[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kirurgi, jonka käsi ei enää tärissyt

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sari Rauhamäki <sari.rauhamaki at helsinki.fi> VTL, koulukuraattori, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kotro, Arno; Lybäck, Christer: Veitsen terällä. Otava, 2012. 216 sivua.


Kirurgi, jonka käsi ei enää tärissyt
---------------------------------------------------------

Kirurgian tohtori Christer Lybäckin ja filosofian opettaja-runoilija-kolumnisti
Arno Kotron yhteistyönä syntynyt ensin mainitun elämäkerta on
teeskentelemätön vaikeuksien kautta voittoon -kertomus ravintolan
vahtimestarin ja vaatetusliikkeen myyjättären pojasta. Se, että
pienporvarillisen hakaniemeläisperheen vesa päätyy menestyväksi
arvostetuimman lääketieteen alan, kirurgian, tohtoriksi olisi jo kertomisen
arvoinen tarina Suomessa, jossa kaikki pääoman muodot edelleen pääosin
peritään, ei hankita. Tässä kertomuksessa sankarin on voitettava myös
päihderiippuvuus ja aggressiivinen luonteensa sekä karistettava harteiltaan
perhetragedian taakka.



Mikäpä muu kirjan nimi voisi olla kuin Veitsen terällä? Otaksuttavasti nimen
näppärä viittaus niin elämänkohtaloiden arvaamattomuuteen kuin
päähenkilön ammattiin ei jää keskimääräiseltä lukijalta huomaamatta.
Kerronnassa vuorottelevat Kotron kynäilemä kronologisesti etenevä tarina ja
Lybäckin paksulla stadin slangilla sylkemät minä-muotoiset muistelot. Tämä
vuoropuheluratkaisu on tasapainoinen ja hauskakin, mutta Lybäckin rouheiden
juttujen vastapainoksi Kotro olisi voinut tuoda tekstiin myös hiukan omia
tulkintojaan: mistään haamukirjoittajastahan ei ole kyse, vaan herrat
poseeraavat samankokoisina kirjoittajan paikalla ja takaliepeen kuvassa.
Esimerkiksi eräänä iltana yhdeksänkymmenluvun alussa Lybäck marssii
työpäivän päätteeksi kotiin ja ilmoittaa vaimolleen lähtevänsä
lopullisesti, sillä seurauksella että yksi perheen kolmesta pojasta vetää
kengät jalkaansa ja lähtee isän matkaan kahden muun jäädessä äidin luo.
Tämä(kään) vähäeleinen draama ei irrota kertojalta –
ammattiajattelijalta ja isältä – pohdintoja tai analyysia. Kotro
säilyttää läpi ohuehkon kirjan moralisoimattoman ja toteavan sivustakatsojan
tyylin, hyvine ja huonoine puolineen.

Tyylikysymyksistä ei ole pelkkää hyvää sanottavaa kun mennään tekstin
lähelle. Lukujen pateettiset loppulauseet kiusaannuttavat jo sivulla 39 ”Hän
itkee valtoimenaan. Poikaa vihloo nähdä äidin tuska.” ja sivulle 53
päästyä ne vaivaannuttavat vakavasti ”Hetkittäin vankilassakin voi tuntea
itsensä voittajaksi.” Hyviä lopetuksia toki löytyy, vaikkapa (s. 57)
”Päivittäisen työvelvoitteensa hän hoitaa vankilan kirjapainossa sitomalla
kirjoja. Kavereiden ja kohtalotovereiden kanssa lentää rento läppä.”
Päähenkilöön viitataan ahkerasti nimen tai persoonapronominin sijaan sanalla
”mies” (kirjan alussa, ymmärrettävistä syistä, ”poika”), jopa siinä
määrin että lukija tuntee eksyneensä Reijo Mäen dekkariin. Niissä tosin
uroksen henkilöllisyys tavataan varmistaa attribuutilla ”kyseinen”.
Synkkäaiheisia veijaritarinoita kumpaisetkin, joten miksei yhtymäkohtia voisi
löytyä. On ehkä ennakkoluuloista odottaa rakkausrunoilijana tunnetuksi
tulleelta Kotrolta pehmoilevampaa otetta.

Edellä mainittu sivusta seuraaminen jää myös ympäröivän yhteiskunnan
osaksi ”miehen” koheltaessa omia polkujaan. Hurja alamäki
tinnerinhaisteluineen, jengitappeluineen ja yhä röyhkeämpine ryöstöineen
alkaa rakastetun isän kuollessa äkillisesti kuusikymmenluvun alussa Lybäckin
ollessa vain yhdeksänvuotias. Turvallinen lapsuus ja ehjä perhe-elämä ei
tarjoakaan riittävää suojaa kriisissä, niin kuin familismin 2010-luvulla
mielellään uskotaan. Tekstissä todetaan että omiin suruihinsa käpertyneet
äiti ja poika eivät käsitelleet menetystä yhdessä – eikä kukaan tai
mikään koettanut heitä siinä auttaa. Ainoa joka puhuu on koulun rehtori ja
hänkin vain jälki-istuntoa määrätessään. Kirjassa ei syytetä olosuhteita
tai yleistä piittaamattomuutta vaikeuksiin joutuneita lapsia ja perheitä
kohtaan, tai edes hyvää tarkoittavia mutta naiiveja sosiaalihuoltajia, kuten
usein on tapana niin veijarigenressä kuin muutoinkin. Lybäckiä ei
selvästikään miellytä ajatus itsestään uhrina, ja Kotro peesaa
määrittelemällä hänet ”ei raukaksi eikä sadistiksi”.

Olosuhteisiin ja viranomaisiin tietojärjestelmineen Lybäck turhautuu
hienokseltaan vain kertoessaan mittavan rikosrekisterinsä ja
alkoholistitaustansa varjosta elämänmuutoksen jälkeen. Hän raitistui,
suoritti ylioppilastutkinnon vankilasta käsin 26-vuotiaana ja, kenenkään
häntä siinä erityisemmin kannustamatta, alkoi opiskella ensin
sairaanhoitajaksi ja sitten lääketiedettä. Opiskeluaikoina tiiviissä
kandiporukassa on tietysti aina joku joka tuntee jonkun jonka velipuolenkaima on
ollut samaan aikaan vankilassa. Monet raitistuneet alkoholistit kertovat
mielellään entisestä kurjuudestaan kontrastina raittiin nykyisyyden
mielenrauhalle, ja tämän menneen ja nykyisen ristiriidan hyväksyminen onkin
keskeistä Lybäckin lämpimästi kannattamassa AA-ideologiassa. Itse hän ei
kuitenkaan halunnut, ennen tämän kirjan julkaisemista, kertoa tarinaansa
kenelle tahansa, vaan vältteli ja pelkäsi ”paljastumista”. Ikävä kyllä
pelko oli aiheellinen: muutamissakin virantäytöissä lähes kaksikymmentä
raitista ja rikkeetöntä vuotta vaadittavan koulutuksen ja työkokemuksen
lisäksi eivät painaneet vaa’assa yhtä paljon kuin pimeät vuodet niitä
ennen.

Kirjoittajat eivät salaile sitä että tarinan loppu on onnellinen, ja se
mainitaan myös tärkeäksi kirjan kirjoittamisen motiiviksi: Lybäck toivoo
että hänen esimerkkinsä valaisi uskoa muihin. Loppua kohden vauhtisokeus
alkaa vaivata muutenkin kuin päähenkilön kaasutellessa Keski-Euroopan
autostradoilla ja -bahneilla. Viimeisissä luvuissa luetellaan kiitettävän
ripeään tahtiin erilaisia saavutuksia, joista suuri osa on materiaalisia, muun
muassa otsikoiden ”Lemmenloma New Yorkissa”, ”Yksityissairaalan
omistajaksi”, ”Ferrari alle”ja ”Muutto unelmakotiin” alla. Viimeinen
luku sentään on saanut nimen ”Soitto menneisyydestä”.

Voiko kirja täyttää julkilausutun tehtävänsä, rohkaista kampeutumaan
takaisin kaidalle tielle niitä, jotka ovat saaneet kuulla olevansa
syrjäytymässä tai syrjäytyneitä, kuten nykyään on tapana sanoa? ”Jos
yksikin ihminen saa tarinastani voimaa, on tavoitteeni saavutettu”, ilmoittaa
Lybäck loppusanoissaan. Mahdollisesti voiman saaminen olisi helpompaa, jos
tarinan sankarin vaiheita pysähdyttäisiin välistä pohdiskelemaan ja
problematisoimaan jälkiviisastelun uhallakin. Toteava kerronta, jonka ainoa
syvyys tulee joidenkin kerrottujen asioiden karmeudesta, saa kirjan tuntumaan
isojen poikien sadulta, jollaisena sitä monet varmasti mielellään lukevat
vaikkapa isänpäivälahjana.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/