[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kirjailija kutoo itsensä osaksi suvun historiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> toimittaja, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala, 2012. 710 sivua.


Kirjailija kutoo itsensä osaksi suvun historiaa
---------------------------------------------------------

Marjo Heiskasen Kollaan kenttäpapin tarina on persoonallisimpia viime aikoina
lukemiani elämäkertateoksia. Eikä ihme: teoksen päähenkilö, jatkosodan
alkupäivinä kadonnut pastori ja TK-mies Jorma Heiskanen oli hänen
isoisänsä, Marjo Heiskanen puolestaan yhden romaanin ja yhden runokokoelman
julkaissut sanataiteen läänintaiteilija.



Rakenteeltaan Kollaan kenttäpapin tarina noudattaa tavanomaista elämäkerran
kaavaa: ensin selvitellään päähenkilön sukujuuria sekä luodaan katsaus
lapsuuteen ja nuoruuteen, sitten siirrytään aikuisvuosien toimintaan ajan
aateilmastoa ja kohdehenkilön yksityiselämää unohtamatta. Sen jälkeen on
tapana arvioida henkilön merkitystä omalle ajalleen, mahdollisesti myös
jälkipolville. Lopuksi, jos jälkeläisiä on jäänyt, voidaan vielä
vilkaista, miten suku jatkuu.

Juuri tällä tavoin etenee myös Kollaan kenttäpapin tarina, mutta
persoonallisen siitä tekee se, että kirjan tekijä Marjo Heiskanen kirjoittaa
itsensä vahvasti mukaan tarinaan. Ja miksipä ei kirjoittaisi: Kollaan pappina
tunnetuksi tullut Jorma Heiskanen oli hänen isoisänsä, suvun puheenaihe
numero yksi sotavuosista aina 2000-luvulle. Jormaa muisteltiin ja ihailtiin,
hänen kohtaloaan pohdittiin ja sitä yritettiin selvittää siinä määrin,
että nuorempi suku, eritoten ”valistuneeksi punavihreäksi pasifistiksi”
itseään luonnehtiva kirjailija, suhtautui erittäin skeptisesti. Vasta
keski-iässä tuli tarve tutustua isoisään ja sitä kautta myös itseensä.

Lähteenä runsas kirjeaineisto

Marjo Heiskasen ensisijaisina lähteinä ovat olleet suvun kirjeet, valtaosa
niistä isoisä Jorman ja hänen vaimonsa Ennin kirjeenvaihtoa talvisodan ja
välirauhan päiviltä, sekä Jorma Heiskasen päiväkirjat ja suvun
muistitieto. Tekijä kertoo myös käyneensä isoisän asuinpaikoilla, joiden
näkemisen synnyttämät vaikutelmat ja kuvitelmat ovat osa tarinaa. Teoksen
lopussa oleva kirjallisuusluettelo käsittää kuutisenkymmentä nimekettä –
määrä tuntuisi kohtuulliselta henkilöhistorialliselle tutkimukselle. Mutta
nyt ei siis olla tutkimuksen, vaan omailmeisen elämäkerran äärellä.
Dokumenttiromaaniksikin tätä yli 700-sivuista teosta voisi kutsua.

Vuonna 1914 syntynyt Jorma Heiskanen kuului siihen sukupolveen, josta osa teki
elämässään pitkän luokkaretken: maaseudun tai teollisuuspaikkakuntien
väestön lapsista opintielle pääsivät vain ne, jotka olivat poikkeuksellisen
lahjakkaita ja joilla oli poikkeuksellisen valistuneet vanhemmat. Kun lentävä
keuhkotauti vei isän ja pikkuvelikin kuoli, köyhä äiti sinnitteli poikansa
kanssa kahdestaan – eikä hellittänyt tiivistä otettaan vielä silloinkaan,
kun Jormalla oli jo oma perhe. Ja kun Mikkelin lyseon priimus aloitti lainojen
turvin jumaluusopin (teologian) opinnot Helsingissä, elettiin etenkin
ylioppilaspiireissä suomalaisuustaistelun ja heimoaatteiden aikaa. Nationalismi
kukoisti, ruotsin kieltä vieroksuttiin, erilaisissa kokouksissa muodostui
verkostoja yli osakunta- ja tiedekuntarajojen. 1930-luvun alkupuolen
ylioppilaselämää kuvaillessaan Marjo Heiskasen teksti nousee ensi kertaa
siivilleen. Kirjan alkupuoli on melko tavanomaista elämäkertatekstiä lukuun
ottamatta alkusanoja ja tekijän retkeä isoisänsä lapsuuskodin pihapiiriin,
jossa polut ovat kasvaneet umpeen ja perinneperennat tukahtuneet heinikkoon.

Jorma Heiskanen ei kuulunut akateemisten piirien menevimpiin miehiin, mutta
verkottui moneen suuntaan, eniten ehkä maanpuolustuspiireihin. Kesällä 1937
nuorimies pääsi matkustamaan Hitlerin Saksaan ja Mussolinin Italiaan; retkeä
rahoittivat todennäköisesti Akateeminen Karjala-Seura ja Isänmaallinen
Kansanliike (IKL). Heiskanen kirjoitti vaikutelmistaan mikkeliläiselle
sanomalehdelle. Samaan aikaan kansa ahmi myös Olavi Paavolaisen elegantteja
matkakuvauksia lähinnä Suomen Kuvalehdestä. (Mistään ei kyllä löydy
vihjettä siitä, että herrat olisivat liikkuneet samoissa seurueissa tai edes
tunteneet toisensa.)

Marjo Heiskasen kuvaukset 1930-luvun opiskelijaelämästä ja ajan
aateilmastosta tukeutuvat osin tutkimuskirjallisuuteen – AKS:n kohdalla on
nähtävästi käytetty myös 1930-luvulla ilmestynyttä AKS-kirjallisuutta.
Pitkiä taipaleita kuljetaan silti melankoliaan taipuvaisen päähenkilön
päiväkirjan ja hänen läheisilleen lähettämien kirjeiden varassa;
tämäntyyppisessä teoksessa ratkaisu on perusteltu. Kodin perintönä mies ei
äärioikeistolaisia sympatioitaan saanut, rakastettu äiti kun kavahti
”sinimustaa kyytä”, vaan aatemaailma tarttui opiskelijapiireissä, sillä
esimerkiksi Savolainen osakunta oli vahvasti AKS-henkinen.

Kenttäpappina Kollaalla

Teologisen erotutkinnon suoritettuaan ja pappisvihkimyksen saatuaan 23-vuotias
Jorma Heiskanen sai määräyksen Laatokan länsirannikolla sijaitsevan Hiitolan
apupapiksi. Vajaan 10.000 asukkaan pitäjässä oli ennestään kirkkoherra ja
kappalainen.

Syksyllä 1939 suojeluskuntalainen ja AKS-veli Jorma linnoitti Kannasta ja
kirjoitti juttuja kristilliseen Kotimaa-lehteen. Talvisodassa hän toimi pappina
yksikössä, jonka valistusupseerina työskenteli Erkki Palolampi, legendaarisen
Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja. Vuoden 1940 alussa pastori sai parin
päivän loman ja pääsi pistäytymään Hiitolassa. Ensin hän siunasi kuusi
sankarivainajaa, sitten hänet vihittiin kristilliseen avioliittoon morsiamensa
Ennin kanssa. Kaikki kolmet kuulutuksetkin oli luettu saman sunnuntaipäivän
jumalanpalveluksessa.

Marjo Heiskanen ei tyydy pelkästään kuvailemaan sotapappien monipuolista
työsarkaa – hartauksia ja ehtoollisen jakoa rohkaisuksi taisteluun
lähteville, kaatumisilmoituksia kotirintamalle, lohdutusta sureville,
tarvittaessa myös kivääri käteen ja ampumaan – vaan pohtii sitä useasta
näkökulmasta. Miten nämä nuoret miehet kestivät rintaman arjen, miten
Jumalan rauhaa ja rakkautta julistanut pappi pystyi muokkaamaan eetostaan niin,
että tappaminen oli oikeutettua ja kuinka he saattoivat kokea ilmeisen aitoa
iloa vihollisen sotilaiden kärsiessä ja kuollessa?

Heiskasella ei välttämättä ole vastauksia – tuskin näihin ja muihin
vastaaviin kysymyksiin yksiselitteistä vastausta edes löytyisi – mutta hän
kysyy hyviä kysymyksiä. Niiden rinnalla ja lomassa kulkevat tekijän
henkilökohtaiset mietteet. Olisiko suvun jumaloima isoisä jäänyt
kolmikymmenluvun ryssävihan vangiksi, jos olisi saanut elää sotien
jälkeisinä vuosikymmeninä? Olisiko Kollaan tulihelvetissä kylmähermoista
rohkeutta osoittanut nuorimies myöhempinä vuosinaan ollut seurakunnan ja
jälkeläistensä pelkäämä ankara hahmo vai olisiko ikääntyminen ja
yhteiskunnan muuttuminen pehmittänyt hänet?

Marjo Heiskanen ei kirjassaan säästele itseään ja sukuaan, vaan kertoo
esimerkiksi sen, miten 1970–80-luvulla televisiossa esitettyä
sotapappidokumenttia katsoessaan hän ja puolivuotiaana orvoksi jäänyt isä
jähmettyvät paikoilleen, isoäiti pakenee toiseen huoneeseen itkemään.

Jorma ja Enni Heiskasen talvisodan kirjeenvaihto on säilynyt ilmeisesti
kokonaisuudessaan. Melkoinen osa kirjaan lainatuista teksteistä käsittelee
nuoren parin toiveita, suunnitelmia ja unelmia, mutta Jorman kirjeissä elää
myös unelma suuresta Suomesta ja rintaman arki näyttäytyy kaikessa
kauheudessaan. Marjo Heiskanen ihmettelee, miksi nuo kirjeet eivät ole
juuttuneet sensuuriin. Talvisodassa sensuuri ei kuitenkaan ollut niin tiukkaa
kuin jatkosodan vuosina, ja kaikkein henkilökohtaisimmat ajatukset pappi uskoi
sotapäiväkirjalleen, josta osa päätyi myöhemmin hänen ainoaksi
jääneeseen teokseensa Kenttäpappina Kollaalla. Jorma Heiskasen kynänjälkiä
voi nähdä myös Erkki Palolammen Kollaa kestää -kirjassa. Palolampi ei
kirjailijana ollut mikään huikea tyylitaituri, mutta hänellä oli kyky tehdä
tarkkoja havaintoja ja koota myös lähipiirinsä käsiin jääneet
tiedonsirpaleet.

Jorma Heiskasen teos Kenttäpappina Kollaalla ilmestyi toukokuussa 1941. Teos ei
ole kestänyt aikaa ollenkaan niin hyvin kuin Palolammen kirja, vaan kuvastelee
”Moskovan pakkorauhaan” pettyneiden. militaristisesti suuntautuneiden
suomalaispiirien tuntoja runsaalla uskonnollisella aineksella kuorrutettuna.
Marjo Heiskanen löytää siitä kuitenkin paitsi melkoista kielellistä
lahjakkuutta, myös jonkinasteisia anteeksiannon ituja, vaikka vihollisen
rakastaminen ei reilun vuoden mittaisen välirauhan aikana ehtinyt Suomessa
oikein toteutua. Aikalaiskritiikki oli varsin positiivista, ja kirjaa myytiin
hyvin, etenkin kun siitä syksyllä 1941 otettiin nidottu ”kansapainos”. Voi
tietysti kyynisesti kysyä, mikä vaikutus kirjoittajan kohtalolla oli –
kustantaja nimittäin kertoi mainoksissaan näyttävästi, että Jorma Heiskanen
oli kadonnut Ensossa heti uuden sodan alettua.

Toivoa viimeiseen asti

Marjo Heiskasen kirjan kolmas, sivumäärältään suppein mutta
sisällöltään koskettavin osuus kertoo Jorma Heiskasen katoamisesta Enson
tienoilla. Hänen oli määrä palvella talvisodan tapaan kenttäpappina, mutta
sattuman oikusta – ja aiemman aseveljensä Antti J. Rantamaan kehotuksesta –
hän joutui TK-joukkoihin.

Armeijan rintamakirjeenvaihtajat lähtivät liikkeelle kenttäarmeijan
kannoilla, mutta Jorma Heiskanen ehti kirjoittaa tuskin muuta kuin muutaman
kirjeen vaimolleen ennen 29.6.1941. Tuolloin suomalaiset yrittivät Enson
valtausta, ja tiedotusmiesten joukkue lähti tekemään aiheesta reportaasia.
Maastossa oli vihollisia, jotka avasivat tulen. Muut miehet pääsivät takaisin
omien puolelle ryömimällä maantienojaa pitkin, mutta ojan yli metsään
loikannutta luutnantti Heiskasta ei löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.

Marjo Heiskanen lainaa kirjassaan Olavi Paavolaisen ja Martti Haavion muistelmia
– Heiskanen oli sen verran ”tunnettu AKS-läinen sotilaspastori” kuten
Paavolainen määrittelee, että huhut hänen katoamisestaan kiirivät
kaukaisimpiinkin tiedotuskomppanioihin parissa päivässä. Kotiväelle, siis
Heiskasen vaimolle, tieto miehen katoamisesta tuli vasta toista viikkoa
myöhemmin, kun retkellä mukana ollut vänrikki selosti sitä kirjeessään.
Pojantytär näyttää lukeneen kaiken, mitä tapauksesta sotapäiväkirjoissa
ja sotakirjallisuudessa on kirjoitettu ja ihmettelee outoja yksityiskohtia:
miksi perheelle ei kerrottu katoamisesta heti, miksi Enson retkeltä kirjatut
tiedustelutiedot hävitettiin myöhemmin samana syksynä, miksei kolmannen
tiedotuskomppanian sotapäiväkirjaa löydy arkistoista. Myös Enni Heiskaseen
jatkosodan aikana ja pian sodan jälkeen yhteyttä ottaneet oudot kulkijat,
jotka väittivät tavanneensa pastorin vankileirillä Siperiassa tai muissa
erikoisissa olosuhteissa, on otettu mukaan tähän lukuun. Samantapaisia
kohtauksia näyteltiin epäilemättä lukuisissa suomalaisperheissä – kun
varmuutta ei ollut, huhut velloivat ja kadonneiden omaiset tarttuivat
pienimpäänkin mahdolliseen oljenkorteen.

Vaimo uskoi miehensä paluuseen uskomattoman kauan. Kuolleeksi julistamiseen
hän taipui, kun oli pakko – sotaleskille kuuluneita vähäisiä etuja ei
saanut, ellei ollut virallisesti leski. Ennin huollettavaksi jäi puolivuotias
poika sekä ”kaksi mummoa” eli oma äiti ja anoppi. Vielä vuosikymmenten
päästäkin hän yritti selvittää, mitä miehelle oli tapahtunut, ja heikko
toivo tämän henkiin jäämisestä eli aina vuosisadan vaihteeseen saakka.

Marjo Heiskanen esittää isoisänsä kohtalosta omat päätelmänsä ja
arvailunsa sekä kirjoittaa kirjansa epilogiksi Ennin kuvitellun kirjeen, jonka
tämä ”lähettää” miehelleen kuolinvuoteeltaan kesällä 2009, kun
pojantyttären kirjaprojekti on jo pitkällä. Tavanmukaiseen biografiaan
tällaisia tunteella kirjoitettuja, tunteisiin vetoavia elementtejä ei voisi
kuvitella, mutta syvästi henkilökohtaisessa, tunnustuksellisessa ja pohtivassa
kirjassa ne hyväksyy.

Kollaan kenttäpapin tarinaa ei pidäkään lukea tavallisena elämäkertana tai
normaalina joskin osin kaunokirjallisuuden keinoja käyttävänä
mikrohistoriana, vaan 1960-luvulla syntyneen, nyt siis jo keski-ikäiseksi
ehtineen sukupolven edustajan yrityksenä ymmärtää sotasukupolven ajatuksia
ja kokemuksia maailmassa, joka ei – ainakaan yksilötasolla – ole kovin
helposti rekonstruoitavissa. Samalla se on raportti siitä prosessista, jonka
tutkija joutuu – joskin äärimmäisen harvoin näin laajasti, syvästi ja
henkilökohtaisella tasolla – kokemaan yrittäessään tavoittaa menneisyyden
ihmistä dokumenttien ja muistikuvien takaa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/