[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Wienin hovista Pariisiin ja mestauslavalle

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Rossi, Leena  FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Erickson, Carolly    : Minä, Marie Antoinette (The Hidden Diary of
Marie Antoinette). Kääntänyt Tuula Wallin . Atena Kustannus Oy,
2012. 406 sivua.


Wienin hovista Pariisiin ja mestauslavalle
---------------------------------------------------------

Palkittu kirjailija ja historiantutkija Carolly Erickson on
kirjoittanut yli kaksikymmentä elämäkertateosta etupäässä
naishallitsijoista, mutta myös Henrik VIII:sta ja tämän
puolisoista. Lisäksi hän on kirjoittanut useita historiallisia
romaaneja. Kirjailijan laajasta kaunokirjallisesta tuotannosta on nyt
suomennettu Minä, Marie Antoinette -päiväkirjaromaani (2012)
aikaisemmin ilmestyneen Tsaarin tyttären (2010) lisäksi.
Mestauslavalla päivänsä päättäneen kuningattaren värikästä
elämää kuvaava teos on kirjoitettu luistavasti ja selkeästi ja
vankkaan tutkimukseen pohjautuen mutta paikoin runsaasti
mielikuvitusta käyttäen. Kirja vetoaa empaattiseen lukijaan, mitä
todistaa sekin, että vuonna 2005 ilmestyneestä englanninkielisestä
alkuteoksesta on otettu jo kymmeniä painoksia.



Tuottelias tutkija ja kirjailija

Carolly Erickson (s.1943) on sekä historiantutkija että palkittu
kaunokirjailija, joka on kirjoittanut yli kaksikymmentä
historiallista elämäkertaa ja lukuisia historiallisia romaaneja.
Häntä ovat viehättäneet erityisesti Britannian, Ranskan ja
Venäjän hovin naiset, mutta myös Henrik VIII lukuisine
puolisoineen on saanut hänet tarttumaan kynään. Muiden muassa
kuningattaret Elisabet I (1983), Viktoria (1997) ja Elizabeth II
(2004) sekä keisarinnat Katariina Suuri (1994), Alexandra (2001) ja
Josephine (2007) ovat saaneet elämäkertansa. Marie Antoinettea
käsittelevä historiateos To the Scaffold: The Life of Marie
Antoinette ilmestyi vuonna 1991. Juuri tätä tutkimustaan
hyödyntäen Erickson on kirjoittanut surkean lopun saaneesta
kuningattaresta päiväkirjaromaanin Minä, Marie Antoinette, joka on
vastikään ilmestynyt Tuula Wallinin sujuvasti suomentamana.
Minä-kertojaa kirjailija on käyttänyt myös Maria Stuartin
kuvitteellisissa muistelmissa (The Memoir of Mary Queen of Scots,
2009).

Sekä Ericksonin elämäkertateokset että varsinkin historialliset
romaanit ovat menestyneet maailmalla. Niistä on otettu yhä uusia
painoksia, ja niitä on käännetty lukuisille kielille. Menestystä
ei kuitenkaan takaa pelkkä kiintoisa kuvauskohde ja tämän
traaginen kohtalo, vaan ihmisistä, asioista ja tapahtumista on
osattava kertoa mukaansatempaavasti, selkeästi, luistavasti ja
uskottavasti. Tämän taidon Erickson hallitsee. Käännöskirjojen
menestyksen taustalla ovat tietenkin myös taitavat kääntäjät.

Minä, Marie Antoinette alkaa Vanki 280:n eli leski Capet'n
päiväkirjakatkelmalla lokakuun alusta 1793. Siinä vallasta syösty
Ranskan kuningatar pohtii uuden tappokoneen, giljotiinin toimintaa.
Kammottava laite ei vielä toimi moitteettomasti, sillä kaulan
katkaisemiseen saatetaan tarvita kaksi tai kolmekin terän pudotusta.
Marien oma kaula katkesi 16.10.1793 yhdellä iskulla. Päiväkirjan
mukaan ennen mestaustaan hän suri lapsiaan ja luki yhä uudelleen
Itävallan keisarillisessa hovissa kesällä 1769 aloittamansa
päiväkirjan merkintöjä, joita ei vielä varjostanut tieto
maailman julmuudesta. Teoksen loppuun kuningattaren kuviteltujen
muistiinpanojen perään kirjailija lisää entisen
luottopalvelijattaren Rosalie Lamorlièren merkinnät emäntänsä
viimeistä hetkistä. Nekin ovat tietenkin kuviteltuja. - Sinänsä
idea Marie Antoinetten päiväkirjasta on kyseenalainen, sillä
kuningatar lienee osannut kirjoittaa melko huonosti sekä saksaksi
että ranskaksi. Mutta väliäkö tuolla, sillä kuviteltu
päiväkirja antaa uskottavan kuvan värikkään hovin elämästä.
Päiväkirjan oletettu piilottelu ja joutuminen välillä vääriin
käsiin kuvaa osaltaan hovissa vallitsevaa epäluuloa ja juonittelua.


Wienistä Versailles'hin kruununperijää synnyttämään

Niin kuin moni muukin menneisyyden prinsessa myös Itävalta-Unkarin
arkkiherttuatar Marie Antoinette (1755-1793) joutui
suurvaltapolitiikan pelinappulaksi. Hän oli vasta 10-vuotias, kun
hänet kihlattiin, ja 14-vuotias, kun hänet vuonna 1770 naitettiin
Itävallan vanhan perivihollisen, Ranskan, 15-vuotiaalle
kruununprinssi Ludvigille (1754-1793). Poika oli haluton kuninkaaksi,
mutta hän oli haluton ja kyvytön myös ottamaan ohjia käsiinsä
'sillä tavoin kuin miehen kuuluu rakkauden ottelussa tehdä'.
Pariskunnan sänkypuuhissa ei ollut apua Joseph-veljen Marielle
antamasta seksivalistuksesta, jonka hän suoritti näppärästi
miekan ja huotran avulla, eikä hienostuneen maailmannaisen madame
Solangen keinoista miehen halujen herättämiseksi.

Kun Ranskan kuningas Ludvig XV vuonna 1774 kuoli, hänen
vastahakoisesta pojanpojastaan Louis-Augustista tuli 20-vuotiaana
Ludvig XVI. Nuoren kuninkaan impotenssiongelmakin ratkesi pienellä
kirurgisella operaatiolla vuonna 1777. Sen jälkeen kuningas oli
päiväkirjan mukaan 'aviovuoteen iloista innoissaan kuin pikku poika
uudesta lelusta', ja muutaman kuukauden kuluttua Marie oli raskaana.
Joulukuussa 1778 pitkän ponnistelun jälkeen kymmenien todistajien
tungeksiessa ympärillä Marie Antoinette synnytti ensimmäisen
lapsensa, joka oli kaikkien pettymykseksi tyttö. Hän sai nimekseen
Marie-Thérèse isoäitinsä, Itävallan keisarinnan mukaan. Kaivattu
kruununperijä Louis-Joseph, syntyi vuonna 1781. Hänen
sairaalloisuuttaan yritettiin peitellä, eivätkä puoskarimaiset
parantamisyritykset tuottaneet tulosta. Vanhempien ja valtakunnan
iloksi syntyi terve poika, Louis-Charles, vuonna 1784. Neljäs lapsi,
Sophie Hélène, syntyi 1786, mutta menehtyi jo vajaan vuoden
ikäisenä. Myös vanhin poika kuoli ennen vanhempiaan. 


Huvituksia, muotihörhelöitä ja rakkauden hetkiä ennen
vallankumousta

Pikku tytöstä asti Marie Antoinette oli Wienin keisarillisessa
hovissa oppinut tanssimaan taitavasti ja saanut sinne tuulahduksia
Pariisin muodista erityisten puettujen muotinukkien avulla. Juhlista,
vaatteista, kengistä, koruista ja kampauksista hän olikin
kiinnostunut koko ikänsä, ja hänen uskottiin tuhlanneen niihin
omaisuuksia ja siten edesauttaneen Ranskan taloudellista ahdinkoa.
Uuden silkkipuvun väri oli hänelle tärkeä, olipa se sitten
'kirpun jalka' tai 'hanhen jätös'. Ehkä nuoren Ludvigin
välinpitämättömyys intiimielämässä oli vielä voimistanut
Marien suuntautumista. Paljoa ei auttanut, että kuningas yritti
ylellisyysasetuksinkin hillitä puolisonsa kalliita harrastuksia.
Mikään älyn jättiläinen tai talousnero Marie ei varmasti ollut,
mutta silti hän pyrki sekaantumaan maansa ulkopolitiikkaan, mistä
Ericksonkin kertoo. Koska kirja kuitenkin on olevinaan kuningattaren
päiväkirja, ei kirjailija pane päähenkilöään anakronistisesti
kritikoimaan omia puuhiaan ja mieltymyksiään, mutta sentään hän
antaa tämän hämmästellä aikalaistensa osoittamaa paheksuntaa.

Erickson sijoittaa tekstiinsä todistettuja faktoja runsaasti,
­­mm. Marien vinojen hampaiden kivuliaan oikaisuoperaation,
Montgolfierin kuumailmapallolennot 1781, kuninkaallisten
epäonnistuneen pakomatkan kesäkuussa 1791, Ludvigin murhayrityksen
saman vuoden lokakuussa ja Marien loppuaikojen syöpäoireet.
Tällaiset yksityiskohdat antavat esitykselle lisää uskottavuutta.
Mutta monin paikoin kirjailija joutuu päästämään
mielikuvituksensa lentoon, mutta hän tekee sen historiallisten
mahdollisuuksien puitteissa. Yksi näistä seikoista on Marie
Antoinetten ja hänen rakastajansa, ruotsalaisen kreivi Axel von
Fersenin suhde. Sinänsä suhteesta tiedettiin yleisesti, mutta
rakastavaisten kohtaamisista ei ole säilynyt aikalaiskuvauksia.
Vastaavia rakkaussuhteita hoveissa oli paljon ja niitä pidettiin
selviöinä, mutta esimerkiksi Marien luottamukselliset naissuhteet
muuttuivat ihmisten suussa pahansuovasti kieroutuneeksi
seksuaalisuudeksi.

Kuten historiallisessa fiktiossa on tapana, Erickson rakentaa ajan
kuvaa ja luo jännitystä aitojen henkilöiden ohella myös useiden
kuvitteellisten hahmojen avulla, jotka hän sijoittaa Marie
Antoinetten lähipiiriin. Melkeinpä uskottava on myös kuningattaren
matka Ruotsiin von Fersenin vieraaksi kesällä 1780, vaikka se onkin
pelkää mielikuvitusta. Matkakuvauksella kirjailija saa Marien
elämään lisää romantiikkaa, jota historiallisesta
kaunokirjallisuudesta yleensä odotetaan löytyvän. Muutamat onnen
hetket niin Ranskassa kuin Ruotsisakin tuntuvat hieman korvaavan
kuningattaren viimeisinä vuosinaan kokemia kärsimyksiä. Kirjansa
lopulla Erickson luo varsin uskottavaa kuvaa siitä, miten 'pihalla'
oman maansa todellisuudesta sekä Marie Antoinette että Ludvig XVI
olivat. Kumpikaan ei tajunnut, mistä vallankumouksessa oikein oli
kysymys ja miksi kansa vihasi heitä, ja erityisesti kuningatarta,
niin paljon, että halusi päättää heidän päivänsä.


Kompromisseja anakronismin kanssa

Historiallinen kaunokirjallisuus lähtee aina meidän aikamme
kiinnostuksesta, mikä sinänsä saattaa tuntua sopimattomien
intressien tunkemisesta toiseen aikakauteen. Mutta jos lähtisimme
menneiden aikakausien mielenkiinnon kohteista, nämä eivät ehkä
meihin vetoaisi. Vaikka hyväksyisimme lähtöintressien
anakronistisuuden, piilee historiallisen fiktion laatimisessa aina
vaara, että kirjoittaja upottaa nykyaikaa menneisyyteen. 1700-luvun
historiaa paljon tutkineena Erickson kuitenkin on hyvin tietoinen
siitä, mikä on ollut mahdollista niin hovin kuin tavallisen
kansankin elämässä yli kaksi sataa vuotta.

Kielenkäytössä kirjailija on silti joutunut tekemään
kompromisseja eri ajoille ominaisten ilmausten ja esitystapojen
välillä. Myös ranskan ja englannin sekä hovikielen ja
nykypäivän valistuneen keskiluokan ilmaisutavat ovat hyvin
erilaiset. Kirjassaan Erickson on päätynyt varsin selkeään ja
yksiselitteiseen nykykieleen ja ilmaisutapoihin, mutta luo silti
uskottavan kuvan Marie Antoinetten ja hänen aikalaistensa
ilmaisuista. Tuula Wallinin muuten luistavassa käännöksessä pisti
silmääni vain kaksi kohtaa, joissa kääntäjä olisi voinut
sananmukaisen käännöksen sijasta käyttää suomen kielelle
ominaisia ilmaisuja. Kuningattaren suusta kehotus 'Istuutukaa'
kuulostaisi paremmalta kuin 'Istukaa alas', vaikka tämä ilmaisu
onkin arkipuheessa syrjäyttänyt istuutumisen. Synnytyksessä taas
nainen suomeksi 'ponnistaa' mieluummin kuin 'tekee töitä'. Nämä
ovat kuitenkin pikkuseikkoja.

Kuvat eivät yleensä kuulu historialliseen romaaniin, mutta Marie
Antoinetten aito muotokuva loistokkaine pukuineen ja koruineen
jossakin kansipaperin liepeessä olisi antanut lukijalle aitoa
1700-luvun jälkipuoliskon ajankuvaa. Eikä olisi haitannut, vaikka
lapset ja Ludvig olisivat myös olleet mukana kuvassa. Nyt kannen
hepsankeikan silhuetti - vaikkakin pää nöyrästi kumarassa -
näyttää kovin modernilta.

Kirjansa loppusanoissa Erickson muistuttaa, että teos on
kaunokirjallisuutta ja historiallista viihdettä - jos nyt joku olisi
erehtynyt sitä aidoksi päiväkirjaksi luulemaan. Mutta tämä
kuvitteellinenkin teksti Marie Antoinetten elämästä osoittaa,
että 'kaikissa vaivoissa ja rääkkäyksissä hän osoittaa jaloa
arvokkaisuutta, mielenmalttia ja kärsivällisyyttä', kuten
Tietosanakirja sata vuotta sitten kirjoitti.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/