[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Per Erik Lundh – rautainen asiaosaaja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Outinen <sami.outinen at helsinki.fi> jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Uimonen, Risto: Rautakoura Per-Erik Lundh. Henkilökuva.. Minerva, 2012. 352
sivua.


Per Erik Lundh – rautainen asiaosaaja
---------------------------------------------------------

Pitkän linjan päätoimittaja Risto Uimonen on kirjoittanut kirjan
Metallityöväen liiton puheenjohtajana (1983–2000) pitkän uransa
rautakourien edunvalvojana huipentaneesta porvoolaisesta patriootista Per-Erik
Lundhista. Hänessä yhdistyi metallimiestausta akateemista oppineisuutta
huokuneeseen ulkokuoreen, tinkimätön jäsenistönsä etujen ajaminen
työehtosopimusten tietä taisteluun kommunistien ja Neuvostoliiton
vaikutusvallan vähentämiseksi Suomessa ja kansallisen konsensuspolitiikan
kannatus edelläkävijän rooliin ammattiyhdistysliikkeen ajamisessa Euroopan
taloudellisen integraation kannattajaksi. Kaiken kaikkiaan Rautakoura on kelpo
yleisesitys suomalaisesta yhteiskuntapolitiikasta etenkin konsensusajalla
1970-luvun lopulta uuden vuosituhannen vaihteeseen.



Per-Erik Lundhin nousu järjestöportaassa alkoi 1960-luvulla
sosiaalidemokraattien keskinäisestä jaon seurauksena SAK:laisen
Metallityöväen liiton kilpailijaksi perustetun Teräsliiton palveluksessa,
jatkui 1970-luvulla ammattiyhdistysliikkeen eheytymisen jälkeen Metalliliitossa
toimitsijana ja vahvistui ennen puheenjohtajataivalta vuosina 1977–1983 SAK:n
sihteerinä.

Metalliliiton palvelukseen astuttua Lundhilla ei ollut paljon hengähdysaikaa
tutustua uusiin työtovereihinsa, kun kommunistien korpilakkojen sammuttaminen
ja Metallin vuoden 1971 vaalit painoivat päälle. Liittyihän
sosiaalidemokraattisen enemmistön säilyttämiseen Metalliliitossa se
kansallisen itsemääräämisoikeuteen liittynyt dominoteoria, että joka
hallitsi Metalliliittoa, hallitsi SAK:ta eli vahvinta palkansaajaliittoa.
Tästä Per-Erik Lundhin jakamasta näkökulmasta kommunistien pääsy valtaan
ammattiyhdistysliikkeessä olisi voinut heiluttaa Suomen sisäpolitiikan
perustuksia. Hänen mukaansa Metallin vuoden 1971 valtakunnallisessa lakossa
"vaara piili siinä, että olisi voinut syntyä yleislakko, joka olisi
tempaissut ihmiset mukaansa ja joka olisi voinut eskaloitua yleiseksi
vallankumoukseksi". Tämän analyysin tueksi Lundh esittää myös sen, että
kommunistijohtoisen Rakennusliiton samanaikaisella lakolla pyrittiin luomaan
vallankumouksellinen tilanne.

Vuoden 1977 Korpilammen konferenssin symboloimaan kansalliseen
talouspoliittiseen konsensukseen ja siihen liittyneeseen sosiaalidemokraattien
talouspoliittisen linjan siirtämiseen vähintään pari piirua markkinatalouden
lakien hyväksymisen suuntaan vaikean talous- ja työllisyystilanteen paineessa
SAK:n sosiaalidemokraatit suhtautuivat Per-Erik Lundhin mukaan myönteisesti.
Hänen mukaansa ’Korpilammen henki ja hallituksen talouspolitiikan muutos
loivat pohjan talouden nousulle. […] Pidimme selvänä, että Suomen täytyi
pärjätä markkinataloudessa. Emme voineet elää pelkällä idänkaupalla.
Piti olla kilpailukykyä ja suhteita myös länsimarkkinoilla.” Toisaalta
”SAK oli etujärjestö, eikä siellä mietitty talouspolitiikan ideologisia
kysymyksiä. Ajoimme jäsenten etuja.”.  

Metalliliiton puheenjohtajana Per-Erik Lundh ajoi tinkimättömästi liiton
linjaa tarpeen vaatiessa vastoin SDP:n tahtoa. Jäsenyys SDP:n
puoluetoimikunnassa tai keskusjärjestö SAK:n kannat eivät painanut Lundhia
esimerkiksi vuoden 1988 työmarkkinakierroksella sinipunahallituksen kaavaileman
tulopoliittisen kokonaisratkaisun kannalle, kun metallimiehillä oli omana
alakohtaisena ongelmana etenkin kelvollisen tasoisten palkankorotusten
aikaansaaminen edellisten vuosien maltillisemman linjan vastapainoksi. Tämän
jälkeen Metalliliittokin saattoi lähteä mukaan sosiaalidemokraattien äänin
1.3.1989–28.2.1990 voimassa olleeseen seuraavaan tulopoliittiseen
kokonaisratkaisuun, johon sisältyi Uimosen mukaan historiallisen pienet
palkankorotukset ja tulopolitiikan aikakaudella ennennäkemättömät
kustannustasoa korkeasuhdanteessa hillinneet toimet. Sama tilanne oli edessä
keväällä 1996, kun SAK ja STTK Lundhin ja paperiliiton puheenjohtajan Jarmo
Lähteenmäen johdolla pisti puoluetoveri Paavo Lipposen johtaman
sateenkaarihallituksen pitäytymään ansiosidonnaisen työttömyysturvan
lisäleikkauksista edellisen syksyn työmarkkinaneuvotteluissa sovitulta
tasolta.

Erityisen tiukkaan paikkaan Per-Erik Lundh joutui 1990-luvun alun laman aikana,
jolloin pelissä oli noin 160 000 metallimiehen elannon turvaaminen. Tässä
tilanteessa metalliliitto oli ratkaisevassa asemassa porvarihallituksen vahvan
markan politiikan kaatamisessa ja työntekijöiden asemaa heikentäneiden
leikkausten peruuttamisessa. Hallituksen ja Suomen Pankin johdon Ruotsin
esimerkkiä seuraten tekemä markan arvon kiinnittäminen Euroopan yhteisön
valuuttakurssimekanismiin ecuun 4.6.1991 markkaa devalvoimatta vesittyi
pakkodevalvaatiolla lokakuussa 1991, kun metallimiehet eivät hyväksyneet viime
vaiheissa SDP:n emerituspuheenjohtajan Kalevi Sorsan arvovallan turvin ajettua
yhteiskuntasopimusta, joka olisi tarkoittanut nimellispalkkojen leikkaamista ja
noin 16 miljardin markan tulonsiirtoa palkansaajilta työnantajille. Paketti kun
ei olisi Lundhin mukaan taannut sitä, että devalvaatioon ei lopulta olisi joka
tapauksessa ajauduttu. Palkan- ja kustannustason alennukset olisivat johtaneet
Lundhin käsityksen mukaan myös työttömyyden roimaan kasvuun, mikä oli
suorassa yhteydessä vientiteollisuuden vaikeuksiin. Hänen mukaansa parempi
tapa olisi ollut devalvaatio yhdistettynä maltilliseen tulopoliittiseen
sopimukseen, väliaikaiseen hintasulkuun, pikaiseen Euroopan unionin
jäsenyysneuvottelujen aloittamiseen ja pikaiseen päätökseen lisäydinvoiman
rakentamisesta.

Per-Erik Lundh olikin ensimmäisten joukossa liittämässä Suomea Euroopan
talousalueeseen, kun Euroopan yhteisöjen puheenjohtaja Jacques Delors oli
avannut Suomen kaltaisten vapaakauppaliiton Eftan jäsenmaiden pääsyn EY:n
valmistelemille sisämarkkinoille 17.1.1989 pitämässään puheessa. Suomen
vientiteollisuuden etu vaati Lundhin mukaan menemistä mukaan sisämarkkinoille,
jossa ihmiset, tavarat, pääomat ja palvelut liikkuisivat vapaasti rajojen yli
vuodesta 1993 alkaen. Sama koski EU:n täysjäsenyyttä heti kun sitä vuonna
1991 alettiin Suomessa ajaa läpi, kun Neuvostoliitto vielä horjui jaloillaan
ja Ruotsi oli hakenut edellisenä vuonna EU:n jäsenyyttä. Keskeisessä
asemassa integraatiokriittisten palkansaajien kääntämisestä EU-jäsenyyden
puolelle ollut Lundh katsoi, että sisämarkkinoilla olisi myönteinen vaikutus
talouskasvun ja työllisyyden paranemiseen, vaikka ay-liikkeen asema saattaisi
heikentyä pääoman ja yritysten vallan kasvaessa markkinavoimien vapauttamisen
seurauksena. Hänelle tärkeä motiivi EU:n jäsenyydelle oli ruotsalaisten
vientiteollisuusliittojen edustajien tapaan se, että täysjäsenyys takaisi
vaikutusmahdollisuudet päätettäessä EU:n tulevaisuudesta tilanteessa, jossa
yrityksillä ja sijoittajilla oli joka tapauksessa vahvat valta-asemat
globalisoituvilla markkinoilla. Per-Erik Lundh ajoi myös Suomea Euroopan
talous- ja rahaliiton jäseneksi aikalaisarvion mukaan ’kuin käärmettä
pyssyyn’. Hänen mielestään kovaa talouskuria edellyttäneiden EMU:n
lähentymiskriteerien täyttäminen sopi ay-liikkeelle, koska vakaa markka,
alhainen inflaatio ja valtion velan saaminen hallintaan olivat tavoittelemisen
arvoisia asioita. Tässä yhteydessä voitiin hänen mukaansa lisätä myös
työmarkkinoiden joustavuutta, kunhan työehtosopimusten yleissitovuus
turvattaisiin.

Rautakoura pohjautuu kirjoittajan useisiin työmarkkinasuhteista kertoviin
aikaisempiin teoksiin ja vankkaan toimittajakokemukseen. Kirjassa painottuu
tulopoliittisen valtapelin analyysi sopimuspolitiikan sisältökysymysten
kustannuksella ja vahvan taustoituksen kääntöpuolena on päähenkilö
Per-Erik Lundhin katoaminen monin paikoin työmarkkinasuhteiden taustakuvioiden
selvittämisen kulisseihin. Kun Lundhia kuvataan työehtosopimusasioihin
keskittyneeksi yksiselitteisesti kaikille liittonsa kannan esittäneeksi
asiaosaajaksi, olisi näihin asioihin ollut paikallaan keskittyä enemmän.
Paikoin pääosin kronologisessa esityksessä poukkoillaan myös tarpeettomasti
aikakauteen liittymättömiin irrallisiin anekdootteihin. Eräs tällainen
kysymys on ammattiyhdistysliikkeen saama ja antama rahoitus, mistä asianosaisia
kiinnostanee eniten se, että Per-Erik Lundhin hoiviin jääneet Teräsliiton
jäljelle jääneet rahat menivät Teräsmiesten opinto- ja lomatuki ry:lle ja
omaisuus Kansan Sivistysrahastolle.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/