[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Leskien ja orpojen tukena vuosikymmenten saatossa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> toimittaja, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lammi, Esko: Sururistin kantajat. Mediapinta, 2012. 201 sivua.


Leskien ja orpojen tukena vuosikymmenten saatossa
---------------------------------------------------------

Esko Lammin Sururistin kantajat on ilmeisesti ensimmäinen kokonaisesitys
sotaleskien ja sotaorpojen huollosta talvisodasta 2000-luvulle. Se dokumentoi
myös Kaatuneitten Omaisten Liiton ja muutamien muiden yhdistysten toimintaa
sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana.


 



Tietokirjailija, kapteeni evp Esko Lammi kertoo teoksensa saatesanoissa, että
Sururistin kantajat on syntynyt siitä oivalluksesta, että kaatuneiden omaisten
asemaa ja kokemuksia ei sota-aikaa koskevissa tutkimuksissa ole kovinkaan paljoa
käsitelty. Niinpä hän koki suoranaiseksi velvollisuudekseen ryhtyä
kartoittamaan asiaa. Aiemmin Lammi on kirjoittanut mm. suojeluskunnista ja
lotista sekä laatinut paikallisten yhdistysten ja muiden organisaatioiden
historioita.

Kirjan nimi viittaa 4. luokan Vapaudenristiin. Tämän mustassa nauhassa
kannettavan kunniamerkin myönsi ylipäällikkö Mannerheim sodassa kaatuneen
äidille tai aviopuolisolle. Myöhemmin myös kaatuneen vanhimmalla tyttärellä
on ollut oikeus kantaa sitä.

180 000 sodan satuttamaa suomalaista

Vuosina 1939–1945 käydyissä sodissa (talvisota, jatkosota, Lapin sota)
kaatui tai katosi lähes 89 000 sotilasta. Talvisodan uhriluku oli noin
22 800, jatkosota ja Lapin sota vaativat 66 000 miehen hengen. Kaatuneiden
lähiomaisten luku nousee noin 180 000 henkeen, kun mukaan otetaan äidit ja
isät (noin 100 000), vaimot (noin 30 000) ja lapset (50 000). Sotilaan
kuolema kosketti tietysti muutakin lähipiiriä, kuten sisaruksia ja
isovanhempia sekä miehen mahdollista morsianta, mutta heitä ei laskettu
omaisiksi eivätkä he kuuluneet organisoidun huoltotoiminnan piiriin.

Suomessa sotaleskien huoltotoimintaa harjoitettiin jo silloin, kun maa oli
vielä osa Ruotsia. Keskiaikaiset maatilojen nautintaoikeudet, joita
sotapäälliköiden lesket kuninkailta saivat, vaihtuivat ensin
sotilasvirkakunnan leski- ja orpokassaan, jonka jäsenyys oli vapaaehtoista, ja
1700-luvun lopulla saatiin laki, jonka mukaan kaikille kaatuneitten leskille
maksettiin eläkettä. Eläkkeen suuruus riippui kaatuneen sotilasarvosta
pitkälle 1900-luvulle saakka, ja sisällissodassa punaisten puolella
taistelleiden ja kaatuneiden miesten lesket ja orpolapset joutuivat turvautumaan
köyhäinhoitoon ja ihmisten armeliaisuuteen – valkoisten vainajien omaisten
toimeentulon turvaamiseksi oli säädetty erillinen laki. Vasta jatkosodan
aikana sisällissodan molemmat osapuolet tunnustettiin tältä osin
yhdenvertaisiksi.

Talvisodan alkaessa rintamamiesten perheitä tukeva turvaverkko oli
harvanlainen. Osa työnantajista maksoi edelleen asepalvelukseen komennetun
miehen palkan kokonaan tai osittain, osa lopetti palkanmaksun perusteettomana.
Lotta Svärd ja osin puolustusvoimatkin tekivät parhaansa tukeakseen
taloudellista hätää kärsiviä, mutta moni perhe joutui silti turvautumaan
köyhäinapuun. Samalla nopeudella, millä talvisodan sytyttyä organisoitiin
esimerkiksi maanpuolustukseen liittyvä tiedotus, syntyi ahdingossa olevien
avuksi vapaaehtoistoimintaa, mutta kenttä oli vähintään yhtä kirjava kuin
se oli propagandapuolellakin. Paristakymmenestä toimijasta vakavaraisimpiin ja
vaikutusvaltaisimpiin kuuluivat Suomen Huolto, Suomen Aseveljien Liitto sekä
presidentti Kyösti Kallion avustusrahasto kaatuneitten vähävaraisten omaisten
auttamiseksi.

Jatkosodan aikana järjestöjen kesken päästiin kohtuulliseen yhteistoimintaan
ja työnjakoon, ja valtiovalta sääti lakeja, joilla yhä lisääntyvien
leskien ja orpojen asemaa yritettiin helpottaa. Vuonna 1943 säädetty
työhuoltolaki mahdollisti leskille ilmaisen ammattikoulutuksen ja pyrki
tukemaan heidän työhönsijoittumistaan. Koulutusta annettiin etenkin
perinteisillä naisten aloilla samalla silmälläpitäen sitä, että nainen
voisi työskennellä kotona ja olla itsenäinen yrittäjä. Ompelijat,
konekutojat ja modistit työllistyivät sodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina
hyvin. Konekirjoitus- ja kirjanpitokursseja järjestettiin, samoin valmennusta
talouden- ja lastenhoidossa.

Valtion järjestämän ja koordinoiman huoltotyön pääpaino näyttää olleen
naisen oman aktiivisuuden ja työnteon tukemisessa – sotalesken eläkkeellä
kun ei yleensä tullut toimeen, vaikka se oli verovapaata tuloa ja jokaisesta
lapsesta sai korotuksen eläkkeeseen. Jos sotaleski solmi uuden avioliiton, hän
menetti tulevan eläkkeensä, mutta sai sen sijasta kertakaikkisen korvauksen.
Vaikka tuo kolmen vuoden eläkettä vastaava rahasumma ei ollut
päätähuimaavan suuri, se saattoi jopa houkutella joitakin onnenonkijoita
avioliittoon, josta ei tullut onnistunutta eikä pitkäikäistä.

Sotaorpojen tukitoiminta oli aluksi pitkälti toimeentulominimin turvaamista ja
tähtäsi siihen, että lapsi ja nuori pystyisi mahdollisimman pian ottamaan
vastuun omasta elämästään ja toimeentulostaan. Niinpä tätä säätelevä
lakikin oli nimeltään työhuoltolaki, ja orvoille annettava ammattikoulutus
sai ensi vaiheessa olla enintään kahden vuoden mittainen. Vain
poikkeustapauksissa pitempi tuettu opiskelu oli mahdollista, ja jatkosodan
aikana pidennystä sai korkeintaan yhden vuoden. Myöhemmin nämä rajoitukset
poistettiin. Sodanjälkeisinä vuosina, etenkin 1960-luvulla kansan
koulutustason noustessa, erityistukea sai myös korkeakouluopintoihin.
Esimerkiksi Helsingissä sotaorvoille oli omia opiskelija-asuntoja sekä Domus
Academicassa että Kauppakorkeakoulun asuntolassa aina vuoteen 1967 saakka.
Tämän jälkeenhän isänsä vauvanakin menettäneet lapset olivat jo aikuisia.

Kaatuneiden omaisiin kohdistuva huoltotyö keskittyi pitkälti leskiin ja
lapsiin, muut lähiomaiset saivat tukea vain poikkeustapauksissa. Useimmiten
tällöin huollettiin vanhaa tai muutoin työkyvytöntä, poikansa kanssa
yhteistaloudessa elänyttä äitiä. Toisaalta osa talvi- ja jatkosotien
leskistä ja orvoista jäi tukea vaille joko siksi että he eivät tienneet
tukitoimista tai eivät halunneet ottaa apua vastaan, koska olisivat kokeneet
sen ”köyhäinhoitona”. Jos tekijän arvio pitää paikkansa, näiden
ihmisten määrä oli hämmästyttävän suuri: Esko Lammin mukaan noin
kolmasosa sotaleskistä ja -orvoista jäi huollon ulkopuolelle.

Aseveljien mittava panos

Erityisen suuren panoksen sotaleskien ja sotaorpojen huoltotoimintaan antoivat
kaatuneiden omat aseveljet. Kesällä 1940 perustettu Suomen Aseveljien Liitto
ja sen sisarjärjestö Asevelinaiset yhdistivät kansalaisia puoluekantaan
katsomatta, joskin sosialidemokraateilla näyttää olleen lievä yliedustus
ainakin SAL:n päättävissä elimissä. Koska aseveliyhteistyöstä ja sen
synnystä on toisaalla kirjoitettu jonkin verran – mm. Keijo Kulha on tehnyt
aiheesta varsin kattavan kirjan – tyytyy Esko Lammi lähinnä referoimaan
aiemmin julkaistuja teoksia eikä juuri suuntaa kulkuaan primäärilähteille.
Niistä olisi varmaan löytynyt hänenkin aiheitaan valaisevia aineistoja.

Yksi paikallisyhdistys, rintamalla perustettu Tampereen Aseveliyhdistys, on
kirjassa kuitenkin päässyt lähempään tarkasteluun. Talvisodan jälkeisenä
kesänä perustettu yhdistys kokosi riveihinsä heti alkuun lähes 3000
jäsentä, ja sen tehtäväkenttä vaikuttaa monipuoliselta: avustuksia ja
lainoja, lakineuvontaa, apua työn ja asunnon hankinnassa sekä
terveydenhuollossa. Yhdistys järjesti myös juhlia joista muhkein, vuoden 1940
itsenäisyyspäivän juhla, keräsi Tampereen Keskustorille yli 15 000 ihmistä.

Jatkosodan aikana Tampereen Aseveliyhdistys välitti viljelypalstoja, joilla
esimerkiksi kesällä 1941 kasvatettiin ruokatarpeita yli 2000 perheelle. Se
järjesti lapsille kesäkotitoimintaa ja äideille mahdollisuuden lomailla
vailla lastenhoitovelvollisuuksia toisten sotaleskien seurassa sekä rakensi
Nekalaan erityisen asevelikylän. Sinne tuli koti 26 perheelle: yhteensä 158
henkeä, joista 116 lasta. Asevelitaloja nousi runsain mitoin muuallekin maahan
– asemasodan aikana niiden hirsikehikoita ja muita sopivia talonosia
valmistettiin rintamilla.

Lammi tekee näistä ja monista muista toiminnoista selkoa hyvin
yksityiskohtaisesti – välillä ehkä liiankin pikkutarkasti. Numerotiedon
paljous tahtoo välillä väsyttää lukijan, eikä haitaksi olisi ollut, jos
osa siitä olisi siirretty taulukoiksi, joihin tekstissä olisi viitattu. Toki
tutkijalla on oikeus rajauksiinsa, tietokirjailijalla tyyliinsä ja
esitystapaansa, mutta osa detaljeista tuntuu uuvuttavalta painolastilta,
etenkään kun esimerkiksi rahasummia ei yleensä ole suhteutettu mihinkään.
Poikkeuksia tästä säännöstä tosin on: jossakin kohtaa Lammi mainitsee
talvisodassa kaatuneen sotamiehen lesken saaneen eläkettä 2400 silloista
markkaa kuukaudessa, mikä vastasi kirvesmiehen kahden kuukauden palkkaa.
Vastaavanlaisia vertailuja olisi voinut tehdä enemmänkin. Jossakin määrin
kirjassa voi havaita myös hajanaisuutta ja toistoa, mutta aihekin on kyllä
monitasoinen eikä sen käsittelyssä voine valita pelkästään kronologista
tai temaattista esitystapaa.

Uusi alku sodan päätyttyä

Tammikuussa 1945 Aseveliliitto lakkautettiin. Valvontakomission vaatimuksesta
oli jo marraskuussa lakkautettu noin 400 yhdistystä, joukossa Isänmaallinen
Kansanliike ja Akateeminen Karjala-Seura sekä suojeluskunta- ja
lottajärjestöt. Aseveliliiton lakkauttamista ei suoranaisesti vaatinut
valvontakomissio, vaan lähinnä suomalainen vasemmisto.

Useimmat lakkautettavat järjestöt onnistuivat siirtämään usein varsin
mittavan omaisuutensa jollekin säätiölle tai paikkakunnalla toimivalle
toiselle yhdistykselle. Monesti tämä tehtiin melkoisessa kiireessä, mutta
Aseveliliitto oli osannut varautua ja siirtänyt varojaan ennen lakkauttamistaan
Sankarivainajien Muistosäätiölle, jonka nimi vaihtui vuonna 1945 Kaatuneiden
Muistosäätiöksi. Myös paikalliset säätiöt samoin kuin sodan uhreja
auttanut Vapaa Huolto saivat liitolta mittavia lahjoituksia.

Järjestöjen lakkauttaminen asetti myös valtiovallan uuden tilanteen eteen:
huoltotyö oli järjesteltävä uudelleen, mutta vaikka valtio ottikin enemmän
vastuuta, vapaaehtoisjärjestöille jäi silti työkenttää riittämiin.
Kaatuneitten omaisten järjestötoiminta jakautui sodan jälkeen poliittisista
syistä kahtia, mutta pitkien ja sitkeitten neuvottelujen jälkeen liitot
yhtyivät Kaatuneitten Omaisten Liitoksi. Uudistuksia ja parannuksia leskien ja
orpojen asemaan toi mm. uusi, vuonna 1948 voimaan tullut sotilasvammalaki, jonka
mukaan kaatuneen sotilasarvo ei enää ollut merkitsevä eläkkeen suuruutta
määritettäessä.

Liitto näyttää toimineen sodan jälkeen varsin vireästi. Rahaa kerättiin
arpajaisilla, adresseilla, kirjeensulkijamerkeillä ja muilla
pikkuartikkeleilla. Omaa ompelimoakin viriteltiin, mutta toiminta kaatui sangen
pian puuhaihmisten taloudellisiin väärinkäytöksiin. Yritykset, säätiöt ja
useat yksityishenkilöt olivat sodan uhrien tukemisessa sangen avokätisiä:
esimerkiksi vuonna 1960 kuollut presidentinrouva Alli Paasikivi testamenttasi
Kaatuneitten Omaisten Liitolle miljoona markkaa.

Varoja käytettiin sekä sotaleskien että orpojen hyväksi – 1950-luvulla
koulutettiin Helsingin Haagassa sijainneessa ammattikoulussa yli 500 tyttöä
ompelijoiksi. Kakskerrasta Turun läheltä hankittiin Marielundin tila, joka
toimi pitkään liiton omana virkistyskotina niin lapsille kuin aikuisillekin.
Lammi mainitsee muutaman pariskunnan, jossa sekä mies että vaimo ovat
sotaorpoja ja löytäneet toisensa nuorina sotaorpojen kesäleireillä.
Nyttemmin Marielund on myyty ja ikääntyneiden sotaleskien kuntoutus tapahtuu
kuntoutuslaitoksissa, sikäli kuin he niihin jaksavat lähteä, naiset kun ovat
jo yli 90-vuotiaita.

Eräänlaisena esimerkkiyhdistyksenä kirjassa toimii Kaatuneitten Omaisten
Liiton Kyröskosken osasto, jonka toimintaa on selostettu vuodesta 1945 vuoteen
2011. Tässä on lähteinä käytetty osaston kokouspöytäkirjojen ja
toimintakertomusten lisäksi myös sotaorpojen haastatteluja. Yksi
haastatelluista on myös kirjoittanut oman tarinansa, joka on kieltämättä
varsin karmeaa luettavaa, sillä isän ikävän ja aineellisen puutteen lisäksi
poika kärsi koko lapsuutensa ajan juoposta isäpuolesta. Toinen kirjaan
sisältyvä sotaorvon tarina on valoisampi – leskiä ei ole haastateltu.

Filmejä ja muistomerkkejä, järjestöjä ja tutkimuksia

Kirjan loppuosasta käy ilmi, että Kaatuneitten Omaisten Liitto toimii
vireästi edelleen, joskin sukupolvenvaihdoksen kokeneena. Nyt liiton jäsenten
ylivoimainen enemmistö on sotaorpoja. Vuonna 2010 liittoon kuului 10 410
jäsentä, joista orpoja 9250 ja leskiä 365, loput ovat muita omaisia ja eri
perustein nimitettyjä kunniajäseniä. Nyt jo eläkeikäiset sotaorvot ovat
aktivoituneet paitsi puhumaan omista kokemuksistaan, myös toimimaan omissa
liitoissaan ja muissa asiaa lähellä olevissa organisaatioissa.

Kaatuneiden Omaisten Liittoon kuuluu noin 70 sotaorpoyhdistystä eri puolilta
maata, ja Sururistin kantajat kertoo myös muutamista muista sotaveteraanien ja
sankarivainajien perinnettä kantavista järjestöistä eli Kaatuneiden
Muistosäätiöstä ja Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksestä.
Viimemainittu on keskittynyt erityisesti kunnostamaan luovutetuilla alueilla
olevia kenttä- ja muita hautausmaita sekä etsimään vainajien jäänteitä
entisistä taistelumaastoista. Parinkymmenen vuoden aikana on löydetty yli
tuhat vainajaa, ja osan henkilöllisyyskin on kyetty selvittämään.

Myös näiden yhdistysten toiminnan selvittely on melko yksityiskohtaista. Eikä
siinäkään vielä kaikki: kirjaan on otettu Kaatuneitten Omaisten Liiton
puheenjohtajan Mauri Niskakosken katsaus liiton tulevaisuuden tavoitteisiin
sekä FM Tiina Suutalan kirjoittama artikkeli Kaatuneiden omaiset mediassa.

Suutalan artikkeli on mielenkiintoinen ja omalla tavallaan värikäskin lisä
tilastojen ja toimintaselostusten kuormittamaan teokseen. Jostakin syystä
Kaatuneiden Omaisten Liiton lipun historia on liitetty tämän artikkelin
alkuun, mutta pääasiana on kuitenkin kertoa, miten sotaleskiä ja orpoja on
kuvattu valkokankaalla ja kirjallisuudessa. Aiheen käsittely elokuvan keinoin
alkoi jo sotavuosina, silloin pitkälti dokumentaarisesti, mutta jatkosodan
vuosiin sijoittuu myös niin romaanina kuin filminäkin suosittu Kirkastettu
sydän, löyhästi tositapahtumiin perustuva kuvaus äidistä, joka
pappismiehensä kuoltua rintamalla jää yksin huoltamaan suurperhettään.
Suomalaisille sankariäideille omistettu, Emma Väänäsen ja Joel Rinteen
tähdittämä Suomi-Filmin 25-vuotiselokuva on melodramaattisuudessaan
ylittämätön, enkä ihmettele ollenkaan, että sen esittäminen televisiossa
umpipoliittisella 1970-luvulla herätti myötähäpeän lisäksi myös suurta
tuohtumusta sekä Suomessa että silloisessa Neuvostoliitossa.

Viisi- ja kuusikymmenluvuilla tehtiin muutamia sotaorpoja ja sotaleskiä
käsitelleitä näytelmiä ja elokuvia, sitten aihe hautautui kymmeniksi
vuosiksi. Peter von Baghin haastatteludokumentti, vuodesta 1944 kertova
Viimeinen kesä ja Taru Mäkelän lottaelokuva Pikkusisar herättivät sen
uudelleen henkiin, ja vuosituhannen vaihduttua voi jo puhua varsinaisesta
sotaelokuvabuumista, jossa leskien ja orpojenkin kokemukset ja tunnot ovat
esillä.

Suutala esittelee myös kaatuneiden omaisille omistettuja muistomerkkejä eri
puolilta maata, mutta post scriptumiksi nimetty katsaus kaatuneiden omaisten
asemasta ja elämänvaiheista tehtyyn akateemiseen tutkimukseen lienee jälleen
Esko Lammin käsialaa. Katsaus on lyhyt, eikä tutkimuksiakaan näytä olevan
ainakaan liikaa. Liitteenä oleva luettelo sotaorpokirjallisuudesta ei liene
kattava; useimmat mukana olevat teokset ovat sotaorpoyhdistysten kustantamia,
niiden alullepanemia tai ainakin yhteistyössä syntyneitä. Todennäköisesti
nämä voisivat toimia historiantutkimuksen lähteinä siinä missä
puheenaoleva teos itsekin.

Pienistä puutteistaan huolimatta Sururistin kantajat on tutustumisen arvoinen.
Se antaa ideoita jatkotutkimukseen niille, joita uusi sotahistoria kiinnostaa.
Sotahistorian tutkimus ei saisi rajoittua – eikä se onneksi tämän päivän
Suomessa rajoitukaan – vain joukkojen liikkeiden kartoittamiseen,
strategioiden selvittelyyn ja johtavien toimijoiden motiivien pohdintaan. Sotaa
ei käyty vain rintamilla, siihen osallistui tavalla tai toisella koko kansa, ja
veteraanien lisäksi myös sotalesket ja -orvot joutuivat kärsimään sen
seurauksista vuosikymmenten ajan.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/