[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tutkimusmatkalla tuntemattomaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at oulu.fi> Tohtorikoulutettava, Oulun yliopisto,
aate- ja oppihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pekonen, Osmo: Salaperäinen Venus. Mäntykustannus, 2012. 214 sivua.


Tutkimusmatkalla tuntemattomaan
---------------------------------------------------------

Maasta katsottuna Venus-planeetta kulkee auringon kehrän yli
epäsäännöllisin väliajoin. Oulun yliopiston tieteenhistorian dosentin Osmo
Pekosen teos Salaperäinen Venus käsittelee tätä Venuksen ylikuluksi
(transitio, pasaasi) kutsuttua ilmiötä ja siihen liittyviä tieteellisiä ja
kulttuurisia uskomuksia. Kyseessä ei ole akateeminen tutkimusraportti, vaan
aate- ja oppihistoriallinen tutkielma tieteen ja sen kulttuurisen merkityksen
välisestä yhteydestä. Teos ei sisällä yksityiskohtaisia matemaattisia
kaavioita tai vaikeaselkoisia astronomisia lukuarvoja. Tästä huolimatta se
käsittelee Venuksen ylikulkua aidosti osana tieteen ja astronomian historiaa
puuttumatta esimerkiksi ylikulun astrologisiin tulkintoihin.



Venus on auringon ja kuun jälkeen taivaankannen kirkkain kohde, joten
todennäköisesti se on tunnettu jo esihistoriallisella ajalla. Tästä
huolimatta astronomit ovat kiinnittäneet ylikulkuun järjestelmällisesti
huomiota vasta 1600-luvulta lähtien. Kyseisen vuosisadan alusta lukien
transitio on ollut nähtävissä vuosina 1631, 1639, 1761, 1769, 1874, 1882,
2004 ja 2012 – seuraavat pasaasit ajoittuvat vuosiin 2117, 2125 ja 2247.
Salaperäisen Venuksen populaarin luonteen huomioiden teoksen johdantoon
sisältyy riittävät perustelut ilmiön epäsäännöllisyyden
ymmärtämiseksi. Maasta katsoen ylikulun ajalliseen epäloogisuuteen vaikuttaa
pääasiassa kaksi planeettojen kiertokulkuun liittyvää seikkaa. Ensinnä,
maan ja Venuksen ratojen tasot poikkeavat toisistaan noin kolme ja puoli
astetta. Toiseksi, kyseisten planeettojen sideeriset kieroajat auringon ympäri
poikkeavat toisistaan merkittävästi. Näistä syistä johtuen Venus osuu
harvoin samalle suoralle auringon ja maan väliin.

Uuden ajan kynnyksellä herännyt mielenkiinto Venus-pasaasia kohtaan selittynee
ainakin osaltaan tieteen instrumenttien kehityksellä. Astronomian
havaintovälineistö kehittyi 1600-luvulla ja sitä seuranneena vuosisatana
huomattavan nopeasti verrattuna aikaisempiin aikakausiin. Salaperäinen Venus
ottaa lähtökohdakseen tämän yleisesti tunnustetun tosiasian. Tycho Brahe
(1546–1601) tuotti ilman kaukoputkea huomattavan määrän ihmeteltävän
tarkkoja havaintoja tähtitaivaan ilmiöistä ja Johannes Kepler (1571–1630)
kehitti Brahen havaintoja matemaattisen fysiikan suuntaan, mutta vasta Galileo
Galilein (1564–1642) teleskoopilla tekemät havainnot osoittivat uuden
instrumentin lahjomattomuuden ja rajattomat mahdollisuudet tähtitieteelle.

Salaperäistä Venusta voi lukea sekä historiallisena tutkimuksena että
seikkailukertomuksena tähtitieteen vaiheista. Jälkimmäistä tulkintaa tukee
läpi teoksen painottuva käsitys luonnosta feminiinisenä salaisuutensa
säilyttävänä ykseytenä ja tieteilijästä miehenä, jonka ensisijaisena
tavoitteena on paljastaa tuo salaisuus. Ylikulun salaisuuden selvittäminen tuli
tiedemiehille mahdolliseksi varsinkin 1700-luvulta lähtien. Tuolloin merenkulun
tekniikka kehittyi siihen pisteeseen, että pitkäkestoisia merimatkoja voitiin
tehdä suhteellisen helposti lähes kaikkialle maailmaan. Jo edellisellä
vuosisadalla oli käynyt selväksi, että maan ja Venuksen kierrosta johtuen
pasaasi voitiin havaita eri vuosina parhaiten hieman eri paikoissa.

Tutkimus nostaa esiin sekä aikaisemmin vähälle huomiolle jääneitä
tähtitieteilijöitä että ilmiön havainnointiin liittyneitä onnellisia ja
epäonnisia sattumuksia. 1600-luvulla varsinkin vuoden 1639 ylikulun tutkimus
jäi lähinnä englantilaisten harrastaja-astronomien Jeremiah Horrocksin
(1618–1641) ja William Crabtreen (1610–1644) tekemien havaintojen varaan.
Heidän ilmiöstä keräämä data ei ollut määrältään tai laadultaan kovin
korkealuokkaista. 1700-luku saa tutkimuksessa aikaisempia vuosisatoja enemmän
huomiota ansaitusti siksi, että tuolloin astronomia alkoi tuottaa ylikulusta
ensimmäisen kerran kriittisesti vertailukelpoista materiaalia. Tähän vaikutti
ennen kaikkea Edmond Halleyn (1656–1742) esittämä uudenlainen tapa laskea
trigonometrisesti auringon parallaksi sekunnin sadasosien tarkkuudella
havainnoimalla Venuksen ylikulkua samanaikaisesti eri puolilta maapalloa. Vaikka
kaikki eivät 1700-luvulla hyväksyneet käsitystä luonnon täydellisestä
säännönmukaisuudesta (determinismistä), avasivat Halleyn laskelmat
epäilemättä uudenlaisen tavan tutkia luontoa ja ennustaa sen lainalaisuuksia.

Salaperäisen Venuksen parasta antia ovat laajat ja symbolisesti monikerroksiset
kertomukset 1700-luvun astronomien tutkimusmatkoista. Ensimmäisen merkittävän
havaintoretken teki ranskalaisastronomi Le Gentil (1725–1792), jonka vuoden
1760 maaliskuussa aloittama kovaonninen purjehdusmatka Intiaan, Bengalinlahden
Koromandel-rannikolla sijaitsevalle Ranskan Itä-Intian kauppakomppanian
Pondicherryn kauppa-asemalle oli täynnä vastoinkäymisiä. Astronomi sairasti
punatautia ja kärsi merisairaudesta ja lisäksi hänen käyttämänsä
50-tykkinen Berryer-sotalaiva oli joutua heti Ranskasta lähdettyään
brittilaivaston tulituksen kohteeksi. Alituisten vastoinkäymisten jälkeen Le
Gentilin ei auttanut muu kuin pystyttää suurikokoinen teleskooppinsa köysien
varaan fregatin kannelle ja yrittää saada havainnoitua Venuksen ylikulku
keinuvasta laivasta. Hän ymmärsi varmasti itsekin, etteivät merellä
huojuvassa vaivassa tuotetut havainnot olleet tieteellisen täsmällisyyden
kannalta minkään arvoisia.

Yhtään helpommalla ei näytä päässeen historian legendaarisimpiin kuulunut
englantilainen kapteeni James Cook (1728–1779), joka kuljetti entisellä
hiililaivalla HMS Endeavourilla Royal Societyn astronomit Tahitille
havainnoimaan vuoden 1769 ylikulkua. Matkasta muodostui Cookin ensimmäinen
maailmanympäripurjehdus ja se on saanut aseman yhtenä historian suurimmista
löytöretkistä. Tieteilijöiden ryhmän muodostivat Royal Societyn virallinen
astronomi Charles Green (1735–1771), itseoppinut botanisti Joseph Banks
(1743–1820), piirtäjät Alexander Buchan (k. 1769), Sydney Parkinson
(1745–1771) ja John Reynolds (k. 1770), Piitimessä syntynyt Linnén oppilas
Daniel Solander (1733–1782) sekä tämän sihteerinä toiminut
turkulaissyntyinen Herman Dietrich Spöring (1733–1771).

Kuvauksen mielenkiinto kohdistuu huomattavalta osaltaan paluumatkalla
menehtyneeseen suomalaissyntyiseen Spöringiin. Pekosen mukaan Spöringin
jäsenyys retkikunnassa sai aikaan sen, että suomalaista tiedettä on voitu
kesäkuusta 1769 lähtien pitää ”globaalina”. Tulkinnalla on varmasti omat
perusteensa, mutta samalla se jättää esimerkiksi Pehr Kalmin (1716–1779)
Pohjois-Amerikkaan vuosien 1747 ja 1751 välillä tekemän tutkimusmatkan
huomiotta. Cookin johtaman ryhmän tieteenhistoriallisesti huomattavin menetys
oli Venuksen havainnoinnissa tärkeän kvadrantin joutuminen alkuasukkaiden
huomaan. John Birdin (1709–1776) valmistama kallisarvoinen instrumentti oli
purettu osiin ja osat jaettu kiiltäville esineille persojen alkuasukkaiden
kesken. Osat saatiin kuitenkin takaisin, ja tässä kohden Spöring antoi ehkä
merkittävimmän tieteellisen panoksensa kasaamalla ja kalibroimalla laitteen
uudelleen.

Yksityiskohtaisten matkakuvausten ohella Salaperäisen Venuksen
tieteenhistoriallisesti huomionarvoisin seikka on tutkimuksen kyky kontekstoida
tieteen toimijat ja toiminnot tarkasti käsiteltävänä olevaan aikakauteen.
Tiede ei ollut 1700-luvulla vielä kovin eriytynyttä eivätkä kyseisen
aikakauden tiedemiehet olleet erikoistuneet tieteellisiin osakysymyksiin samalla
tavalla kuin heidän nykyiset kollegansa. Tieteilijän rooli poikkesi
huomattavasti nykyisestä. Esimerkiksi unkarilaissyntyinen Maximilian Hell
(1720–1792) suoritti Norjan Lapissa vuonna 1769 laajoja luonnon ja maaperän
tutkimuksia havainnoituaan ensin Venuksen ylikulkua. Retkikunnan ei kannattanut
kalliille ja usein monta kuukautta (tai toisinaan monta vuotta) kestävälle
tutkimusmatkalle varustautuessaan tarkkailla vain jotain yksittäistä luonnon
tai taivaankannen ilmiötä, vaan edullisinta oli kerätä havaintoja
mahdollisimman laajasti kaikkialta maaperästä ja luonnosta.

Salaperäisen Venuksen aate- ja oppihistoriallinen merkitys tulee esiin
pääasiallisesti kahdella tavalla: ensinnäkin teos esittää huomattavan
määrän yksityiskohtia Venuksen ylikulun tieteelliseen havainnointiin
osallistuneista henkilöistä, retkikunnista ja tutkimusolosuhteista rakentaen
näiden varaan laajan kehityskertomuksen Venus-pasaasin havainnoinnin
astrologisesta arvosta. Toisekseen tutkielma tarjoaa kulttuurihistoriallisesti
mielekkään käsityksen Venus-teeman käytöstä sana-, sävel- ja
kuvataiteessa sekä populaarikulttuurissa. Lisäksi Pekonen kuvailee
mukaansatempaavalla tavalla henkilökohtaisia kokemuksiaan vuosien 2004 ja 2012
transitioista.

Venuksella on ollut naishahmona tunnetusti merkittävä asema sekä renessanssin
että myöhemmin muun muassa kansallisromantiikan kuvataiteessa.
Venus-planeetalle sijoittuva science fiction sitä vastoin on suhteellisen uusi,
1900-luvun puolivälistä lähtien enemmän suosiota saavuttanut laji. Ylikulku
on monen muun astronomisen ilmiön tavoin inspiroinut useita (post)modernin
aikakauden kirjailijoita, graafikoita ja elokuvantekijöitä. Tieteisfantasiaa
tutkiessaan Salaperäinen Venus nostaa esiin erityisesti Itä-Euroopan alueella
tuotettuja taideteoksia. Kyseisen alueen asema Venus-pasaasin tulkinnoissa
näkyy muun muassa neuvostoliittolaisessa kylmän sodan ajan
julistepropagandassa, puolalaisen Stanislaw Lemin (1921–2006) esikoisteoksessa
Kuoleman planeetta (1951) sekä siitä puolalais-itäsaksalaisena yhteistyönä
tehdyssä elokuvassa Der schweigende Stern (1960). Lisäksi Salaperäinen Venus
tutustuttaa lukijan harvinaisempiin kotimaisiin tuotoksiin. Esimerkiksi Vilho
Aarniahon Salo-nimisestä sankari-insinööristä (!) kertova scifi-seikkailu
Venus-tähden muukalainen (1947) lienee jäänyt aikanaan vaille laajempaa
huomiota.

Edellä esitetyn nojalla voidaan sanoa, että Salaperäinen Venus toimii hyvin
kolmella tasolla: ensinnäkin se dokumentoi tieteenhistoriallisesti
merkittävät havainnot ja tutkimukset Venuksen pasaasista; toiseksi se
kontekstoi kyseiset havainnot osaksi astronomian yleistä kehityshistoriaa,
mikä auttaa ymmärtämään paremmin Venuksen havainnoinnissa sekä havaintojen
tarkkuudessa ja tulkinnoissa tapahtuneita ajallisia muutoksia; kolmanneksi se
esittää Venuksen ylikulun kulttuurihistoriallisena ilmiönä. Tämä
puolestaan selventää transition sosiaalista arvoa ja perustelee osaltaan
sitä, miksi Venuksella ja sen tutkimuksella on ollut historiallisessa mielessä
huomattava merkitys sekä tieteen että populaarikulttuurin alueella.
Tutkimuksen luettujaan vastaanottajalle käynee suhteellisen hyvin selväksi,
miten tieteelliset havainnot Venuksesta ovat kehittyneet suhteessa tähtitieteen
tutkimustraditioon ja miten käsitykset ja mielikuvat Venuksesta ja sen
salaperäisyydestä ovat heijastuneet sekä tieteessä että taiteessa.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/