[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tie ihmiskunnan historiaan käy vatsan kautta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Keskinen <lokesk at utu.fi> Filosofian tohtori, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Standage, Tom: Ihmiskunnan syötävä historia (An Edible History of Humanity).
Kääntänyt Leena Teirioja. Into Kustannus Oy, 2013. 267 sivua.


Tie ihmiskunnan historiaan käy vatsan kautta
---------------------------------------------------------

Maanviljelys, maustekauppa, keinolannoitteet ja geenimanipuloidut sadot –
siinä vain joitain ruuan tuottamiseen ja kuljettamiseen liittyviä
esimerkkejä, jotka nivoutuvat tiiviisti ihmiskunnan laajempaan historiaan. Nyt
ihmiskunnan syötävä historia – ja lisäksi kattaus nykyajan ja
tulevaisuuden ruokahaasteita – on yksissä kansissa helposti nieltävässä
muodossa.

Onpa mukava uusi tuttavuus tämä brittiläinen tietokirjailija ja toimittaja
Tom Standage! Uusimpana kirjana häneltä on ilmestynyt Ihmiskunnan syötävä
historia, ja sitä ennen on tullut ulos viisi kirjaa liittyen esimerkiksi
juomien historiaan, lennättimen – siis Standagen mukaan viktoriaanisen ajan
internetin – vaikutuksiin tietoliikenteen alalla ja Neptunus-planeetan
löytämiseen. Oxfordin yliopiston kasvatti on työskennellyt tiede- ja
taloustoimittajana lehdissä kuten The Guardian ja The Economist, ja onpa hänen
töitään julkaistu myös lehdissä The New York Times ja The Daily Telegraph.
Sujuva, tehokas ja mielenkiintoinen kirjoitustapa ovat siis Standagelle tuttuja,
ja juuri tästä puolesta ovatkin kriitikot hänen teoksiaan kehuneet. Tilaus on
siis mitä ilmeisimmin olemassa helposti lähestyttävälle mutta ehdottoman
asiapitoiselle proosalle, jonka voisi kuvitella myyvän hyvin erityisesti
lentokenttien kirjakaupoissa – niissä kun tuntuu tällaisia kirjoja olevan
myydyimpien listoilla. Blogissaan Standage kertoo vuonna 1998 julkaistuun The
Victorian Internet -kirjaan liittyen, että kyseessä on populaari teos, eikä
hän pidä itseään akateemisena historioitsijana. Lausunto oli vastaus
kritiikkiin, jonka mukaan kirjoittaja ei ollut tehnyt uutta tutkimusta, vaan
yhdistellyt aiempia tutkimuksia. Viitteiden puute ja suppeahko lähdeluettelo
ovat tosiaan heikkouksia akateemisen maailman silmin, mutta itse ainakin
toivottaisin Standagen kaltaisen tutkijan historioitsijoiden joukkoon.

Arvostelu on syytä aloittaa samalla tarkennuksella, jonka Standage tekee
kirjansa Ihmiskunnan syötävä historia alussa: kirja ei siis ole kokoelma
reseptejä, eikä menneitä ruokakulttuureja myöskään tulkita
kulttuurihistoriallisesti. Standagen sanoin ”läpi historian ruoka on ollut
muutakin kuin pelkkää ravintoa. Se on toiminut katalysaattorina
yhteiskunnalliselle kehitykselle, yhteiskunnalliselle järjestäytymiselle,
geopoliittiselle kilpailulle” jne. Ruuan historiaa hahmotellaan kirjassa
kuuden pääluvun verran alkaen maanviljelyn kehittymisestä ja päättyen
lähitulevaisuuden ennuskuviin, geenimanipuloituun ruokaan ja tilanteeseen,
jossa maailman ruokavarat eivät enää riitä väestön ruokkimiseen.
Ensimmäinen luku, Sivilisaation syömäkelpoiset kulmakivet, käy läpi sen
perustavanlaatuisen muutoksen, joka sai metsästäjä-keräilijät asettumaan
aloilleen, viljelemään maata ja jalostamaan maissia, viljaa ja muita
syötäväksi kelpaavia kasveja. Standagen mukaan ”eräs antropologi onkin
kuvannut maatalouden omaksumista ’ihmiskunnan historian pahimmaksi
virheeksi’”. (Tämä on muuten hyvä esimerkki tilanteesta, jossa viitteiden
käyttö olisi ollut enemmän kuin suotavaa.) ”Eräs antropologi” viittaa
tässä siihen suureen työmäärään, jonka maanviljelijät joutuivat
tekemään saadakseen aikaan saman ruokamäärän kuin metsästäjät.
Esimerkiksi Tansanian hazdapaimentolaiset käyttävät alle 14 tuntia viikossa
ruuan keräämiseen. Samassa ajassa suomalainen maanviljelijä on tehnyt tuskin
puolia paperitöistään, varsinaisesta maan työstämisestä puhumattakaan.
Maanviljelykseen siirtyminen on mietityttänyt tutkijoita myös siksi, että
arkeologisten todisteiden perusteella metsästäjä-keräilijät olivat
terveempiä ja pitempikasvuisempia kuin kollegansa kuokan varressa. Maanviljelyn
omaksumista on selitetty ennen kaikkea paimentolaisheimojen paikoilleen
asettumisella ja tästä johtuvalla väestönkasvulla. Myös suurriistalajien
vähenemistä ja oluen tekoon tarvittavien ainesten saatavuuden varmistamista on
pidetty syynä maanviljelyyn siirtymiseen.

Toinen pääluku, Ruoka ja yhteiskunnallinen rakenne, käsittelee paikoilleen
asettumisesta ja kaupunkien synnystä johtuneita yhteiskunnallisia muutoksia.
Väestö alkoi jakautua ammattikuntiin, eliitti keräsi osan maanviljelijöiden
tuotannosta veroina ja papistolle rakennutettiin temppeleitä. Standage käy
kiinnostavasti läpi ”suuren miehen” syntyä eli sitä kehityskulkua, jonka
myötä tietyt yksilöt kohosivat heimon, kylän tai lopulta kaupungin johtoon.
Suuri mies keräsi itselleen vähitellen ylijäämäruokaa, jota hän sitten
jakoi seuraajilleen ja huollettavilleen. Nämä jäivät kiitollisuudenvelkaan,
jota maksettiin yhä kasvavilla vastalahjoilla, kuten ruualla tai työllä.
Suuri mies saattoi myös suostutella sukunsa tuottamaan ylimääräistä ruokaa,
jonka hän sitten jakoi muille – näin syntyi velkakierre ja varallisuuden
jatkuva virta kohti suuren miehen varastoja.

Kolmas pääluku, Ruoan maailmanlaajuiset valtaväylät, käsittelee antiikin
ajalla syntynyttä mausteiden kuljetukseen käytettyä verkostoa, josta Standage
kuljettaa lukijaansa aina Kolumbuksen tutkimusmatkoihin asti. Englannin kielen
sanan spice (mauste) etymologia on niin valaiseva, että se on syytä kerrata
tässä. Sana tulee latinankielisestä sanasta species, joka on toiminut kantana
sanoille special ja especially. Species-sanan merkitys kuitenkin muuttui
arvokkaiksi tavaroiksi, koska sillä viitattiin asioihin, joista maksettiin
tullia. Aleksandrian tariffi, roomalainen 400-luvulta peräisin oleva asiakirja,
on lista 54 tällaisesta asiasta. Listaan kuului muun muassa kaneli, kassia,
inkivääri, valkopippuri, pitkäpippuri, kardemumma, aaloepuu ja mirha, jotka
kaikki olivat ylellisyystuotteita ja näin ollen niihin kohdistettiin 25
prosentin tuontitullivero Aleksandriassa. Sieltä mausteet virtasivat
Välimerelle ja eurooppalaisille asiakkaille.

Standage kirjoittaa asiallisesti tutkimusmatkailijoiden matkoista,
alkuperäisväestön orjuuttamisesta muun muassa maustetuotantoon ja
viljelykasvien siirtämisestä uusille alueille. Päälukujen päätteeksi
Standage kuitenkin sortuu saarnaamaan, vaikkakin vain muutaman sivun verran,
käsittelemänsä aiheen merkityksestä nykyaikana. Mausteverkosto-pääluvun
päätteeksi Standage paljastaa toimittajataustansa kirjoittamalla kappaleen,
joka ilmiselvästi vastaa kysymykseen: ”Mitä tämä kaikki historiallinen
tieto sitten merkitsee nykyihmiselle, ja ennen kaikkea: miksi hänen pitäisi
välittää esille tuoduista tiedoista?” Toisaalta saarnaamisen lomassa
paljastuvat yksityiskohdat ovat äärimmäisen kiinnostavia. Minua esimerkiksi
kiinnosti Standagen tapa kiistää se laajasti jaettu näkemys, jonka mukaan
lähiruuan käytöllä on yksinomaan hyviä puolia. Opin esimerkiksi sen, että
Iso-Britanniassa on ympäristöystävällisempää syödä Uudessa-Seelannissa
kasvatettua lammasta kuin sellaista, joka on kasvanut Brittein saarilla.
Uudessa-Seelannissa lampailla on tilaa laiduntaa, kun taas Brittein saarilla
niitä ruokitaan rehulla, jonka tuotanto aiheuttaa paljon
hiilidioksidipäästöjä. Kyse ei ole edes mistään hiuksenhienosta erosta;
Brittein saarilla lampaan tuottaminen aiheuttaa 2849 kilogrammaa hiilidioksidia
tonnia kohti, kun Uuden-Seelannin lampaiden vastaava luku on vain 563 (johon
vielä lisätään 125 kilogramman lisäpäästöt laivakuljetuksesta johtuen).

Neljäs pääluku, Ruoka, energia ja teollistuminen, käsittelee maanviljelyn
kiinteää yhteyttä teollistumiseen ja teolliseen vallankumoukseen. Esimerkiksi
Britannian teollisuusvallankumousta edesauttoi aiempaa suurempi tuontiruuan,
eritoten sokerin ja vehnän, käyttö tehdastyöläisten ruokkimisessa.

Viides pääluku, Ruoka aseena, käsittelee ruuan yhteyttä sotilaallisen
logistiikan muuttumiseen 1800-luvun aikana. Standagen mukaan logistiikka muuttui
pysyvästi kahdesta syystä: purkkiruoka mahdollisti suurten ruokamäärien
varastoimisen pitkiksikin ajoiksi ilman pelkoa pilaantumisesta, ja junaliikenne
kuljetti niin joukkoja, ammuksia ja aseita kuin ruokaakin ennen
näkemättömällä vauhdilla. Ruuan merkitystä sodassa puolestaan
tarkastellaan kahden kuuluisan esimerkin kautta, Napoleonin Venäjän-sotaretken
ja Berliinin ruokkimisen ilmasillan avulla 1940-luvun lopulla. Napoleon muuten
osoitti tarkkanäköisyytensä todetessaan seuraavasti: ”Euroopan kohtalo ja
kaikki tulevat suunnitelmat riippuvat ruoasta. Jos minulla riittää leipää,
venäläisten kukistaminen tulee olemaan lasten leikkiä.”     

Viimeisessä pääluvussa, Ruoka, väestö ja kehitys, Standage tarkastelee
keinolannoitteiden vaikutusta ruuantuotantoon ja edelleen ympäröivään
yhteiskuntaan sekä ruuan ja väestönkasvun suhdetta. Läpi kirjan Standage
lainaa ahkerasti englantilaisen Thomas Malthusin (1766–1834) pessimististä
ennustetta väestönkasvusta, mutta vasta tässä luvussa ennusteen
paikkansapitävyyttä tulee tarkasteltua useammasta eri näkökulmasta.
Tiivistetysti esitettynä Malthusin näkemys oli, että väestö kasvaa
rajoittamattomana geometrisen sarjan mukaan (esim. 2, 4, 8, 16, 32..), kun taas
ravintovarat kasvavat aritmeettisessa sarjassa (1, 2, 3, 4, 5…) Näin ollen
ihmiskunta vääjäämättömästi lähestyy tilannetta, jossa ruokaa ei riitä
kaikille. Keinolannoitteiden kehittäminen sekä niiden laaja levinneisyys ja
halpa hinta kasvattivat ruokatuotantoa 1900-luvun aikana siinä määrin, ettei
Malthusin ennuste enää pitänytkään paikkaansa. Lisäksi teollistuminen ja
yleinen vaurastuminen ovat omiaan laskemaan väestönkasvua ilman valtiovallan
tai muiden tahojen väliintuloa. YK:n vuonna 2007 julkaiseman ennusteen mukaan
maapallon väestö saavuttaa 9,2 miljardin huippukohdan vuonna 2075, jonka
jälkeen määrä alkaa laskea. 

Kuvia kirjassa on vain nimeksi – muutamia jokaisessa pääluvussa – eikä
niitäkään olisi välttämättä tarvittu. Mustavalkokuvat eivät
pääsekään oikeuksiinsa huokoiselle ja kellertävälle paperille painetun
kirjan sivuilta. Kirjan lopussa on lähdeluettelon ohella viiteluettelo, jossa
on pääluvuittain ilmoitettu tärkeimmät käytetyt lähteet.

Tom Standagen Ihmiskunnan syötävä historia on sujuvasti kirjoitettu teos
ruuan ja ruokatuotannon sekä näiden yhteiskunnallisten vaikutusten
historiasta. Kirja tarjoaa laajan, aidosti maailmanlaajuisen näkemyksen
aiheeseen, mutta silti tilaa on jäänyt myös joidenkin poikkeuksellisten
yksilöiden tarinoiden esilletuomiseen. Standagen kirjoitustyyli on luonteeltaan
tehokasta, ja tärkeimmät sisällöt tuodaan esille yksiselitteisesti todeten.
Pohdiskelevaa, osittain jopa saarnaavaa otetta ilmenee vain päälukujen
päätteeksi, kun kirjoittaja kertaa historiallisten tapahtumien yhteyksiä
nykypäivään. Ja yhteyksiä kyllä löytyy, sillä kirjoittaja selvästi
tuntee ruuan historian ohella myös nykytilanteen. Välillä kurkistetaan myös
tulevaisuuteen. Kiinnostavaa kirjaa on helppo suositella niin ruuan kuin
historiankin ystäville.   

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/