[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Miehet, naiset ja Mika W.

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Järvelä, Juha: Waltari ja sukupuolten maailmat. Avain/BTJ Finland, 2013. 265
sivua.


Miehet, naiset ja Mika W.
---------------------------------------------------------

Mika Waltari (1908–1979) tunnetaan nykyisin parhaiten suurista
historiallisista romaaneistaan. Tuotteliaan kirjailijan varhaistuotanto eli
1920–1930-lukujen romaanit kuvaa kuitenkin suurimmalta osaltaan
ilmestymisaikaansa ja avaa mielenkiintoisia näkökulmia paitsi kirjailijan
omaan tuotantoon, myös miesten ja naisten maailmaan modernisoituvassa
suomalaisessa yhteiskunnassa.

Juha Järvelä kertoo kirjansa esipuheessa, että hänestä tuli
historiantutkija pitkälti juuri Mika Waltarin suurten historiallisten romaanien
ansiosta: ne tekivät nuoreen lukijaan suunnattoman vaikutuksen.
Väitöskirjansa aiheeksi Järvelä ei silti valinnut näitä Waltarin
tunnetuimpia romaaneja, vaan kirjailijan aiemman tuotannon eli vuosien
1925–1939 välisenä aikana ilmestyneet romaanit ja osin muutkin tekstit.

Nyt käsillä oleva teos, Waltari ja sukupuolten maailmat, perustuu Järvelän
julkaisemattomaan väitöskirjaan. Väitöskirja ilmaantunee elektronisena
julkaisuna saataville alkukesästä; huhtikuun puolessavälissä ei Jyväskylän
yliopiston sivuilla Suomen historian oppiaineessa väittelevän Järvelän
väitöspäivää vielä näkynyt.




Keskiössä aikalaisarviot

Järvelä määrittelee tutkimuksensa sukupuolihistorian alaan kuuluvaksi. Yhtä
hyvin se voisi edustaa kulttuurihistoriaa tai kirjallisuuden historiaa –
keskeisimmin esillä ovat Waltarin kirjailijakuva aikalaisten silmissä ja
teosten saama aikalaisvastaanotto. Kirjailijan elämän ja teosten kytkökset
sekä Waltarin omat intentiot jäävät tässä tutkimuksessa hyvin vähäiselle
käsittelylle, joskin ne vilahtavat näkyviin muutamassa kohtaa.

Näkökulma siis poikkeaa aiemmista Waltari-tutkimuksista, ja aineistona ovat
Waltarin kaksi-kolmekymmenluvuilla kirjoittamien tekstien – joita niitäkin on
todella runsaasti – ohella aikalaisarviot, joista Järvelä näyttää
lukeneen kaikki mitkä suinkin käsiinsä sai. Hän arvioi, että noin kymmenen
prosenttia aikalaisarvioista jäi tutkimustyön aikana tavoittamatta. Tämä ei
haittaa: arvioita on huomattavan paljon ja ne edustavat tuonaikaisen Suomen
lehtikenttää laidasta laitaan. Mukana on pääkaupungin suuria sanomalehtiä
kuten Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi, kulttuuri- ja kirjallisuuskentän
toimijoita kuten Arvosteleva kirjaluettelo ja Suomalainen Suomi, maakuntalehtiä
perimmäiseen Pohjolaan asti. Toki mukana on myös ajan luetuimpia
aikakauslehtiä suojeluskuntajärjestön Hakkapeliitasta modernin naisen
Hopeapeiliin – ja vähän kaikkea siltä väliltä. Arvostelijat edustavat
kutakuinkin kaikkia 1920–1930-lukujen puolueita ja kulttuurin kuppikuntia:
riittänee jos totean, että mukana ovat niin V. A. Koskenniemi ja Rafael
Koskimies kuin Olavi Paavolainen, Raoul Palmgren ja Sylvi-Kyllikki Kilpi.

Ritva Haavikon, Markku Envallin ja Panu Rajalan Waltari-elämäkertoihin ja
tutkimuksiin Järvelä viittailee melko säästeliäästi. Ne edustavat
pitkälti henkilöhistoriallista kirjallisuustutkimusta, josta Järvelä pyrkii
eroon.




Hämmentävän tuottelias tekijä

Mika Waltari aloitti kirjallisen tuotantonsa 1925 romaanilla Jumalaa paossa.
Merimieslähetysseuran tilaustyönä tehty moraliteettikertomus levisi lähinnä
seuran omissa piireissä eikä sitä arvosteltukaan kuin yhdessä ainoassa
lehdessä; silloinkin vain koska kyseessä oli arvostelijan ystävän, pastori
Toimi Waltarin, poika.

Kristian Korpin nimellä kirjoitettu kauhunovellikokoelma Kuolleen silmät
(1925) ja uskonnollisten runojen kokoelma Sinun ristisi juureen (1927) saivat
julkisuutta erittäin vähän eikä Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen (esiintyi
tuolloin kirjailijanimellä Olavi Lauri) yhteinen runokokoelma Valtatiet (1928)
ollut omana aikanaan sen enempää myynti- kuin arvostelumenestys.

Tie tunnetuksi kirjailijaksi aukesi esikoisromaanilla Suuri illusioni (1928). Se
teki vasta kaksikymppisestä kirjailijanalusta Tulenkantajien kärkinimen ja
ensimmäisen maailmansodan jälkeisen nuorisosukupolven tekojen ja tunteiden
tulkin. Romaanissa kuvattu helsinkiläisnuoriso tosin oli Waltaria jonkin verran
vanhempaa.

Teoksessa esiintyi niin dekadentteja puoliturmeltuneita ”maailmanmiehiä” ja
heidän moraalikysymyksiin vapaamielisesti suhtautuvia daamejaan kuin reippaan
”uuden sukupolven” edustajia, poikia ja tyttöjä jotka saattoivat olla
kavereita keskenään ilman minkäänlaista seksuaalista viritystä. ”Nuorison
eroottinen probleema” oli näyttävästi esillä myös Appelsiininsiemenessä
(1931).

Waltarin hätkähdyttävä tuotteliaisuus ja monipuolisuus hämmensivät
arvostelijoita. Hän kirjoitti runoa, proosaa, näytelmätekstejä ja
elokuvakäsikirjoituksia, satuja ja salapoliisiromaaneja, aluksi salanimellä
Armas J. Pullan kanssa. Waltari teki lehtijuttuja ja opasti nuoria kirjoittajia.
Valkoisen Suomen äänitorveksi – ellei vieläkin arveluttavammaksi
sananviljelijäksi – hänet todettiin viimeistään Horst Wessel-suomennoksen
ilmestyttyä 1933. Oman armeija-ajan kokemuksiin perustuva teos Siellä missä
miehiä tehdään (1931) asetteli Waltarin vastakkain Kenttä ja kasarmi
-novellikokoelman julkaisseen Pentti Haanpään kanssa.

Ilmeistä kuitenkin on, että kaikkea Waltarin kirjoittamaa ei ymmärretty
sellaiseksi kuin kirjailija oli sen tarkoittanut. Selkein esimerkki on
Suomalaisessa Suomessa vuonna 1933 julkaistu kirjoitus Tyhjiä tynnyreitä eli
kolinaa ammattikirjailijan aivokopassa, jossa Waltari ehdotti, että ulkomaisen
kirjallisuuden julkaisemisesta luovuttaisiin, koska se oli epäsiveellistä,
repivää ja hajottavaa sekä tyrkytti lukevalle kansalle vallankumouksen
aatteita. Samassa artikkelissa Waltari pani myös kriitikot ja muut kirjallisen
kentän toimijat parrelleen yhtä reippain ottein kuin kollega Olavi Paavolainen
muutamaa vuotta aiemmin Suursiivouksessaan. Kummankaan ironia ei mennyt perille.




Kiintoisia löytöjä ja ajankuvaa

Tuotteliaisuus ja monipuolisuus aiheuttivat sen, että Waltarin otsalle
soviteltiin kritiikeissä jatkuvasti viihdekirjailijan leimaa. Kun kirjailija
lisäksi viihtyi jossakin määrin julkisuudessa – lukeva yleisö oppi
tuntemaan hänet pelkästään etunimellä, mikä tuohon aikaan oli varsin
poikkeuksellista – ja toi jopa perhettään lehdissä esiin, kommentit olivat
hetkittäin happamia. (Nykymuotoiseen lehtikirjoitteluun tottuneesta lukijasta
Waltarin julkisuus saattaa kyllä vaikuttaa aneemiselta.)

Vuosina 1933–1935 ilmestynyt muhkea Helsinki-trilogia (Mies ja haave, Sielu ja
liekki ja Palava nuoruus) muuttivat kriitikoiden suhtautumista. Trilogian kaksi
ensimmäistä osaa saivat jopa valtionpalkinnon. Kuvaavaa ajan ilmapiirille on
se, että Waltari alkoi osallistua 1930-luvulla suosittuihin romaani- ja
näytelmäkirjoituskilpailuihin nimimerkin suojissa ja voitti niistä useita.
Omalla nimellä se ei varmaankaan olisi ollut mahdollista.

Järvelä käsittelee aihettaan suurimmaksi osaksi kronologisesti, mutta tekee
muutaman mielenkiintoisen temaattisen syrjähypyn. Niinpä esimerkiksi nuorison
ja vanhempien suhteita kuvaavat romaani Appelsiininsiemen (1931) ja näytelmä
Kuriton sukupolvi (1936) peilautuvat ja vertautuvat toisiinsa. Yhteiskunnan ja
kirjailijan asennemuutokset eivät näin lyhyellä aikavälillä vielä näy
kovin selvästi, mutta hyvällä idulla ne jo ovat.

Teoksen ansioihin kuuluu, että kirja nostaa esiin yllättäviäkin puolia
Waltarin kirjallisesta tuotannosta. Esimerkiksi Hämeenlinnan kaupungin
juhlanäytelmäksi tilattua Hämeenlinnan kaunotarta ei kirjailijan tuotannon
yhteydessä usein mainita, vaikka se on julkaistu myös kirjana. Muutama muukin
unohtunut teos siirtyi lukulistalleni.

Naisten ja miesten maailmoja tarkastellessaan Järvelä piirtää komean kaaren
aatteellisesti ambivalenteista 1920-luvun lopun romaaneista seuraavan
vuosikymmenen jyhkeisiin suku- ja yhteiskuntaromaaneihin –
salapoliisitarinoita ja muuta viihteellisempää Waltarin tuotantoa unohtamatta.

Vuosina 1925–1939 Waltari kirjoitti kaikkiaan noin tuhat tekstiä. Osa niistä
on aikakauslehtien ja erilaisten joulujulkaisujen novelleja eikä niitä
tietenkään ole mahdollista ruotia parinsadan sivun mittaisessa tutkimuksessa,
mutta esiin on nostettu myös hyviä esimerkkejä näistä. Keskeiset teokset on
käsitelty monipuolisesti.

 Järvelä arvioi teoksessaan Waltarin kirjailijakuvaa toisaalta hänen
teostensa, toisaalta niiden saaman aikalaisvastaanoton kautta.
Aikalaisvastaanoton määrittelyssä on luonnollisesti tukeuduttava
säilyneisiin kritiikkeihin, mutta kun niitä on referoitu laidasta laitaan,
syntyy hyvä kuva maailmansotien välisen ajan Suomen kirjallisista virtauksista
ja väliin kiihkeistäkin kulttuurikahinoista. Aikalaisarvioita olisi voinut
suorina lainauksina esittää ehkä enemmänkin, jolloin tekstiin olisi tullut
lisää mehevyyttä ja autenttista ajankuvaa, mutta sivumäärä lienee
asettanut rajoituksensa.

Kirja sopii kirjallisuuden opiskelijalle ja harrastajalle, mutta myös kenelle
tahansa Mika Waltarin romaaneja lukeneelle. Liitteenä oleva pitkä
(12-sivuinen!) luettelo Mika Waltarin julkaistuista teksteistä vuosilta
1925–1939 tarjoaa hyviä vinkkejä niillekin, jotka luulevat jo tuntevansa
kirjailijan koko tuotannon.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/