostovin satiiri onkin kuvatessaan nuorison alkoholinkäyttöä.
Monelle se on ainoa todellinen asia, kaikki muu kangastusta. Pulloon on tapana
tarttua myös neuvostoarmeijan ohjusjoukoissa – silloinkin, kun alokkaat
hälytetään täyteen valmiuteen ja jonkun onnettoman sormi on jo
laukaisunapilla. Onneksi hän ei paina sitä.

Miltään varsinaiselta kärsimysnäytelmältä Andrei Hvostovin lapsuus ja
nuoruus ei vaikuta. Pikemminkin elämä on tylsää, latteaa ja näköalatonta,
mutta elettävähän sitä on, ja jälkeenpäin osa muistoista tuntuu jopa
kultautuvan. Kirjan kieli on elävää, virkeää, välillä herkkää välillä
räävitöntä, mutta aina oivaltavaa. Kääntäjäkin on käsittääkseni
onnistunut urakassaan hyvin.

Suora ja kaunistelematon neuvostoarjen kuvaus on monipuolinen, mainiosti
opastettu matka menneisyyteen, joka on sekä ajallisesti että
maantieteellisesti samaan aikaan lähellä ja kaukana.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/