[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tutkimusmatkoja ja tieteenalahistoriaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Minna Opas  FT, tutkijatohtori, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Salomaa, Ilona: Valkoinen Intiaani. Tutkimusmatkailija Rafael
Karstenin elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 2011. 296
sivua.


Tutkimusmatkoja ja tieteenalahistoriaa
---------------------------------------------------------

Ilona Salomaan Valkoinen intiaani tekee laajalle yleisölle
näkyväksi suomalaisen antropologian ja uskontotieteen yhden
uranuurtajan elämäntyötä. Pikemmin kuin elämäkerta, kirja on
kuvaus Rafael Karstenin (1879-1956) kolmesta ensimmäisestä
tutkimusmatkasta Etelä-Amerikkaan, niiden merkityksestä Karstenin
akateemiselle uralle sekä suomalaiselle ja kansainväliselle
kulttuurien tutkimukselle.


Valkoinen Intiaani: Tutkimusmatkailija Rafael Karstenin elämä
-teoksen myötä Helsingin yliopiston uskontotieteen tutkija Ilona
Salomäki on hänen omien sanojensa mukaan saapunut 'pitkän tien
päähän' Karsten-tutkimuksissaan. Hänen kiinnostuksensa Rafael
Karstenia kohtaan syntyi hänen opintojensa aikana antikvariaatista
löytämänsä Karstenin postuumisti julkaistun teoksen Studies in
the Religion of the South-American Indians East of the Andes myötä.
Tämä sattuma johti vuosien myötä Karstenia käsittelevään pro
gradu -tutkimukseen, väitöskirjaan, televisiodokumenttiin, useisiin
artikkeleihin sekä viimeisimpänä käsillä olevaan
elämäkerralliseen kuvaukseen Karstenin tutkimusmatkoista.

Vaikka kustantajan Internet-sivuilla kirjan esittelyssä teokseen
viitataan elämäkertana ja vaikka kirjan esipuheessa Salomaa kutsuu
kirjaa 'tutkimuksellisen ja populaarin elämäkerran yhdistelmäksi',
on se nähtävä pikemminkin kuvauksena tai kertomuksena Karstenin
kolmesta ensimmäisestä tutkimusmatkasta Etelä-Amerikan
alkuperäiskansojen pariin, niiden merkityksestä Karstenin
akateemiselle uralle sekä suomalaiselle ja kansainväliselle
kulttuurien tutkimukselle. Pääpaino teoksessa on tutkimusmatkojen
vaiheissa, Karstenin vaikeuksissa rahoittaa matkansa, sekä
tutkimusmatkojen suhteessa Karstenin oman akateemisen paikan ja
aseman etsimiseen. Myös ajallisesti teos rajautuu Rafael Karstenin
syntymävuodesta 1879 hänen kolmannen tutkimusmatkansa
loppuvaiheisiin v. 1929. Karstenin yksityistä puolta teos valottaa
varsin vähän.

Kirja jakaantuu kahdeksaantoista lukuun sekä alku- ja loppusanoihin.
Lisäksi liitteenä ovat kartat Karstenin matkareiteistä ja listat
hänen kohtaamistaan alkuperäiskansoista. Kirjan ensimmäinen
neljännes alkaa Karstenin syntymästä ja keskittyy hänen
opiskeluvuosiinsa sekä akateemisen uran alkuvuosiin. Pääpaino on
yhtäältä Karstenin varhaisen uran toimintaympäristön
hahmottamisessa - kaukaisten kansojen parissa tehtävän kenttätyön
merkityksen kasvussa kansainvälisessä antropologiassa ja Karstenin
uran kannalta keskeisissä henkilösuhteissa mm. Edward
Westermarckin, Erland Nordenskiöldin, Alfred Haddonin ja Gunnar
Landtmanin kanssa, toisaalta hänen pyrkimyksissään löytää
rahoitus ensimmäiselle tutkimusmatkalleen Etelä-Amerikkaan. Kirjan
alussa Karstenista piirtyy kuva intohimoisesti kenttätöihin
eksoottisiin ympäristöihin halajavasta tutkijasta, joka kerta
toisensa jälkeen joutui pettymään apurahojen mennessä mm. Uno
Holmberg-Harvalle suomalais-ugrilaisten kansojen tutkimukseen ja
Gunnar Landtmanille Uuden-Guinean kansojen tutkimukseen.
Ensimmäiselle tutkimusmatkalleen Karsten päätyikin lähtemään
syyskuussa 1911 ilman matka-apurahaa vain dosentin apurahansa turvin.
Vihdoin huhtikuussa 1912 Karstenin ollessa jo Etelä-Amerikassa
hänelle myönnettiin Aleksanterin stipendi, joka oli suuruudeltaan
5140 markkaa.

Kirjan toinen neljännes keskittyy Karstenin ensimmäiseen
tutkimusmatkaan, joka suuntautui Gran Chacon tasankoalueelle
Argentiinassa ja Boliviassa sekä kotiinpaluun jälkeiseen
myllerrykseen suomalaisessa akateemisessa ympäristössä
ensimmäisen maailmansodan puristuksessa.  Ensimmäisellä
matkallaan Karsten seurasi Erland Nordenskiöldin jalanjälkiä
kulkien samaa reittiä, jota hänen tämä oli kulkenut
tutkimusmatkallaan muutamaa vuotta aiemmin. Karsten vietti useita
kuukausia Choroti- ja Toba-kansojen parissa tutkien erityisesti
uskonnollisia rituaaleja ja samanismia. Erityishuomiota Salomaa
kiinnittää Karstenin tutkimusten merkitykseen antropologisten
kenttätutkimusmenetelmien muotoutumisessa. Karsten pyrki nimenomaan
omakohtaiseen havainnointiin, jota siihen asti ei oltu vaadittu
antropologisilta tutkimuksilta. Myös alkuperäiskielten osaamisen
Karsten katsoi ensiarvoisen tärkeäksi, vaikkakaan ei itse koskaan
oppinut varsinaisesti puhumaan tutkimiensa kansojen kieliä. Suomeen
Karsten palasi syyskuussa 1913 ajatukset suunnattuina jo seuraavaan
tutkimusmatkaansa, jota varten hän sai tammikuussa 1916 Kamarineuvos
Herman Rosenbergin matka-apurahan. Ennen toisen tutkimusmatkansa alkua
kesällä 1916 Karsten joutui kuitenkin todistamaan ensimmäisen
maailmansodan syttymisen aiheuttamia muutoksia suomalaisessa
yhteiskunnassa. Näitä olivat mm. erilaiset yhteiskunnan
venäläistämisen vaatimukset, elintarvikepula ja yliopistojen
toiminnan vaikeutuminen. 

Kirjan kolmas runsas neljännes keskittyy Karstenin toiseen
tutkimusmatkaan, joka suuntautui Ecuadoriin ja kesti yli kolme vuotta
kesäkuusta 1916 lokakuulle 1919. Tällä matkallaan Karstenin
päämääränä oli tutkia jibaroita (shuar), mutta sadekauden
vuoksi hän joutui aluksi muuttamaan suunnitelmiaan ja päätti
lähteä sadekauden päättymistä odotellessaan tutkimaan
lähempänä asuvia coloradoja. Aina kesään 1917 saakka Karsten
pyrki löytämään tutkimuksellisesti kiinnostavia kyliä ja
ryhmiä, mutta hankkeet olivat pitkälti epäonnisia. Lokakuussa 1917
hän vihdoin pääsi suuntaamaan Quitosta kohti Pastaza-jokea.
Matkansa aikana hän vietti muutamia päiviä achuar- ja
shimigay-kylissä, mutta koko tutkimusmatkan tärkeimmäksi etapiksi
muodostui kaksiviikkoinen vierailu jibaroiden pariin. Tällä
matkalla Karsten pääsi osallistumaan menestyksekkään sotaretken
vuoksi järjestettävään juhlaan, jonka keskiössä olivat voitokas
nuori soturi ja hänen surmaamansa vihollisen kutistetussa
päänahassa (tsantsa) oleva elinvoima. Tämän vierailun perusteella
Karsten kirjoitti tunnetuimman ja tieteellisesti merkittävimmän
teoksensa The Head-Hunters of Western Amazonas. Loppuvuodesta 1918 ja
alkuvuodesta 1919 Karsten teki useita matkoja jibarojen maille
Ecuadorissa. Itsenäistyneeseen kotimaahansa Karsten palasi toiselta
tutkimusmatkaltaan lokakuussa 1919. Salomaa kuvailee tässä kohdin
pitkähkösti Karstenin tutkimustuloksia koskien ns. jibaro-uskontoa,
mutta Karstenin löydösten merkityksen analysointi sen ajan
uskontotieteelle ja antropologialle jää valitettavan vähäiseksi.
Salomaa tarkastelee myös Karstenin käsityksiä kristinuskosta ja
tuo esille erityisesti tämän kriittisen suhtautumisen kristillistä
lähetystyötä kohtaan.

Kirjan viimeinen neljännes kuvaa Karstenin pyrkimyksiä edetä
akateemisella urallaan ja hänen kolmatta tutkimusmatkaansa. Vuonna
1920 julistettiin haettavaksi Edward Westermarckilta vapautuva
Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professuuri.
Karstenin valinta tehtävään ei ollut itsestäänselvyys sillä
tehtävään oli toinenkin tasavahva hakija, Westermarckin virkaa
vuodesta 1916 asti hoitanut Gunnar Landtman. Valintaprosessista tuli
osin varsin dramaattinen, sillä vaikka Landtman voitti konsistorin
vaalin Karstenin jäädessä toiselle sijalle, puolsi presidentti
Ståhlberg Karstenin valintaa. Karsten tuli valituksi virkaan, mikä
tulehdutti Karstenin ja Landtmanin välit useiksi vuosiksi. Suurimman
osan 1920-luvusta Karsten vietti Suomessa opettaen ja kirjoittaen.
Varsin vähän huomiota jaksossa saavat Karstenin yksityiselämässä
20-luvulla tapahtuneet muutokset: Karstenin äidin kuolema syyskuussa
1920, avioituminen Margit Boldtin kanssa joulukuussa 1921 ja heidän
kolmen lapsensa syntymät 1922 ja 1924. Karstenin kolmas matka
Etelä-Amerikkaan kesti vuoden kesästä 1928 kesään 1929.
Päätarkoituksena matkalla oli aguaruna-väestön tutkiminen.
Matkallaan Karsten muun muassa osallistui jibaroiden hääjuhlaan
sekä tutustui Andien alueeseen Perussa ja Boliviassa.  

Salomaan teoksen pääteemoiksi nousevat Karstenin ammatillisen uran
kehitys ja hänen kaiken ylittävä kiinnostuksensa
alkuperäiskansojen kulttuureihin ja halu tarkkailla niitä
omakohtaisesti. Kirjasta välittyy kuva Karstenista erittäin
määrätietoisena mutta kenties hieman yhden asian miehenä, joka
mm. piti poliittisesti matalaa profiilia turvatakseen edellytykset
tutkimuksilleen. Vaikka Karsten puolusti alkuperäiskansojen
oikeuksia usein vastoin sen ajan vallalla olleita mielipiteitä,
kaikkein tärkeintä Karstenille vaikuttaisi kuitenkin kirjan
perusteella olleen edistyminen akateemisella uralla. Kirjan
ehdottomaksi ansioksi on luettava Karstenin uran kansainvälisen
merkityksen näkyväksi tekeminen. Vaikka kirjoittaja ei yleisellä
tasolla pohdikaan Karstenin tutkimusten vaikutuksia uskontotieteen ja
antropologian kentillä vaan tyytyy valottamaan muutamasta
yksittäisestä kysymyksestä nousseita tieteellisiä kiistoja ja
Karstenin joidenkin tutkimuslöydösten akateemista vastaanottoa,
piirtävät elävät kuvaukset ja analyysi Karstenin suhteista
aikansa muihin tutkijoihin kuvaa Karstenista yhtenä aikansa
merkittävimmistä antropologeista. Karstenin uran kehitykseen
liittyy läheisesti myös Suomen akateemisen elämän historia, jota
kirja kiinnostavalla tavalla, joskin sivujuonteena, kuvaa.

Keskittyminen akateemiseen maailmaan jättää Karstenin yksityisen
puolen, harrastukset, perhe-elämän ja avioliiton suurelta osin
kirjassa pimentoon. Tässä yhtenä syynä on varmastikin Rafael
Karstenin oman elämän tärkeysjärjestys. Epilogissa (s. 265)
Salomaa kirjoittaa, että 'Rafael Karsten oli tutkimusmatkailija,
professori ja isä. Tässä järjestyksessä. Hänelle perhe oli koko
ajan koettuna läsnä, kaikkein tärkein, mutta tiede vei hänen
kaiken aikansa. Hän eli tutkimustyölleen, jonka reunoilta muu
elämä pilkisti.' Toinen syy on varmasti yksinkertaisesti
henkilökohtaisen dokumenttiaineiston puute. Karsten ei pitänyt
henkilökohtaista päiväkirjaa, eikä hänestä ole tallennettu
juurikaan henkilökohtaista tietoa. Silti teokseen kaipaisi enemmän
Karstenin yksityiselämän puolta, johon kirjoittajalla kuitenkin
ilmeisesti oli ainakin jonkinlainen pääsy Karstenin lasten
haastattelujen kautta. Saamme tietää vain milloin ja missä Karsten
lomaili, avioitui, milloin hänen lapsensa syntyivät ja ketkä
kuuluivat hänen lähimpiin ystäviinsä, mutta mitään kuvausta
esimerkiksi siitä, mitä hän lomillaan teki, miten hän vietti
aikaa lastensa kanssa, millainen suhde hänellä oli läheisiinsä
jne. puuttuvat tyystin. Ainoastaan Karstenin suhteesta äitiinsä
kirja luo jonkinlaisen kuvan, mutta tässäkin lähinnä vain siltä
osin kuin se liittyi Karstenin uskonnolliseen vakaumukseen. Äiti
yritti varjella poikansa kristillisyyttä vaikka tämä itse kritisoi
kristinuskoa ja tunnustautui agnostikoksi. Myös Karstenin persoona
jää kirjan kuvauksissa varsin yksiulotteiseksi. Tässä Salomaa
näyttäisi toistavan kaavaa, jota hän väitöskirjassaan Karstenin
persoonasta puhuessaan kritisoi. Väitöskirjassaan Salomaa pyrki
osoittamaan, että Karsten käyttäytyi hyvin eri tavalla julkisesti
ja yksityiselämässään (Salomaa 2002, 6), mutta Valkoisessa
intiaanissa tuo yksityinen puoli jää näkymättömäksi. Kuten
alussa totesin, teos onkin ymmärrettävä alaotsikkonsa mukaisesti
tutkimusmatkailija Rafael Karstenin elämästä kertovaksi
ammatilliseksi biografiaksi, ei henkilö Rafael Karstenin
elämäkerraksi.   

Teos on kokonaisuutena miellyttävää luettavaa, vaikka monelta osin
turhan tarkka kronologisten yksityiskohtien esittäminen rikkoo
kokonaisuutta. Tällaiselle tyylille yksi selitys voi löytyä
Salomaan väitöskirjasta, jossa hän kirjoittaa uskovansa
'yksityiskohtiin, kuten Rafael Karsten ja Edward Westermarck sata
vuotta sitten. - Uskon, että yksityiskohtien kautta olen matkalla
syvälliseen ymmärtämiseen.' (Salomaa 2002, 5.) Muutoinkin kirja
tuntuu nojautuvan hieman liialti Salomaan englanninkieliseen
väitöskirjaan ja tuovan uutena materiaalina esille lähinnä vain
kuvaukset Karstenin tutkimusmatkoista. Toisaalta
uskontotieteilijänä olisin kaivannut Valkoiseen intiaaniin mukaan
myös yhteenvedon Salomaan väitöskirjassaan tekemästä
analyysistä Karstenin osasta suomalaisen uskontotieteen
kehityksessä. 

Kaiken kaikkiaan Salomaan päätös kirjoittaa vielä ainakin tämä
yksi Karstenia käsittelevä teos on ollut merkittävä.  On
ensiarvoisen tärkeää, että Karstenin pitkään suomalaisessa
yhteiskunnassa ja tiedeyhteisössä unohduksissa ollutta työtä
voidaan tehdä tunnetuksi suomenkielinen populaarijulkaisun kautta.
Näin Karstenille voidaan myös taata hänen ansaitsemansa asema
suomalaisen antropologian, uskontotieteen ja yleisemmin kulttuurien
tutkimuksen suunnannäyttäjänä.

 

Kirjallisuus:

Salomaa, Ilona 2002. Rafael Karsten (1879-1956) as a Finnish scholar
of religion. The life and career of a man of science. Academic
Dissertation. University of Helsinki.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/