[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Liha ja aate

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sakari Siltala <sakari.siltala at gmail.com> FM, Suomen ja Pohjoismaiden historian
tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Puro, Laura; Åberg, Veijo: Lihatalonpojat ja heidän yhtiönsä – LSO, HKScan
ja liha-alan muutos. Edita, 2012. 277 sivua.


Liha ja aate
---------------------------------------------------------

Pörssiyhtiö HKScanin suurin omistaja LSO Osuuskunta täytti tammikuussa 2013
sata vuotta. Juhlavuoden kunniaksi ilmestyi Laura Puron ja Veijo Åbergin
kirjoittama historiateos Lihatalonpojat ja heidän yhtiönsä – LSO, HKScan ja
liha-alan muutos. Pian julkistamisen jälkeen löytyi Irlannissa myytävistä
hampurilaispihveistä hevosenlihaa, jota niissä ei pitänyt olla. Nousi kohu,
josta paisui parissa viikossa Euroopan eri kolkkiin levinnyt skandaali.
Hevosenlihaa löytyi mm. Finduksen eineslasagneista, Pirkka-kebabeista ja Ikean
lihapullista.

HKScanin ja LSO:n sekä lihakohun välillä on ainoastaan juhlavuoteen liittyvä
ajallinen yhteys. Kohun taustalla olevat tekijät – suurten ruokatalojen
ylipitkiksi venyneet ja solmuisiksi kiertyneet tuotantoketjut – koskevat
kuitenkin myös suomalaisia ruokayhtiöitä, ainakin vältettävänä uhkakuvana
ja koko alan imagokysymyksenä. Historiateos siivuttaakin näytille niitä
prosesseja, joiden myötä lihateollisuus on kasvanut suuriksi kansainvälisiksi
ruokakonserneiksi. Lounaissuomalaisen osuusteurastamon ponnistus
pörssilistatun, koko Itämeren altaalla toimivan liha- ja einesjätin
pääomistajaksi on kehityksestä kuvaava esimerkki.

Teos keskittyy rajauksensa mukaisesti liiketoiminnan ja rakennemuutoksen
historiaan ja jättää vähälle tarkastelulle lihateollisuuden teknisen
puolen, tuottajien arkipäivän sekä esimerkiksi tuotantoeläinten hyvinvoinnin
– joita kaikkia kyllä sivutaan.

Kirjan ansio on LSO:n ja HKScanin tarinan kytkemisessä koko lihateollisuuden ja
pellervolaisen osuustoimintaliikkeen linjoihin sekä Suomen taloushistorian
laajempiin kaariin. Puro tarkastelee kirjan alkupuoliskossa osuustoiminnallista
liha-alaa osana 1900-luvun mittaan rakentuvaa yhteistyöhön ja sääntelyyn
perustuvaa talousjärjestelmää. Åbergin kirjoittama jälkipuolisko luotaa
LSO:n ja HKScanin roolia tuon järjestelmän murtuessa 1900-luvun viimeisinä
vuosikymmeninä ja 2000-luvulla. Teoksen painotus on näissä dramaattisissa
vuosissa, jolloin osuustoiminnallinen lihateollisuus joutui sopeutumaan
rahamarkkinoiden säätelyn purkamisen, lama-ajan sekä Euroopan integraation ja
uusien kilpailulakien järistyksiin.

Lihatalonpojatavaa yhden näkökulman lisää suomalaisen osuustoiminnan
kehityskulkuihin ja ennen kaikkea suurten osuustoiminnallisten yritysryppäiden
viime vuosikymmenten muodonmuutoksiin.

 

Kiristyvä kilpailu ja osuustoiminnan ahdinko

Kuten Åberg toteaa, osuustoiminta alkoi 1980-luvulla näyttää vanhentuneelta
ja jäykältä yritysmuodolta. Osana 1980-luvulla leviävää taloudellista
uusliberalismia Suomen rahamarkkinat vapautuivat ja muuttuivat pankkivetoisista
osakemarkkinavetoisiksi. Nousukauden oloissa valloilleen ryöpsähti
raharunsaus. Talous ylikuumeni ja alkoivat niin kutsutut kasinokausi ja
kulutusjuhla.

Osuuskuntien liikkumavara aktivoituvilla pääomamarkkinoilla oli kapea.
Nurkanvaltausten, vikkelän rahan ja juppikulttuurin ajassa maaseudun mullasta
nousseet osuuskunnat näyttivät muutoinkin aikansa eläneiltä. Maaseutuun,
paikallisuuteen ja eettisesti virittyneeseen osuusaatteeseen tukeutuva
pellervolaisuus tuntui pörssimaailmassa vieraalta. Rahamarkkinoiden kahleiden
katkominen oli alkutahteina osuustoiminnan tuleville mullistuksille ja siitä
olisi mielellään lukenut muutaman kappaleen enemmänkin.

Åberg kuvaa varmalla otteella 1980–1990-luvun vaihteessa mullistuvaa
kilpailun ja yhteistyön suhdetta. Euroopan integraatio kiristi Suomen
vanhastaan sallivan kilpailulainsäädännön. Uudet lait (1988, 1992) ja
syntynyt Kilpailuvirasto (1988) kurittivat osuustoimintaa ja lakkauttivat vanhat
yhteistyömuodot, mm. tähän saakka lailliset kartellit. Alueellisten
osuusteurastamoiden vanhoille reviireille perustuva aluejako oli lopetettava. 
Kilpailuvirasto tutki MTK:n koordinoimaa kartellimaista tietojen vaihtoa
lihayritysten välillä, mutta ei löytänyt todisteita laittomuuksista.
Osuustoiminta eli kuitenkin jatkuvan paineen alla.

Eurooppa-integraation huipentuma eli liittyminen Euroopan Unioniin vei valtaa
MTK:n käsistä Brysseliin ja lopetti maataloustuloneuvottelut. Rajasuojan
kaatuessa lihan hinta tippui ja tuottajien tulot pienenivät rajusti. Kaikki
tapahtui aikana, jolloin Neuvostoliiton sortuminen lakkautti yhden
vientimarkkinan ja Suomi ajautui pahaan lamaan. Åberg kytkee tämän
yleiskehityksen LSO:n ja HK:n yrityshistoriaan onnistuneesti.

 

Tuottaja, kuluttaja, sijoittaja?

Osuustoiminnallisen liha-alan – kuten osuustoiminnan ylipäänsä – vastaus
kiristyvään kilpailuun ja rahamarkkinoilla tapahtuneisiin muutoksiin oli
muovautua yhä enemmän sijoittajavetoisen, yhtiömuotoisen yritystoiminnan
kaltaiseksi. Åberg kuvaa kuinka LSO yhtiöitti teollisuutensa 1980-luvun
lopulla; tätä kautta tuli helpommaksi kerätä markkinoilta pääomia, joita
puhdas osuuskunta pystyi hankkimaan vain jäseniltään sekä lainoina ja
tulorahoituksena. Järjestelyn tarkoituksena oli samalla tyrkätä omistajia eli
lihantuottajia kauemmaksi toimivasta johdosta, jotta tällä olisi suurempi
vapaus liiketoiminnan kehittämisessä. Syntyi LSO Food Oy, jonka suunniteltu
pörssilistaus kuitenkin venähti taloudellisesti vaikean 1990-luvun alkupuolen
takia aina vuoteen 1997.

Liha-ala oli käytännössä jakautunut kahteen suureen alueosuusteurastamoiden
pohjalta kasvaneeseen toimijaan, LSO:hon ja Itikka-Lihapolariin.  Kaksi suurta
jakoivat 1991 purkautuvan osuusteurastamoiden keskusjärjestön Tuottajain
Lihakeskuskunnan (TLK) perinnön: LSO sai HK:n brändin, Itikka-Lihapolar
Atrian. Suurten lihatalojen asemaa vahvisti lisäksi kaupan yhä suurempi
keskittyminen S- ja K-ryhmille. Vaikka toisaalta kaupan mahti kasvoi yli
teollisuuden, keskusliikkeiden voimistunut ketjuohjaus ja valtakunnalliset
hankintajärjestelmät suosivat näitä suuria tavarantoimittajia.

Vanhojen yhteistoiminnalle perustuvien rakenteiden murtuessa 1990-luvulla
markkinaehtoisuus ja kuluttajanäkökulma alkoivat jyrätä tuottajaintressiä.
Åberg kiteyttää: ”Kotimainen tuottaja ei enää ollut kuningas, vaan
kuluttajamarkkinoiden vetämän ketjun loppupäässä.” Vuonna 1994
aloittaneessa LSO:n ja HK:n uudessa toimitusjohtajassa Matti Palokankaassa
kiteytyivät uudet ajatukset: hän hätisteli omistajahallinnosta vanhan
järjestökulttuurin piirteitä ja tuottajien vaateita. Kiristynyt kilpailu
pakotti satsaamaan markkinointiin sitä rahaa, mikä tuottajien mielestä olisi
kuulunut maksaa tuottajahinnoissa omistajille. Uudessa kilpailun maailmassa LSO
ei enää voinut tilittää kilpailijoita korkeampia hintoja.

2000-luvulle tultaessa kumpikin suuri osuusteurastamo oli kehittynyt nimiään
myöten vahvojen tuotemerkkien HK:n ja Atrian ympärille. Eikä kyse ollut vain
nimistä. Osuusteurastamoista ruokataloiksi kehittyneet ryhmittymät
häivyttivät osuustoiminnallisuuttaan taka-alalle. Tuottajan rinnalle nousivat
kuluttaja ja sijoittaja.

 

Kansainväliseksi pörssiyhtiöksi

LSO:n yhtiöittäminen, yhteistyö yksityistä pääomaa edustavien yhtiöiden
kanssa sekä lopulta pörssilistaus 1997 HK Ruokatalo Oy:n nimellä olivat
askeleita sijoittajavetoiseen suuntaan. Osuuskunta oli vetäytynyt kokonaan
tuotannollisesta toiminnasta ja toimi puhtaasti omistajana. Hyöty tuottajille
tuli yksinomaan osingoista ja osakkeen arvonnoususta; tuottajaosuustoiminnan
iänikuinen sisäänrakennettu ristiriita oli näin ratkaistu.

Yritysryhmään tuli yhtiöittämisen myötä mukaan ulkopuolisia intressejä,
vaikka LSO pitikin isännän otteen pörssiyhtiöstä äänivaltaisilla
K-osakkeillaan. Ryhmittymän osuustoiminnallisuus hälventyi
holding-toiminnaksi.

Sijoittaja- ja markkinavetoisempi ryhmittymä kansainvälistyi vauhdilla. HK
levittäytyi 1990–2000-luvulla yritysostoin ja yhteisyrityksin Baltiaan,
Ruotsiin ja Puolaan ja paisui lopulta vuoden 2007 jättifuusiolla ruotsalaisen
Swedish Meatsin kanssa Pohjoismaiden johtavaksi ruokayhtiöksi,
HKScan-konserniksi. Konsernin liiketoiminnasta enää kolmannes tuli Suomesta.
Alkuperäistä osuusaatetta tai osuusliikkeen arvoja – sosiaalista vastuuta,
oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, ruohonjuuritason demokraattisuutta –
miljardibisnekseksi paisuneessa HKScanissa tuskin enää ensisijaisesti näkyi.
Näistä ei välttämättä ollut irtauduttu. Kasvu ja vanhojen rakenteiden
murtuminen oli yksinkertaisesti pakottanut kohti sijoittajia ja kuluttajia –
kilpailukapitalismin kovempien arvojen maailmaan.

Puron ja Åbergin kuvaama kehitys koskee lähes kaikkia suuriksi kasvaneita
osuustoiminnallisia ryhmittymiä ja myös lähes kaikkia suomalaisia:
osuuskunnilla on Suomessa yli seitsemän miljoonaa jäsentä,
keskivertosuomalainen kuuluu kahteen tai kolmeen osuuskuntaan.
Osuustoiminnalliset yritykset ovat monilla aloilla vahvoja: esimerkiksi
S-ryhmällä, Valiolla ja Metsäliitolla on kullakin n. 40 prosentin
markkinaosuus. Osuustoimintaliikkeen MTK:hon ja
Maalaisliittoon/Keskustapuolueeseen kytkeytyvä rooli Suomen 1900-luvun
historiassa on ollut tavattoman merkityksellinen. Osuustoiminnan historian olisi
syytä kiinnostaa maailman osuustoiminnallisimmassa maassa.



ESO:n karja-auto eläintenhakumatkalla 1960-luvulla. Kuva: HKscan

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/