[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ei paluuta kulta-aikaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Koskelainen, Jukka: Rakas rappio: pelastus ja perikato länsimaisessa
ajattelussa. Atena, 2012. 288 sivua.


Ei paluuta kulta-aikaan
---------------------------------------------------------

Esseekokoelmassaan Rakas rappio Jukka Koskelainen johdattaa lukijaa
länsimaisten ajattelijoiden rappio- ja utopiapohdiskeluihin. Hän esittää
omia näkemyksiään eri aikakausien filosofien ja kirjailijoiden pelastus- ja
perikatomietteistä, jotka ovat vaikuttaneet sekä oman aikansa että monien
jälkipolvien ihmisten käsityksiin maailman kohtalosta. Vaikutusvaltaimpina
rappioajattelijoina hän pitää Rousseauta, Schilleriä ja Nietzscheä sekä
Oswald Spengleriä (1880–1936).

 



Perikadon ja pelastuksen mietteitä

”En puhuisi rappiosta, ellen minäkin näkisi sitä ympärilläni, tai ennen
kaikkea: ellen sydämessäni tuntisi, että asiat ovat menossa huonompaan
suuntaan.” Näin kirjoittaa runoilija, esseisti, suomentaja ja kriitikko Jukka
Koskelainen (s. 1961) kirjassaan Rakas rappio: pelastus ja perikato
länsimaisessa ajattelussa. Hän esittelee eri aikojen suuria ja pieniä
rappioajattelijoita ja setvii tarvettamme ihannoida menneisyyttä tai kaukaisia
seutuja, etäisiä aikoja ja vieraita kulttuureja, kun kaikki ympärillämme
tuntuu menevän päin h:ta tai p:tä. Hän myös muistuttaa, ettemme kuitenkaan
voi palata mihinkään, vaikka usein tekisi mielikin, koska sellaista
kultakautta, mihin palata, ei ole olemassakaan. Kannattaa kuitenkin tutustua
Koskelaisen avaamiin länsimaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tuhon visioihin,
joita monet ajattelijat muinaisesta Kreikasta lähtien ovat esittäneet. Samalla
voi havaita, että kurjan nykyisyyden vastapainoksi on kehitelty monia ajatuksia
tulevista onneloista, mutta yksikään niistä ei ole toteutunut.

Itsekin rappioajattelijana Koskelainen yrittää omaksua ulkopuolisen
tarkkailijan näkökulman, mutta hän myöntää ajattelevansa usein arvojen,
moraalin ja käytöstapojen olevan rapistumassa sekä kyvyn tuntea myötätuntoa
olevan katoamassa. Kyseenalaistaessaan rappion ajatusta hän kuulee korvassaan
äänen jankuttavan: monet asiat saattavat aivan oikeasti olla menossa
huonommalle tolalle!

Rakas rappio sisältää neljätoista esseetä, joiden pituus vaihtelee 10–25
sivuun. Kahta lukuun ottamatta ne on kirjoitettu nimenomaan tähän kirjaan; nuo
aiemmin ilmestyneetkin esseet ilmestyvät nyt entistä laajempina. Kirjoituksiin
mahtuu paljon suuria nimiä, mm. Foucault, Heidegger, Herder, Mann, Marcuse,
Marx, Nietzsche, Rousseau, Schiller ja Spengler sekä hieman yllättäen
ruotsalaiset dekkaristit Stieg Larsson ja Henning Mankell, jotka ovat toki
ansiokkaasti arvostelleet yhteiskuntaa. Yksikään esseen ei koske vain yhtä
ajattelijaa, ja muutamissa kirjoituksissa nimiä vilisee turhankin paljon.
Suomalaisista rappioajattelijoista Koskelainen mainitsee mm. Venäjän
tutkimuksen professori Timo Vihavaisen, joka kirjassaan Länsimaiden tuho (2009)
purjehtii Spenglerin vanavedessä ja osoittelee kulttuuristamme selviä rappion
merkkejä: kulttuuri ei enää tarkoita pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja
kauneuteen, kirjallisuus on irtautunut todellisuudesta eikä se kiinnosta
ketään eikä mene kaupaksi ja kaiken huipuksi valtio hallitsee ja tarkkailee
alamaisiaan enemmän kuin koskaan.

Länsimaiden tuho

Oswald Spengler (1880–1936), Vihavaisen ja lukemattomien muiden kirjoittajien
innoittaja, on länsimaisen kulttuurin rappion profeetoista vaikutusvaltaisin.
Hänen laajan ja polveilevan teoksensa – Der Untergand des Abendlandes:
Umrisse einer Morphologie  der Weltgeschichte – ensimmäinen osa ilmestyi
vuonna 1918, ja sittemmin ovat yhä uudet ajattelijat siitä innoittuneet.
Vielä 2000-luvullakin Spengler mainitaan tuon tuostakin kulttuuria koskevissa
keskusteluissa. Hänen varjonsa lienee langennut lähtemättömästi yllemme,
mutta Koskelainen yrittää karkottaa sitä pohtimalla hänen teoksensa sanomaa
omalta osaltaan. Hänen mielestään Spenglerin ajatus kulttuurien elinkaaresta
– nuoruus, kukoistuskausi, vanhuus – on yksinkertaisuudessaan vetoava,
sillä ”jossain sielumme syövereissä meillä on kaipuu suurempaan näkyyn,
suurempaan ja syvempään kuin mitä tarjoavat pelkkä nykyisen talouspolitiikan
suomiminen ja vaatimukset solidaarisuudesta ja hyvinvointivaltion
ylläpitämisestä”. Sitä paitsi Koskelainen uskoo, että mielentila, joka
saa meidät näkemään itsemme kuilun partaalla, on meillä ilmeisesti jo
valmiina, ellei geneettisessä perinnössä niin kulttuurissamme jo vähintään
parin tuhannen vuoden ajan. Tuo myötäsyntyinen ajatusmalli sukeltaa sitkeästi
esiin yhä uudestaan ja yhä uusissa muodoissa, milloin intellektuellien ja
kirjailijoiden, milloin ”tavallisten ihmisten” esittäminä käsityksinä
vääjäämättömästä rappiosta.

Alkuperäistä dramaattisemman otsikon saaneesta suomennoksesta, Länsimaiden
perikato, on meillä otettu viisi painosta (1961, 1962, 1963, 1996, 2002), joten
useat suomalaisetkin sukupolvet ovat voineet – vaikkakin vähän
jälkijättöisesti – kokea saavansa siitä selityksen melkein kaikelle, niin
että ”kaikki elämän pienet tapahtumat, politiikan riidat tai uuden
tekniikan lupaukset tuntuvat mahtuvan saman teorian alle”. Koskelainen
muistuttaa, että näin käy myös marxilaisuudessa ja Martin Heideggerin
filosofiassa, joita hän muun ohella esseissään käsittelee.

Spenglerin lisäksi Koskelainen mainitsee muitakin suuria vaikuttajia, jotka
ovat luoneet suggestiivisia kertomuksia kulttuurimme rappiokehityksestä ja
joiden ajattelu leimaa nykyistäkin henkistä ilmapiiriämme. Heistä
huomattavimpana esseisti pitää Jean-Jacques Rousseauta (1712–1778), mutta
nostaa tämän rinnalle myös Friedrich Schillerin (1759–1805) tärkeimpänä
ja vaikutusvaltaisimpana varhaisena kulttuurikriitikkona, jonka ajatukset
rappiosta ja uudistumisesta ovat toistuneet taajaan viimeisten parin sadan
vuoden aikana. Myös Friedrich Nietzsche (1844–1900) nousee asteikolla
Rousseaun ja Schillerin rinnalle.

Rappion idea uuden luomisessa ja vallan välineenä

Myös populistit, nimenomaan perussuomalaiset, saavat Koskelaisen huomiota
kokonaisen esseen verran – perustuuhan puolueen sanoma olennaisesti
rappioideaan. Kirjoittajan mielestä populismi on itsessään demokraattisen
liikkeen vääristynyt muoto ja reaktio demokraattisen järjestelmän rappioon.
Jokseenkin jokainen suomalainen tietää perussuomalaisten ansiosta, että
nykytaide on pahasti rappeutunut ja että vieraantuneet poliitikot ja muu
eliitti on pettänyt aidot kansalliset ihanteet. Onneksi kansa on nämä
säilyttänyt.

Kotoisen populismin ohella Koskelainen pohtii myös fasismin syntyä ja
kansallissosialismin lumoa, joka perustui lähes täysin uskonnolliseen malliin
menneestä sankariajasta, nykyisestä rappiosta ja pian koittavasta uudesta
kukoistuskaudesta. Hän pyrkii ymmärtämään noiden kahden liikkeen
populistista luonnetta ja osoittaa myös selvästi, miten perussuomalaisuuden
populismi eroaa niistä. Erottavia tekijöitä ovat nimenomaan mahtavat
joukkoseremoniat ja väkivaltakoneisto, joita perussuomalaisilla ei ole. Joka
tapauksessa erilaiset populistiset liikkeet ovat aikojen kuluessa tarjonneet
kansalle houkuttelevia ratkaisuja aikansa ongelmiin.

Kuten Koskelainen toteaa: ”rappion idea voi olla uutta luova lähde: vaadimme
parannuksia, koska meillä on mielikuva siitä, millä tavoin asiat voisivat
olla paremmin, ja tuo mielikuva on vääjäämättä peräisin
menneisyydestä.” Mutta sitä voidaan ”käyttää myös hallitsemiseen:
lupaus entisten arvojen palauttamisesta ja siihen perustuva uusi aikakausi
kuuluu politiikan, uskontojen, lahkolaisgurujen ja muiden liikkeiden
varantoon.” Yhteistä eri aikoina esitetyille uhkakuville on toistuminen –
ja tuhon väistyminen. Uhkakuvat ja rappiokertomukset luodaan aina uudestaan
omaan aikaan sopiviksi: kun jotkut uhista väistyvät, uusia ilmaantuu tilalle.
Myös konkreettiset uhkakuvat muuttuvat: ennen ilmastonmuutosta suurimmiksi
ympäristöuhkiksi koettiin metsätuhot ja otsonikato. 

Synkät ajatukset miesten mielipuuhaa

On ilmeisesti pelkkä vahinko, että kirjan lopussa oleva ”Jälkihuomautus”
ja kirjallisuusluettelo ovat jääneet pois sisällysluettelosta. Itse
kirjallisuusluettelosta, jossa on seitsemänkymmentä teosta, puuttuu myös
harmillisen monta kirjaa, jotka Koskelainen kylläkin mainitsee itse tekstissä.
Lukijaa ilahduttaa erityisesti, ettei luettelossa ole pelkästään
englanninkielisiä kirjoja, vaan siinä on myös suomen-, ruotsin- ja
saksankielisiä teoksia; onpa yksi espanjankielinenkin. Tosin ranskalaisten
ajattelijoiden teoksia ei löydy ranskaksi, pari Foucaulta sentään
suomennoksina. – Koskelainen muuten uskaltaa sanoa, että Foucaultin Sanoja ja
asioitausein luetaan historiallisesti pätevänä kuvana kulttuurin
kehityslinjoista niiden humanististen tieteiden piirissä, joilta puuttuu
historiallinen ja kulttuurihistoriallinen tieto. Itse Foucaultakin hän
arvostelee: ajattelijan valtakäsitys on hänen mielestään niin
epämääräinen ja kaikenkattava, että se ei loppujen lopuksi oikein kelpaa
analyysin välineeksi. – Näin on moni pieni opiskelija ja tutkijakin
ajatellut, mutta ei ole uskaltanut ääneen lausua.

On muuten kiintoisaa huomata, että esseistä löytyy roppakaupalla miesten
ajatuksia maailmanmenosta, mutta vain yhden naisen, Hannah
Arendtin (1906–1975) käsityksiä. Kirjallisuusluettelossa on sentään pari
muuta naista. Ehkä kuihtumisen, rappion ja tuhon tai tulevan pelastuksen
pohdiskelu ei ole naisia erityisesti kiinnostanut. – Keskeisten
rappioajattelijoiden elinvuosien ja teosten ilmestymisvuosien mainitseminen
olisi varmaan ilahduttanut muitakin kuin minua, eikä tarvitsisi hakea niitä
vähän väliä googlesta.

Koskelaisen tyyli on luistava ja kieli yleensä korrektia asiaproosaa, joten
muutamien pilkkujen puuttuminen tai pari peräkkäistä relatiivilausetta eivät
pahemmin ärsytä kaltaistani puristia ja pilkunviilaajaakaan. Mutta eräät
arkiset sanonnat ja kielikuvat kuten ”hoitanut hommansa”, ”tehnyt työtä
käskettyä” ja ”vettä myllyyn” olisin heittänyt roskakoriin
”irtopisteiden”, ”painoarvon” ja ”skarppaamisen” kanssa, sillä ne
särähtävät korvaan muutoin sulavan ja tyylikkään tekstin joukossa.

Entä millaisia rappion merkkejä aikamme kulttuurissa Koskelainen näkee?
Hänen mielestään niitä ovat tyhjänpäiväisen populaarikulttuurin
paapominen ja netin täyttyminen roskasta. Mutta vaikka rappio ehkä paheneekin,
hän ei usko, että kulttuurimme loppuisi paukahtaen. Pikemminkin se sammuu
pikkuhiljaa sihisemällä. Mutta ennen kuin sihinä ja puhina alkaa, on varmaan
mentävä uudelleen Rousseaun ja Nietzschen äärelle ja vilkaistava vähän
Spengleriäkin. Marxiin en rohkene tarttua, niin monitulkintaista hänen
ajattelunsa on myös Koskelaisen eri kirjoittajilta löytämien tulkintojen
perusteella.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/