[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tango – kaupallista, kansallista, kasvattavaa vai muuten kivaa?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kärjä, Antti-Ville & Åberg, Kai (toim.): Tango Suomessa. Nykykulttuurin
julkaisu nro 108, 2012. 217+En sivua.


Tango – kaupallista, kansallista, kasvattavaa vai muuten kivaa?
---------------------------------------------------------

Tango Suomessa -artikkelikokoelmassa kuusi tunnettua musiikintutkijaa
tarkastelee tangoa historiallisesta, kulttuurisesta, musiikkianalyyttisestä,
taloudellisesta ja paikallisesta näkökulmasta. He pyrkivät luomaan
kokonaisvaltaista kuvaa suomalaisesta tangokulttuurista. Kirja kiinnostaa
varmasti sekä populaarikulttuurin tutkijoita että muitakin tangon ystäviä.

Mitä se tango oikein on?
Tango on ”argentiinalainen kansantanssi, joka aistillisine mollisointuineen
pääsi ensin muotiin Pariisissa, missä se muodostettiin salonkitanssiksi ja
mistä se vähän ennen suurvaltain sotaa levisi omituisen nopeasti
Eurooppaan”. Tämä määritelmä ei löydy dosenttien Antti-Ville Kärjän ja
Kai Åbergin toimittamasta Tango Suomessa -teoksesta vaan Otavan
Tietosanakirjan  IX osasta vuodelta  1917. Kärjän mukaan tangossa on
olennaisilta osilta kyse ”synkopoidusta seuratanssista 2/4- tai
4/4-tahtilajissa, jonka tyypillinen piirre on osoittavien asentojen katkoma
hidas liukuva liike”.  Sitä paitsi tangot ovat yleensä tarkoin
sävellettyjä eikä niihin sisälly juurikaan improvisaatiota.
Kirjan toimittajista Turun yliopiston dosentti ja akatemiatutkija Kärjä on
kirjoittanut varsin laajasti populaarimusiikin eri puolista, ja hänen
väitöskirjansa ”Varmuuden vuoksi omana sovituksena”: Kansallisen
identiteetin rakentumisesta 1950- ja 1960-luvun taitteen suomalaisten elokuvien
populaarimusiikillisissa esityksissä ilmestyi vuonna 2005. Åberg on puolestaan
erikoistunut romanimusiikin tutkimukseen. Hän väitteli vuonna 2002
tutkimuksellaan ”Nää laulut kato kertoo meijän elämästä”: Tutkimus
romaanien laulukulttuurista Itä-Suomessa 1990-luvulla.
Tango Suomessa -teoksen johdannossa Kärjä määrittelee tangon käsitettä
sekä tanssi/musiikkilajin vaiheita Suomessa. Hän antaa jopa ymmärtää, että
suomalainen tango olisi kriisissä. Tangon historiaa luokitellessaan hän
kirjoittaa käännekohdista, aikakausista ja ilmiöistä ikään kuin ne
olisivat sama asia. Tämä ei kuitenkaan häirinne lukijaa, joka koettaa seurata
tangon jälkiä 1910-luvun kuumeesta kulta-ajan ja vakiintumisen kautta suureen
buumiin, parodioihin ja piilotangoihin sekä Seinäjoen tangomarkkinoiden
myötä nostalgiaan ja 2000-luvun suomalaiseen uuteen tangoon.
Kärjän mukaan tango-sanan on varsin yleisesti katsottu juontuvan alkujaan
afrikkalaisiin kieliin ja tarkoittavan suljettua tai varattua paikkaa, mutta
muuttuneen Etelä-Amerikassa merkitsemään orjien kokoontumispaikkaa ja
”afrikkalaista tanssipaikkaa”. Tästä se on edelleen eriytynyt
tarkoittamaan tietyntyyppistä tanssia ja siihen liittyvää musiikkia. Tangon
tanssimista ja soittamista on myös määritelty monin tavoin. Kärjä toteaa,
että tango on erinomainen esimerkki kielellisten, äänellisten, kuvallisten,
ruumiillisten, ympäristöllisten ja taloudellisten – pitäisi ehkä lisätä
historiallisten, kulttuuristen ja sosiaalisten – tekijöiden erottamattomasta
yhteydestä toisiinsa.
Suomalainen tango on oma ilmiönsä, jolla on
georgialais-puolalais-romanialais-tšekkiläis-venäläinen perusta. Kun tango
vielä määrittyy etnisyyden, yhteiskuntaluokan, sukupuolen sekä eritoten
Euroopan ja latinalaisen Amerikan välisten siirtomaavalta-asetelmien
perusteella, lopputuloksena on banaali, arkipäiväinen sekamuoto. Se on
liukuva, muuttuva ja tilannesidonnainen. Vesa Kurkela on painottanut (2003)
suomalaisessa tangossa ”venäläistä intonaatiota”, joka on tullut tutuksi
1900-luvun alun torvisoitto-ohjelmista ja 1930-luvun humppamusiikista. Hän on
myös yhdistänyt täkäläisen ”hakkaavan”, takapotkuisen tangorytmin
1930-luvun foxtroteissa käytettyyn orkesterikitaran soittotapaan. Pekka Gronow
(2004) puolestaan on todennut, että ”tangoja säveltäessään lauluntekijät
tulivat valinneeksi tiettyjä aihepiirejä ja sävelkulkuja, ja näistä
kiteytyi suomalainen tango”. Kärjä muistuttaa, ettei suomalainen tango ole
sama asia kuin tango Suomessa, joka käsittää kaikenlaiset Suomessa esillä
olevat tangon muodot.
Kuten muuallakin on tango täällä monimuotoista ja moniarvoista: on maaseudun
väestön arkipäiväistä tangoa, mutta on myös musiikki- ja taidetangoa.
Ulkomaalaiset kuitenkin havaitsevat helposti suomalaisen tangon ”aidosti
paikalliseksi” kulttuurimuodoksi. Espanjalainen Antonio Padua (2001) toteaa,
että Suomessa tangorytmi on ainutlaatuisesti mukautettu yksittäisiin
kansallisiin tunnepohjiin. Hänen mukaansa petos, unohdus, viettelys, pettymys,
vimma ja kärsimys elävät suomalaisessa tangossa, joka on silti esikuviinsa
verrattuna hillittyä ja siveää ja josta löytyy enemmän ligatuuria kuin
staccatoa – ja tietenkin hanuri.
Akateemisia ajatuksia tangosta on Kärjän mukaan esitetty Suomessa
hämmästyttävän vähän suhteessa musiikinlajille annettuun kansalliseen
painoarvoon. Kuitenkin hän luettelee samaan hengenvetoon kolmisenkymmentä
julkaisua, joissa käsitellään tangokulttuurin eri puolia:
musiikinlajianalyysejä, tyylihistoriaa, suomalaistumista, myyttisyyttä,
sanoituksia, tangotanssia, tangolaulajien tähteyttä, tanssilavatangon
eksotiikkaa sekä tangon kansallista merkitystä. Silti tangosta ja sen asemasta
Suomessa on edelleen paljon sanottavaa, mitä Kärjä ja Åberg hyödyntävät
Tango Suomessa -kokoelmassaan.  Omien kirjoitustensa lisäksi he ovat ottaneet
kirjaan neljän muun tutkijan, Pekka  Suutarin, Maija Kontukosken, Tarja
Rautiainen-Keskustalon ja Yrjö Heinosen artikkelit. Kirjoitukset lähestyvät
tangoa sekä  historiallisista että vähemmistöpoliittisista ja
institutionaalisista lähtökohdista.
Tangon tyylihistoriaa ja eteläpohjalaista tangobuumia
Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen professori Pekka Suutari vertailee
artikkelissaan argentiinalaisia, eurooppalaisia ja suomalaisia tangoja. Lisäksi
hän tarkastelee kokeilevassa analyysissaan vertailevan nuotinluvun avulla
suomalaisia tangosävellyksiä 1930-luvulta 1990-luvulle. Tangon muutokset
näkyvät rakenteessa, harmoniassa, rytmiikassa ja melodioissa. Suutari huomioi
analyysissaan sävellajit, muotorakenteet, lopukkeet, sointujen tyypit ja
määrän sekä tahdin mittaiset rytmirakenteet. – Mikrotason tangoanalyysia
Suutari on tehnyt 1990-luvulta lähtien sekä väitellyt tutkimuksellaan
Götajoen jenkka: Tanssimusiikki ruotsinsuomalaisen identiteetin rakentajana
(2000).
Artikkelissaan vertailemansa ja analysoimansa 24 kappaletta Suutari on poiminut
suomalaisten tanssiorkestereiden ohjelmistosta. Painettujen nuottien joukossa on
3 argentiinalaista, 17 suomalaista ja 4 käännöstangoa eri vuosikymmeniltä ja
tunnetuilta säveltäjiltä. Sieltä löytyvät mm. La Cumparsita, Kultaiset
korvarenkaat, Täysikuu, Satumaa ja Kotkan ruusu. Vaikka taustaltaan erilaisten
kappaleiden määrän suuri ero kyseenalaistaa vertailun oikeutusta, uskon
mielelläni, että argentiinalainen tango on kulmikas, nopea ja
temperamenttinen, suomalainen tango taas tempoltaan rauhallinen ja rytmiltään
suoraviivainen, mutta sen harmoniat ovat monimutkaisia ja ainakin Unto Monosen
tangot sointurakenteiltaan monipuolisia. Kun tangojen suosio Suomessa kasvoi
vuosina 1945–1965 suurimmilleen, muovautuivat suomalaiset tangokappaleet
musiikilliselta rakenteeltaan ja lyriikaltaan monitahoisiksi iskelmiksi.
Lukijaa ilahduttaa, että tangosta kirjoittavien tohtorien, dosenttien ja
professorien joukkoon on hyväksytty myös FM Maija Kontukoski. Hän
työskentelee kulttuurialan kansainvälisten tutkimus- ja kehityshankkeiden
erikoissuunnittelijana Etelä-Pohjanmaan korkeakoulukonsortiossa, kirjoittaa
eteläpohjalaisista tanssisoittajista 1950- ja 1960-luvuilla. Vaikka tangoa
suosittiin kaikkialla suomenkielisellä maaseudulla, nuo soittajat ovat
kiintoisia siksi, että juuri Etelä-Pohjanmaalla syntyi 1950-luvun lopulla
yhtyeitä, jotka soittivat pääasiassa tangoja – yleisön pyynnöstä ja jopa
pakottamina. – Etelä-Pohjanmaa on kirjoittajalle itsestäänselvyys eikä
hän määrittele sitä, kun olettaa lukijoidenkin tietävän, mitä
paikkakuntia alueeseen kuuluu.
Kontukoski rakentaa tutkimuksensa ensi sijassa vuonna 2003 tekemänsä kahdeksan
tanssimuusikon teemahaastattelun pohjalta, mutta hyödyntää myös
tanssi-ilmoituksia, esiintymiskalentereita ja muusikoiden julkaistuja
muistelmia. 1950- ja 1960-luvuilla Etelä-Pohjanmaalla oli useita kymmeniä
tanssiorkestereita, joista useassa haastateltavat ovat soittaneet. Vuosina
1929–1941 syntyneet soittajat kuuluivat swingistä musiikilliset
avainkokemuksensa saaneeseen sukupolveen ja olivat vanhempia kuin suurten
ikäluokkien tanssivat nuoret. Osalle soittajista jatkuva tangon vääntäminen
oli mieluista, osalle turhauttavaa. Mutta tango sopi pohjalaiseen mielenvirtaan
mukavasti. Sen amerikkalaisesta foxtrotista juontuva askellus oli
yksinkertainen: askel-askel-vaihtoaskel. Niin sanoitukset kuin melodiatkin
purivat yleisöön.
Tangobuumin orkesterien kokoonpanot vaihtelivat hieman, mutta suosituimmat
soittimet olivat hanuri, viulu, saksofonit, trumpetti, klarinetti, kitara,
rummut ja kontrabasso. Perusohjelmistoon kuuluivat niin ikivihreät kuin
päivän hitit. Aineistonsa pohjalta Kontukosken huomion kohteita ovat myös
yhtyeiden toimintatavat, jäsenten soittamaan oppiminen, keikkamatkat,
äänentoisto,  solistit, esiintymisasut ja ilmoittelu. Kiintoisaa
vertailuaineistoa omille tuloksilleen Kontukoski olisi löytänyt paristakin
julkaisusta, nimittäin Anna-Maria Nordmanin väitöskirjasta Takt och ton i
tiden: Instrument, musik ach musiker i svenskösterbottniska dansorkestrar
1920–1950 vuodelta 2003 ja Leena Rossin artikkelista ”Yhtä soittoa koko
elämä... Amatöörimuusikkona Teijon seudulla 1900-luvun jälkipuoliskolla”
(2005). 
Tumman ja mustan miehen tango
Perinnemusiikin dosentti, romanien musiikkikulttuurin tutkija ja muusikko Kai
Åberg kirjoittaa itselleen läheisestä aiheesta, ”mielikuvien
romanimusiikista”. Me pääväestöön kuuluvat ajattelemme helposti, että
romaanimusiikki on aitoa, tunteikasta ja tulista. Me ja monet tummat itsekin
uskovat, että romanit osaavat laulaa luonnostaan, kouluttamatta. Mutta onko
näin? Åberg selvittää kirjoituksessaan, miten tangossa toistetaan
romaanimusiikin vuosisataisia stereotypioita ja miten nämä ovat läsnä sekä
romanien omissa että muiden tuottamissa tulkinnoissa. Hän tarkastelee
romanimusiikkiin liittyviä mielikuvia etnisyydestä ja toiseuttamisen tapoja
2000-luvun Suomessa sekä tangolaulamisen ja -laulun suuntautumisen
kulttuurihistoriallisia taustatekijöitä.
Etnografisen musiikintutkimuksen eli havainnoinnin, haastattelujen ja
osallistumisen avulla Åberg selvittää, mitä musiikki merkitsee
esittäjilleen, miten musiikkia esitetään sekä miten suhtaudutaan
musiikillisiin muutoksiin ja kulttuurisiin erotteluihin. Hänen aineistonsa
koostuu sadoista romanitaustaisten henkilöiden haastatteluista, joita hän on
tehnyt vuodesta 1994 lähtien. Kertojissa on sekä hengellisen että perinne- ja
tanssimusiikin alueilla toimineita. Haastatteluissa Åberg on painottanut
yksilöllisiä merkityksiä, musiikillista suuntautumista, sukupuolen
merkitystä sekä musiikin ja kulttuurin kytköksiä. –
Kulttuurihistorioitsijana sanon, että kulttuuria se on musiikkikin.
1960-luvulla, kun romanit alkoivat näkyä suomalaisessa musiikkikulttuurissa,
syntyi myös menetyksestä, kaipuusta ja toivosta kertova mustalaistango, Suomen
romanien ensimmäinen kotoperäinen estradityyli, sekä romaniorkesterit kuten
Horto Kaalo. Romaniartistien oli tärkeää osoittaa, että ryhmä kykeni
luomaan jotakin omaperäistä. Mutta näkyvät romanilaulajat olivat miehiä,
sillä perinteisen puvun käyttö estää naisia esiintymästä. Anneli Sari
saattoi esiintyä julkisesti häpeää tuottamatta, koska hän ei ollut koskaan
ottanut asua. – Musiikki on yhteisen toiminnan muoto, jonka kokoavana voimana
on symbolien ja tunteiden tasolla tapahtuva viestintä, ja siksi tango pystyy
liittämään valtaväestön ja romanit suomalaisen populaarimusiikin
kentällä.
Romanit ovat tangon kautta onnistuneet astumaan suomalaisen populaarimusiikin
kentälle, mutta Antti-Ville Kärjä osoittaa ”Mustan miehen satumaa”
-artikkelissaan, ettei se mustalta mieheltä onnistu – ainakaan Mogadishu
Avenue-televisiosarjassa, jota analysoimalla hän tutkii
tangokuninkuuspyrkimysten ja suomalaisen tangon suhdetta mustaan identiteettiin.
Hän selvittää myös, missä määrin tv-ohjelma voidaan tulkita
suomalaiskansallisen identiteetin parodiaksi, vaikkei sitä ole parodiana
markkinoitukaan. Kärjä käyttää parodiaa tulkinnallisena strategiana ottaen
huomioon yhteiskunnalliset ja yhteisölliset olosuhteet. Hänen
”syväkuuntelussaan” korostuu sarjan tarkastelu äänelliskuvallisena
kokonaisuutena. Audiovisuaalisen syväkuuntelun avulla hän sanoo pohtivansa
yhteisöllisyyden rakentumista, eksotismia, musiikin ja melun välistä rajaa ja
ruumiinhallintaa tanssissa. Hän selvittää myös, miten tango rakentuu
sarjassa yleisempänä lajityyppinä ja musiikilliskulttuuris-ideologisena
kokonaisuutena.
Mogadishu Avenuessa musta, suomalaisen vaimonsa sukunimen ottanut maahanmuuttaja
Muhammed Turakainen uskoo vakaasti, että hänen pojastaan Jussufista tulee
suomalainen vain voittamalla tangolaulukilvan. Suomessa kasvaneena poika ei
kuitenkaan koe tarvitsevansa suomalaisuudestaan erityisiä näyttöjä,
huolimatta tummasta ihostaan, arabiankielisestä nimestään ja
itäafrikkalais-islamilaisesta taustastaan. Kolminkertaisen toiseutensa vuoksi
hän ”ei kykene ylläpitämään lumoa eksotisoivassa häväistyksen ja
viehätyksen välisessä jännitteessä, vaan pelkistyy pelkäksi
skandaaliksi”. Tämän osoittamiseksi tarvitaan mustan miehen ohella
tangojulkisuuteen pyrkivä rääväsuinen pohjalainen ja myönteisen
stereotyyppinen romani.
Kun Kärjä melkeinpä piinallisen yksityiskohtaisesti analysoi sarjan
henkilöitä ja tangojen merkityksiä, alkaa tuntua siltä, metsä peittyy
puiden taakse. Lopulta kuitenkin parodinen tulkinta sarjan tangosta nostaa esiin
mustan identiteetin ja tangon perustavan eron: ”musta tangoartisti voi olla
vain vitsi”. Mustuus ja romanius asettuvat eriarvoiseen asemaan suomalaisen
tangon vähemmistöpolitiikassa. Kärjä löytää sarjasta myös
tangokuninkuuskarsintojen parodiaa väärin laulamisineen, perinteitä
tuntemattomine yleisöineen sekä esiintyjien rahvaanomaisuuksineen.
Seinäjoki ja tangon talous
Kun keskustellaan tangosta Suomessa, on pakko sanoa jotakin myös Seinäjoen
Tangomarkkinoista. Kokoelmassa onkin kaksi artikkelia, joissa ilmiötä
tarkastellaan. Otsikolla ”Ylentämällä alennettu” kirjoittaa Tarja
Rautiainen-Keskustalo suomalaisen lavatangon, julkisuuden ja talouden suhteista
Suomessa 1960-luvulta tähän päivään. Yrjö Heinonen kirjoittaa puolestaan
”Seinäjoki tanssii ja soi” -otsikolla kaupunkitilan festivalisoitumisesta
tangomarkkinoiden aikana.
Rautiainen-Keskustalo on dosentti, etnomusikologi ja populaarimusiikin tutkija
Tampereen yliopistossa. Hän väitteli vuonna 2001 tutkimuksellaan Pop,
protesti, laulu – korkean ja matalan murroksia 1960-luvun suomalaisessa
populaarimusiikissa. Myös musiikin ja ”luovan talouden” yhteydet ovat
kiinnostaneet häntä jo aikaisemminkin ja nyt hän selvittää, miten
liiketoiminnan ja/tai valtion tuen seurauksena muodostuneita taloudellisia
resursseja on arvotettu ja miten niistä on puhuttu. Aineistonaan hän
käyttää lehtikirjoituksia, jotka koskevat populaarimusiikin asemaa
1960-luvulla, sekä Seinäjoen Tangomarkkinoihin liittyvää arkistoaineistoa.
Levymyynnin, alan eriytymisen ja erikoistumisen kautta hän analysoi
musiikkiteollisuuden yleisiä määrällisiä ja laadullisia kehityslinjoja.
Hän toteaa tarkastelua vaikeuttavan sen, ettei musiikin kansantaloudellisesta
arvosta on kerätty systemaattisesti tietoa ennen 2000-lukua.
Selvitettyään tangon vaiheita 1960-luvulta lähtien Rautiainen-Keskustalo
keskittyy Tangomarkkinoiden kehityskaareen, sillä tuo Suomen merkittävin
tangomusiikin tapahtuma kuvaa hyvin tangon aseman ja arvostuksen muutoksia.
Nimenomaan valtion harjoittama valistuksellinen kulttuuripolitiikka, joka ei ole
populaarimusiikkia taiteeksi katsonut, on taloudellisten avustusten jaossa
jättänyt tangon ja muun populaarimusiikin paitsioon, eikä MTV Oy:n
informatiivinen ohjelmapolitiikkakaan ole tangoa suosinut. Näin on käynyt,
vaikka yleinen asenne ”kevyttä musiikkia” ja populaarimusiikkitapahtumia
kohtaan on muuttunut suopeammaksi. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta
vuodesta 1985 järjestetty tangofestivaali on pitänyt pintansa.
Sekä tanssitapahtumana että laulukilpailuna koettu Tangomarkkinat on hyötynyt
mediajulkisuudesta, joka on kasvanut osin karismaattisten tangokuninkaallisten,
kuten Arja Korisevan ja Jari Sillanpään, ansiosta.
Populaarimusiikkijulkisuudessa tango on karistanut viimeisetkin rippeet
marginaalisuudestaan. Rautiainen-Keskustalon analyysissa on olennaista, ettei
hän erota musiikkia ja taloutta eri sfääreiksi, vaan tarkastelee niitä saman
ilmiön eri puolina eli aspekteina.
Yrjö Heinonen, joka on kulttuurisen musiikintutkimuksen dosentti Jyväskylän
yliopistossa ja Turun yliopiston musiikkitieteen yliopisto-opettaja, on
erityinen Beatles-asiantuntija ja on väitellyt tutkimuksellaan Elämyksestä
ideaksi – ideasta musiikiksi: Sävellysprosessin malli ja sen soveltaminen
Beatles-yhtyeen laulunteko- ja äänitysprosessiin (1995). Tango
Suomessa-teoksen  artikkelissaan hän kuitenkin tarkastelee Seinäjoen
festivalisoitumista Tangomarkkinoiden aikana nimenomaan tapahtumaorganisaation
näkökulmasta, mutta ei taloudellisten ulottuvuuksien kannalta. Hän lähestyy
kohdettaan teoria- ja aineistolähtöisen diskurssianalyysin yhdistelmällä ja
selvittää, miten Tangomarkkinat itse käsitteellistää keskeiset
tapahtumapaikkansa ohjelmassaan ja muussa julkisessa tiedottamisessaan. Hän
käsittelee myös sitä, millaisiin havaitun ja käsitteellistetyn tilan
affektiivis-symboliseen käyttöön perustuviin sosiaalisen tilan kokemuksiin
nuo tapahtumapaikkakuvaukset vetoavat. – Tämän olisi varmasti voinut sanoa
vähän yksinkertaisemmin. – Analyysissaan Heinonen nojautuu Kevin Lynchin,
Edward Relphin ja Henri Lefebvren käsitteistöön, jotka ovat peräisin jo
1960- ja 1970-luvuilta. Tämä ei suinkaan osoita, että Heinonen olisi
jämähtänyt menneisyyteen, vaan että hyvät käsitteet kantavat kauan ja
kauas.
Festivaalin avajaiskulkueesta lähtien Seinäjoen katujen arkielämän
merkitykset korvataan uusilla merkityksillä. Teltat, kojut, kioskit tekevät
kaupungin keskustasta basaarimaisen ja muuttavat sen labyrinttimaiseksi ja
omalakiseksi kaupunkitilaksi. ”Kaupungin sykkivä sydän” siirtyy
Tangokadulle ja torikeskus jää oheistapahtumapaikaksi. Tangomarkkinoiden
ohjelmassa musiikki ja tanssi ovat keskeisiä, mutta myös karuselli ja tivoli
sekä syöminen ja juominen kuuluvat olennaisesti markkinatunnelmaan. Tapahtumaa
onkin kritikoitu sitä, että markkinat on tärkeämpi kuin tango. Heinonen
osoittaa, ettei Seinäjoen Tangomarkkinat ole puhdasta bahtinilaista
karnevaalia, sillä osa ohjelmasta on suljettua ja maksullista ja konserteissa
on selvä jako esiintyjiin ja katsojiin.
Korkeakulttuuristen tapahtumien Finland Festivals -ketju on hyväksynyt
Seinäjoen Tangomarkkinat joukkoonsa sen jälkeen, kun tapahtuman
korkeakulttuurinen puoli on voimistunut. Tähän on vaikuttanut ratkaisevasti
arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemien rakennusten ottaminen festivaalin
käyttöön. Tango on nyt vain yksi osa festivaalitapahtumien musiikista, ja
tangomarkkinat on paitsi iskelmäfestivaali ja tanssitapahtuma myös
kaupunkitapahtuma, monipuolinen kulttuurifestivaali ja mediaspektaakkeli.
Heinonen muistuttaa, että Marko Ahon (2003) mukaan tango on lähinnä
festivaalin diskursiivinen viitekehys, siis kokoava teema, jonka ympärille
spektaakkeli rakentuu, mutta nostaa esiin myös markkinoiden tiedottajan, Juha
Teuran toteamuksen, että tango on pikemminkin tunteista ja tunnelmista
rakentuva mielentila. Itse hän päätyy siihen, että tango on kumpaakin.
Tanssina tango on viihdettä, liikuntaa, itseilmaisua, terapiaa, seurustelua ja
estetiikkaa kaupunkitiloissa, jotka festivalisoituvat eli muuttuvat
väliaikaisesti aikuisten kulttuuripuuhamaaksi ja/tai kulttuurinähtävyyksien
ulkoilmamuseoksi.
Vaikka Tango Suomessa sanookin paljon, ei viimeistä sanaa tangosta ole vielä
sanottu.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/