[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tietokirja kotimaisesta äärioikeistosta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jussi Jalonen <jussi.jalonen at uta.fi> FL, tutkija, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Andersson, Li; Brunila, Mikael; Koivulaakso, Dan: Äärioikeisto Suomessa;
vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa. Into Kustannus Oy, 2012. 336 sivua.


Tietokirja kotimaisesta äärioikeistosta
---------------------------------------------------------

Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kirjoittama Äärioikeisto
Suomessa on nuorten vasemmistolaisten katsaus vuosituhannen vaihteen jälkeen
Suomessa virinneeseen moninaiseen ja sirpaloituneeseen äärioikeistolaiseen
toimintaan. Into-kustantamon julkaisema teos esittelee lukijalleen muun muassa
Suomen Sisun, Kansallisen Vastarinnan, Mustan Sydämen ja Finnish Defence League
-liikkeen. Teos pyrkii myös arvioimaan oman aikamme moninaisen
oikeistoradikalismin kanavoitumista puoluepolitiikkaan. Kirja tarjoaa kiintoisan
kartoituksen tämän vuosituhannen suomalaisten poliittisten alakulttuurien
erään laidan historiasta.



Keskustelu äärioikeistolaisesta toiminnasta on lisääntynyt Suomessa
tasaisesti Norjan kesän 2011 joukkomurhan jälkeen. Arviointi on saanut vauhtia
myös eurooppalaisen äärioikeiston, kuten kreikkalaisen ”Kultaisen
Sarastuksen”, saavutettua poliittista valtaa talouskriisin seurauksena. Vuosi
sitten kotimaiset tiedotusvälineet jättivät uuden äärioikeiston varsinaisen
aatemaailman kommentoinnin tosin vielä paljolti sikseen, ja sen sijaan
toimittajat päättivät juuttua keskusteluun ”vihapuheesta”. Aatteet
sanojen takana jäivät huomiotta. Sittemmin asiaa on lähestytty punnitummin
tietokirjallisuudessa. Eräänlaista päänavausta edusti journalisti Marianne
Lydénin teos Jag är inte rasist; jag vill bara ha främlingsfientliga
röster, joka käsitteli ”maahanmuuttokritiikiksi” verhoutuneen
muslimivastaisen muukalaispelon kotiutumista suomalaiseen politiikantekoon.
Samoja teemoja lähestyivät myös Suomi, terrorismi ja Supo -teoksen
ääriliikkeitä käsitelleet artikkelit. Mikael Brunilan, Li Anderssonin ja Dan
Koivulaakson tuore, Into-kustantamon julkaisema teos Äärioikeisto
Suomessa on ensimmäinen varsinainen yritys laajaan kokonaisesitykseen
kotimaisesta äärikansallisesta, oikeistoradikaalista ja
muukalaisvihamielisestä toiminnasta. Kirjan rajaus ulottuu kunnianhimoisesti
verkkomaailmasta ja kaduilta valtavirran puoluepolitiikkaan.

Into on tunnettu vasemmistolaisten tietokirjain ja pamflettien julkaisijana, ja
myös kirjoittajilla on poliittinen taustansa paapuurin puolella. Turun
kaupunginvaltuustoon tämän syksyn vaaleissa kohonnut Andersson on
Vasemmistonuorten puheenjohtaja; Koivulaakso hänen edeltäjänsä; ja Brunila
puolestaan vapaa toimittaja. Kirjoittajien vasemmistolaisuuden voi toisinaan
havaita sekä rivien väleistä että itse riveiltä. Etupäässä tämä
ilmenee marxilaisesta yhteiskuntatutkimuksesta otettujen käsitteiden
viljelyssä, joista tyyppiesimerkki on teoksen alaotsikossa mainittu tapa
käsitellä äärioikeistolaisuutta ”metapoliittisena” toimintana.
Lähestymistapa on tosin sikäli perusteltu, sillä – kuten kirjan alkuluvussa
tuodaan julki – eurooppalainen äärioikeisto on osin uusinut aatepohjaansa
ottamalla maanosamme vasemmistolta mallia yhteisöllisyyden ja
”kulttuurihegemonian” tavoittelussa. Lienee kuitenkin aiheellista kysyä,
missä määrin Suomessa on ollut kyse tietoisesta politiikasta ja missä
määrin vain ulkomailta jäljennetyn propagandan toistelemisesta.

Kirjoittajakolmikon poliittinen katsantokanta näkyy myös johdantoon ja
loppulukuun sisältyvissä muutamissa viittauksissa vanhempaan historiaan ja
nykyhetkeen, sekä vaikkapa Henrik Arnstadin kutsumisessa
”historioitsijaksi”. Kokonaisuutena voi silti todeta, että tekijäin
poliittisuus ei olennaisesti heikennä teoksen keskeisten lukujen tietoarvoa.
Ansiona voi jopa mainita teoksen irtautumisen menneistä
”vulgäärimarxilaisista” tulkinnoista ja pyrkimyksen tarkastella
äärioikeistoa sen omista lähtökohdista käsin. Vaikka kirjoittajat
lähestyvät aihettaan silti politisoituneista lähtökohdista, ei keskeisissä
luvuissa ole juuri havaittavissa kompromisseja asiasisällön suhteen.

Teos alkaa kuvauksella eurooppalaisen sotienjälkeisen äärioikeiston ja
uusoikeiston (nouvelle droite) historiasta, joka toimii johdantona varsinaiseen
aiheeseen, eli suomalaiseen äärioikeistolaiseen liikehdintään. Kirjan
parasta antia ovat kolmas, neljäs ja viides luku, joissa tehdään huolellinen
kartoitus suomalaisesta äärikansallisesta toiminnasta vuosituhannen vaihteen
aikana. Painotuotteet, verkkojulkaisut, keskustelupalstat ja niiden pohjalta
syntyneet yhdistykset, kuten Suomen Sisu, on kuvattu perinpohjaisesti
kolmannessa luvussa. Teoksen tietoarvo on näiltä osin hyvä. Aihe sellaisenaan
olisi paljolti kuriositeetti, ellei kyseessä olisi osin valtavirtapolitiikkaan
rantautunut ilmiö. Suomen Sisun piirissä muovautunut
”maahanmuuttokriittiseksi” kutsuttu islam-kammoinen, osin rasismin ja
äärioikeistolaisten teemojen kanssa liehitellyt alakulttuuri kanavoitui
sittemmin politiikkaan Perussuomalaisen puolueen kaupunkisiiven välityksellä.
Teoksessa esitellyt tämän kehityskulun keskeiset hahmot ovat nykyinen Espoon
kaupunginvaltuutettu Teemu Lahtinen ja kansanedustajaksi Helsingistä kohonnut
Jussi Halla-aho.

Sisulaisten taustoja ja aatemaailmaa kuvatessaan teos on sujuvimmillaan sekä
sisältönsä että tyylinsä puolesta. Kovin montaa väitettä ei ole esitetty,
joita ei olisi toteen näytetty ja lähdeviittein tuettu, yleensä vieläpä
henkilöiden omien kirjoitusten tai lausumien perusteella. Hämärät aihealueet
ja mutkikkaat henkilösuhteet omituisine persoonallisuuksineen on onnistuttu
esittelemään jäsennellysti. Kotimaisen 2000-luvun ”kansallismielisen”
alakulttuurin muovautuminen Sisun piirissä sekä Suomessa viljelty retoriikka
on sidottu myös kansainväliseen viitekehykseensä perinpohjaisesti. Mukana
ovat niin Lahtisen vierailu Front National -puolueen marssilla Ranskassa,
amerikkalaiselta Pioneer Fund -säätiöltä ammennettu ”roturealismi”
sekä Gates of Vienna -blogista omaksutut islaminuskoon liittyvät kauhukuvat.
Ristiriita äärioikeistolaisen alakulttuurin teennäisen suomalaiskansallisena
esiintymisen ja vierasmaalaisista propagandatehtaista omaksuttujen
opinkappaleiden välillä tulee hyvin julki.

Suomen Sisua käsittelevien kappaleiden osalta teosta voinee arvostella aiheensa
hienoisesta jalustalle nostamisesta. Kirjoittajat asettavat Sisun viljelemät
äärikansalliset näkemykset ja näiden pohjalta syntyneen omalaatuisen
alakulttuurin kiitettävästi asiayhteyksiinsä, mutta otaksuma Sisun
harjoittamasta harkitusta ja järjestelmällisestä ”metapoliittisesta
strategiasta” luo yhdistyksestä paikoin kenties turhan jylhän kuvan.
Käsitys Sisun tarkasta strategiasta toki saa vahvistusta kirjan lainaamista
Teemu Lahtisen haastattelussa antamista lausunnoista. Sisun entisen johtajan
kommenttien punnitsemisessa olisi lujempi lähdekritiikki ollut kuitenkin
paikallaan. Vaikutelmaksi nimittäin jää, että Lahtinen on mielihyvin
halunnut haastattelussa esiintyä suunnitelmallisesti toimineen ja
menestyksekkään ”kansallismielisen kansanliikkeen” isänä. Tämä on toki
ymmärrettävää; kukapa nyt viitsisi vain julkisesti tunnustaa nousseensa
politiikkaan vetämällä äärioikeistolaista keskustelukerhoa, jonka eräille
jäsenille sattui sittemmin käymään onnenkantamoinen?

Sisun toiminnassa ja Halla-ahon kirjoituksissa ilmennyt islam-vastaisuus ja
”vastajihadismi” ovat saaneet tarkemman käsittelynsä neljännessä
luvussa. Tarkastelua voinee pitää onnistuneena, vaikkakin ilmeisesti
Koivulaakson kirjoittama kuvaus mielenosoituksista Aarhusin ”vastajihad”
-kokouksessa tihkuu liiaksi tahatonta vasemmistoromanttista paatosta.
Länsimaisen kulttuurin suojelijoina islamin uhkaa vastaan esiintyvä Defence
League -liike, jonka ihailijoihin myös joukkomurhaaja Anders Behring Breivik
lukeutui, on esitelty tyydyttävästi. Viimeaikaisten tapahtumien, kuten EDL:n
(English Defence League) perustajan Tommy Robinsonin pidätysten myötä kirja
on tosin näiltä osin jo ilmestyessään hieman vanhentunut. Pohjoismaissa
syntyneet vastaavat yhteisöt, kuten Tampereella tutuksi tullut kotimainen FDL
(Finnish Defence League) ovat enemmänkin vain harmittomia hupsuja, mistä
todistukseksi käy teokseen liitetty liikkeen edustajan ”James Gonzon”
vuolas ja sekava haastattelu. Kuvaillessaan FDL:n yllättävää saapumista
Tampereen viimekesäiseen Pride-kulkueeseen teos jättää mainitsematta
kapakkaterassilla tapahtuneen surkuhupaisan uhmatilanteen liikkeen edustajien ja
näitä ahdistelleiden sikäläisten ilkeiden anarkistien kanssa. Tämä on
harmi, sillä tapaus olisi osoittanut konkreettisesti, millaisia farsseja
ääriainesten katukohtaamiset tässä maassa naurettavimmillaan ovat.

Viimeksi kunnallisvaalien aikana Tampereella rettelöinyttä Kansallista
Vastarintaa ja suorasukaisempaa katutason avointa uusnatsitoimintaa on ruodittu
viidennessä luvussa. Siinä, missä Sisu on esiintynyt hienostuneiden
oikeistoradikaalien ja muukalaiskammoisten älykköjen herrainklubina ja FDL
puolestaan hassahtaneena muslimivastaisena teatteriseurueena, on Vastarinta
aidosti väkivaltaisia taipumuksia osoittanut äärioikeistoryhmä.
Kaasuiskuista ja katurettelöistä tunnettu järjestö on laajentanut parin
vuoden aikana nopeasti toimintaansa kautta maan ja omaa kansainvälisiä
yhteyksiä. Aiheen käsittely on paikallaan, ja kirja ajaa tässä asiansa
vähintäänkin kohtalaisesti. Vastarinta ja samassa luvussa käsitelty Musta
Sydän eroavat edellä mainituista liikkeistä tunnustuksellisesti natsismia
ihannoivina fasistisina yhteisöinä. Osin toisistaan poikkeavien liikkeiden
käsittely samassa teoksessa saa selityksensä kirjoittajien näkemyksessä
äärioikeiston sirpaloitumisesta ”pluraaliksi oikeistoksi”. Kieltämättä
kuvatut sinänsä erilaiset liikkeet ovat versoneet samassa poliittisessa
ilmapiirissä ja hyödyntävät usein samanlaista retoriikkaa, joten yhteisen
kattokäsitteen soveltamista voi pitää perusteltuna.

Ehdottomasti heikoimmillaan on teos kuudennessa ja viimeisessä luvussaan, jossa
kuvataan Perussuomalaisten poliittista toimintaa ja etsiskellään puolueen
linjauksista osoituksia Sisun ja uuden radikaalin oikeistopopulismin
vaikutuksista. Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisia linjauksia
käsittelevä kappale onnistuu tässä vielä suurin piirtein. Kuten teos
mainitsee, Perussuomalainen puolue päätyi silti lopulta hylkäämään
sisulaisten ehdokkaiden ”nuivan manifestin” käytännössä kaikki
räikeimmät maahanmuuttopoliittiset ehdotukset, joten tapahtumaa on vaikea
pitää selvänä halla-aholaisten arvovaltavoittona. Perussuomalaisten
talouspolitiikkaa ja EU-politiikkaa käsittelevät kappaleet ovat ylimalkaisesti
kirjoitettuja, ja kirjan teeman kannalta niiden tarpeellisuus on kyseenalainen.
Näiltä osin kirja taantuu kehnotasoiseksi ja paikoin tympäiseväksi
puoluepoliittiseksi pamfletiksi.

Loppuarvio, että ”Perussuomalaisten suurin saavutus on suomalaisen politiikan
ja poliittisen ilmapiirin oikeistolaistaminen” kaipaisi sekin selkeämpiä
perusteluja. Protestipuolueen menestyksen myötä ovat esimerkiksi SDP ja
Keskusta päinvastoin enemmänkin palanneet aatteellisille juurilleen. Kirja ei
myöskään huomioi suurten poliittisten puolueiden edustajien, kuten Paavo
Lipposen ja Mari Kiviniemen, esittämiä jyrkän tuomitsevia kannanottoja
Perussuomalaisten keskuuteen pesiytyneitä ääriaineksia kohtaan. Tämä luo
puolueesta ja sen äärilaidasta kuvan suurempina mielipidevaikuttajina kuin
mitä ne tosiasiassa ovatkaan.

Yleisesti ottaen teos on lukemisen arvoinen, ja keskeisten lukujensa osalta
kyseessä on kelpo tietokirja. Lähdeluettelo summaa tyydyttävästi sekä
mediaa, tutkimusta että alkuperäislähteitä. Kustannustoimittajalle voi
osoittaa moitteita kieliasun hätäisestä oikolukemisesta, minkä seurauksena
esimerkiksi omistusliite on jäänyt toisinaan ärsyttävästi pois ja
kerrontaan muutamia puhekielisiä ilmaisuja. Henkilöhakemisto olisi myös ollut
toivottava. Muuten teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, siitäkin huolimatta
että teksti on ladattu aika ajoin varsin tiheästi pienillä yksityiskohdilla
ja politiikan tutkimuksen käsitteistöllä. Vaikka teos käsittelee
Perussuomalaista puoluetta loppuluvussaan toispuoleisesti ja kehnosti, voi
kirjaa hyvinkin suositella luettavaksi kaikille, joita kiinnostaa eräiden
puolueessa vaikuttavien henkilöiden poliittinen taustahistoria. Samalla myös
puolueen kohtaamat haasteet ja muutamat viime vuosien poliittista kohua
aiheuttaneet tapaukset tulevat ymmärrettävämmiksi. Kotimaisten
äärioikeistolaisten alakulttuurien kuvauksen osalta on teos puolestaan aihetta
käsitelleistä tietokirjoista toistaiseksi onnistunein.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/