[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tuhti annos Japanin kulttuuria

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Keskinen <lokesk at utu.fi> Filosofian tohtori, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Porrasmaa, Raisa: Japani pintaa syvemmältä: Muutakin kuin sake, sushi ja
samurait. Atena Kustannus Oy, 2012. 345 sivua.


Tuhti annos Japanin kulttuuria
---------------------------------------------------------

Edullisin ja luontoystävällisin tapa matkustaa on nojatuolimatkailu, ja sen
mahdollistavat vetävästi kirjoitetut matkaoppaat. Pinnalliset kuvailut
tärkeimmistä turistirysistä, pistorasian mallista, palvelukulttuurista,
tippauskäytännöistä ja veden juomakelpoisuudesta eivät kuitenkaan aina
riitä. Silloin matkustelunnälän tyydyttävät – tai pikemminkin tosissaan
herättävät – kirjat kuten Japani pintaa syvemmältä.

Ei matkaopas, vaan…

En ole aiemmin törmännyt kirjatyyppiin, joka ensivilkaisulta vaikuttaa
matkaoppaalta ja vasta lukiessa paljastuu syvälliseksi kuvaukseksi esimerkiksi
kansasta, kulttuurista tai valtiosta. Kirjatyyppiin kuuluu olennaisesti myös
kriittisyys sekä syvällinen kulttuurin ja historian taju, jotka matkaoppaista
usein puuttuvat, todennäköisimmin toimituksellisista kuin kirjoittajasta
johtuvista syistä. Jatko-opiskelija ja japanologi Raisa Porrasmaan Japani
pintaa syvemmältä edustaa kyseistä kirjatyyppiä tavalla, jonka voisi hyvin
kelpuuttaa tieteelliseksi tutkimukseksi. Porrasmaa valmistelee Kiotossa
väitöskirjaansa Japanin keskiaikaisesta kirjallisuudesta, joten analyyttisyys
ei tule yllätyksenä – vain alaviitteet puuttuvat. Niiden sijaan kirjassa
tosin on yksittäisiä aiheita syventäviä infolaatikoita. Lieneekö juuri
tieteellisen otteensa ansiota, mutta Porrasmaa onnistuu käsittelemään Japanin
historiaa ja eritoten kulttuuria sekä laajasti että yksityiskohtiin paneutuen.
Toisinaan, mutta onneksi harvoin, kirjoitustapa näyttäytyy raskaana
lukukokemuksena.

Japanin kulttuuri(t) kymmenessä luvussa

Kirja on jaettu kymmeneen päälukuun. Ensimmäisessä kohotetaan orientalismin
verhoa, joka on muovannut ja edelleen muovaa näkemyksiämme Japanista vaikkapa
zenin, teetaiteen, animen ja samuraiden yhtäältä perinteisenä ja toisaalta
uutuudenkiiltävänä maana. Kun Porrasmaa on käynyt läpi keinot, joilla
Japania on tuotteistettu ja mystifioitu sekä japanilaisten itsensä että
länsimaalaisten toimesta, on lukijankin helpompi suhtautua kriittisesti omiin
mielikuviinsa nousevan auringon maasta.

Ensimmäisessä luvussa Porrasmaa käy läpi myös Japanin historiaa, vaikka
aiheen tarkastelu jatkuukin läpi kirjan. Seuraavassa luvussa Japanin
tunnetuimpien kulttuuri-ilmiöiden kuten manga-sarjakuvien, niukasti puettujen
koulutyttöjen, videopelien ja J-popin käsittely jatkuu soft power -käsitteen
turvin. Käsitteen kehitti 1980-luvulla amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä
Joseph Nye viitatakseen kulttuuriseen ja poliittiseen vaikutusvaltaan, jonka
vastakohtana on sotilaallinen ja taloudellinen vaikutusvalta, hard power. Vuonna
2004 Nyen mukaan Japanilla oli Aasian maista eniten potentiaalisia soft power
-resursseja, ja epäilemättä vaikutusvalta on vain kasvanut viimeisen
vuosikymmenen aikana.

Kolmas luku on kirjan raskaimpia, eikä pelkästään siksi, että se on kirjan
pisin. Se käsittelee työelämää ja työnsaannin vaikeutta, poliittista
historiaa, hyvinvointivaltiomallia, itsemurhien yleisyyttä ja väestön
vanhenemista, mutta toisaalta myös kevyempiä aiheita kuten äitiyttä ja
isyyttä. Joistain tutkimistaan ilmiöistä Porrasmaa kertoo omien tai
tuttavapiirinsä kokemusten kautta, mutta lähestymistapaa olisi voinut
käyttää laajemminkin. Nyt se tuntuu tehokeinolta muuten eksaktin ja paljolti
kvantitatiivisiin tutkimustuloksiin pohjautuvan tekstin joukossa. Luvun
perusteella Japani ja Suomi tuntuvat kärsivän hyvin samankaltaisista
ongelmista: väestö vanhenee nopeasti, yhä useammat työt vaativat pitkän
koulutusputken läpikäymistä, eikä siltikään työpaikan saamisesta ole
varmuutta. Positiivisena seikkana Porrasmaa näkee väestön ikääntymisessä
sen, että ilmiö tulee tulevaisuudessa edistämään naisten
uramahdollisuuksia; perinteisestihän japanilaisen naisen paikka on ollut
kotona, jossa hän tosin hallitsee perheen rahankäyttöä.

Neljäs luku käsittelee japanilaista yhteiskuntaa kontrollin, etiketin ja
roolien näkökulmista. Tiiviin yhdessäelon sujuvoittamiseksi laaditut
sosiaalisen kontrollin käytänteet ovat epäilemättä tarpeen, kun ottaa
huomioon, että Japanissa asuu suurin piirtein Suomen kokoisella alueella 128
miljoonaa ihmistä, ja lisäksi noin 70 prosenttia pinta-alasta on vaikeasti
asutettavaa vuoristoaluetta. Pelkästään Suur-Tokion alueella asuu 36
miljoonaa ihmistä. Ei siis ole ihme, että Suomeen saapuvat japanilaisturistit
panevat merkille ennen kaikkea hiljaisuuden.

Koulujärjestelmä ja koulumaailman synkät ilmiöt, kuten kiusaaminen, koulusta
poisjääminen ja omaan huoneeseensa eristäytyvät hikikomori-nuoret, ovat
viidennen luvun aiheita. Pänttäyskeskeisen järjestelmän ei koeta tuottavan
tarpeellisia taitoja jälkiteolliselle, nopeasti muuttuvalle taloudelle, ja
stressi koulutuspaikan saamisesta puolestaan vaivaa yhä useampia koululaisia.
Useiden koulureformienkaan jälkeen tuloksista on toistaiseksi vähän
merkkejä. Suurimpana ongelmana nähdään kuitenkin japanilaisnuorten
motivaation ja kiinnostuksen puute, joka ainakin osittain johtuu työnsaannin
vaikeudesta korkeasta koulutuksesta huolimatta. Huolestuttavia merkkejä
paljastui myös kyselytutkimuksissa, joiden mukaan japanilaiset opiskelijat ovat
yksinäisimpiä maailmassa, ja jopa kolmasosa kokee, etteivät muut pidä
heistä.

Kuudes ja seitsemäs luku käsittelevät japanilaisten suhdetta uskontoon ja
luontoon. Johtuen näiden voimakkaasta yhteenkietoutuneisuudesta, on niitä
mielekästä käsitellä samanaikaisesti. Šintolaisuus on Japanin alkuperäinen
uskonto, kun taas buddhalaisuus kulkeutui saarille Kiinasta 500-luvulla.
Japanilaisten luontosuhdetta kuvaa osuvasti se, ettei buddhalaisessa ajattelussa
vedetä selvää rajaa ihmisen ja luonnon välille – kaikki on katoavaista ja
yhteydessä toisiinsa, ja elävät olennot muodostavat yhden kokonaisuuden.
Esimerkiksi vainajien henkien lepyttämiseksi tarkoitettuja buddhalaisia
seremonioita järjestetään yhtä hyvin ihmisille kuin saaliseläimille ja
myös käyttöesineille, kuten kengille, siveltimille ja neuloille.

Kahdeksas luku käsittelee keisarin asemaa ja japanilaista nationalismia.
Valloitusretkiin johtanut 1930-luvun ultranationalismi saa tässä luvussa vain
lyhyen maininnan, mutta aihealue tulee kyllä käsitellyksi toisaalla kirjassa.
Viime vuosina vahvistuneesta pop-nationalismista puolestaan olisin mielellään
lukenut enemmänkin. Kyse on nuoremman polven japanilaisten parissa
vaikuttavasta Nihon-rabu eli Japani-rakkaus -ilmiöstä, jonka tutkijat ovat
tuominneet naiiviksi ja ajattelemattomaksi, vaikka sillä nähdään myös
poliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Porrasmaan mukaan ilmiö on vastalause
identiteetin heikkenemiselle ja yhteiskunnan kulutuskeskeisyydelle. Eräs
pop-nationalismin muodoista on Japanin sotalippujen liehuttaminen
jalkapallokatsomoissa.  

Yhdeksäs luku tarjoaa tuhdin tietopaketin vuoden 2011 tsunamista ja Fukushiman
ydinvoimaonnettomuudesta – kevyempikin käsittely olisi riittänyt. Toisaalta
Porrasmaan tekstistä kuvastuu se epätasapaino, joka vallitsee suomalaisen ja
japanilaisen näkemyksen välillä onnettomuutta koskien. Suomalainen media,
vaikkakin käsitteli tsunamin tuhoja ja ydinvoimaonnettomuutta kattavasti, ei
onnistunut välittämään tilanteen vakavuutta, tai sitä, miten paikallinen
väestö edelleen kärsii suositukset ylittävistä säteilyarvoista. Fukushiman
tapaus onkin vakavuudessaan samaa luokkaa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden
kanssa. Porrasmaa kertoo valaisevan esimerkin tilanteesta: Loppuvuodesta 2011
hän vieraili Fukushiman kaupungissa, joka on 60 kilometrin päässä
voimalasta. Osaan kaupungin puistoista oli asetettu kylttejä, joissa
kehotettiin – säteilyn takia – välttämään alueella oleskelua tuntia
pidempään päivässä.

Kymmenes luku käsittelee kansalaisyhteiskuntaa ja vapaaehtoistyötä. Kōben
maanjäristys vuonna 1995 merkitsi käännekohtaa, jonka jälkeen päättäjät
havahtuivat huomaamaan vapaaehtoistyössä piilevän potentiaalin.
Vapaaehtoistyötä organisoivien yhdistysten perustamista helpotettiin
lakiuudistuksella vuonna 1998, jota seurasi yhdistysten määrän huima kasvu.
Valtaosa yhdistyksistä on kuitenkin niin pieniä, ettei niillä ole toivottua
poliittista vaikutusvaltaa, vaikka ruohonjuuritasolle ne toimivatkin halutulla
tavalla. Porrasmaa on havainnut, että Japanin valtio pyrkii siirtämään osan
yhteiskunnan normaalisti tarjoamista palveluista, kuten vanhusten hoidon,
vapaaehtoisten harteille. 

Ei Tieto-Finladia ehdokkuutta

Porrasmaan kirja tarjoaa mielenkiintoisen mutta toisinaan raskaan
lukukokemuksen, joka palkitsee lukijan rikkaalla ja yksityiskohtaisella
tietämyksellä japanilaisesta kulttuurista. Porrasmaa kertoo kirjoittaneensa
Japani pintaa syvemmältä -kirjaa ja väitöskirjaansa samanaikaisesti. Ei siis
ole ihme, ettei kirjoittaja ole täysin pystynyt – vai onko edes halunnut? –
irrottautumaan akateemisen tekstin tyylilajista.

Omakohtaiset kokemukset olisivat kiinnostaneet, sillä niiden kautta olisi
tarjoutunut mahdollisuus verrata suomalaista ja japanilaista kulttuuria.
Kansanedustaja Päivi Lipponen on myös arvioinut kirjan, ja hän ihmettelee,
miksei se päätynyt Tieto-Finland -ehdokkaaksi. Olen samaa mieltä, Japani
pintaa syvemmältä olisi antanut kovan vastuksen kilpaileville teoksille.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/