[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Saharan kulttuurihistoriaa eurooppalaisesta näkökulmasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Seppo Sivonen  yleisen historian dosentti, Itä-Suomen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Gearon, Eamonn  : The Sahara: A Cultural History  . Signal Books,
2011. 264 sivua.


Saharan kulttuurihistoriaa eurooppalaisesta näkökulmasta 
---------------------------------------------------------

Eamonn Gearon on brittiläinen Arabian tutkija, kirjailija ja
'kameliasiantuntija'. Hänen uusin kirjansa Saharan
kulttuurihistoriasta herättää ennen lukemista suurta uteliaisuutta
Pohjois-Afrikan viimeaikaisten tapahtumien vuoksi. Julkaisun on
sanottu selittävän Arabi-kevään syviä juuria. Onko mahdollista
laajasta ja eri kansojen asuttamasta Saharasta kirjoittaa
yhtenäistä kulttuurihistoriaa? Voiko eurooppalainen kirjoittaja
ymmärtää Saharan kansojen kulttuurin tai islamin  syvintä
merkitystä? Kirjan nimi olisi voinut olla vaihtoehtoisesti
Pohjois-Afrikan kulttuurihistoria. Saharan valitseminen otsikkoon
johtaa toisaalta ajatukseen siitä, että alueen ankarilla
luonnonolosuhteilla on ollut kulttuurin muotoutumisessa keskeinen
rooli.


Saharan luonnonympäristön ainutlaatuisen ja karuuden Gearon
kirjansa johdannossa toteaakin. Ehkä yleisin näkemys Saharasta on,
että se ei ole mitään muuta kuin hiekkaa. Hän lainaa 1800-luvulla
eläneen Dublinin arkkipiispa Richard Whatelyn pohdintaa: 'Miksi
ihminen ei koskaan näänny nälkään suuressa autiomaassa? Sen
vuoksi, että hän voi syödä siellä olevaa hiekkaa.' Kirjan
lopputiivistelmiä on puolestaan T.S. Eliotin Saharaa kuvaava runo.'
Here is no water but only rock. Rock and no water and the sandy
road...'

Gearonin kirjan maantieteellinen kohde on laaja. Sahara ulottuu
idästä Egyptistä ja Sudanista länteen Atlantin rannikolle
Marokkoon ja Mauritaniaan. Pohjoisessa se yltää erityisesti
Libyassa Välimeren rannikolle ja Atlasvuoriston etelänpuoleisille
rinteille ja etelässä Sahelin vyöhykkeen rajoille. Nimi Sahara
tulee arabian kielestä ja tarkoittaa autiomaata.

Tekijän tarkastelema ajallinen perspektiivikin on pitkä. Gearon
aloittaa kulttuurihistoriansa aina aikakaudesta, jolloin Tethysmeri
peitti nykyisen Saharan alueita. Tethysmeren katsotaan alkaneen
muotoutua 250 miljoonaa vuotta sitten. Tästä aikakaudesta kertovat
Egyptissä Kairosta sata mailia kaakkoon sijaitsevan 'Valaiden
laakson' valasfossiilit, jotka kuuluvat Unescon
maailmanperintölistalle. Noin 1.8 miljoonaa vuotta sitten Saharan
alueelle alkoi levittäytyä eläinkunta ja 10 000 - 4000 eaa.
välistä aikaa kutsutaan 'Vihreäksi Saharaksi'. Tuolloin alueella
oli sademetsiä, ruohikkoalueita, soita ja kalaisia vesistöjä,
joissa virtahevotkaan eivät olleet harvinaisia. Ympäristö tarjosi
oivat mahdollisuudet ihmisasutukselle ja kulttuurikehitykselle.
Varhainen Aterian kivikautinen kulttuuri ulottuu Marokosta tehtyjen
uusien arkeologisten löytöjen perustella noin 170 000 eaa.
päähän. 'Vihreä Sahara' oli tiensä päässä noin 2300 eaa.,
jolloin eteläiset monsuunit loppuivat, vesivarannot ehtyivät ja
ihmisten ja eläinten oli jätettävä elinalueensa tai kuoltava.
Tuolloin alkoi syntyä se Sahara, jonka me miellämme pelkäksi
autiomaaksi.    

Gearon lopettaa kirjansa lukuun Saharan kansojen elinolosuhteista
nykypäivänä - tarkastelu ei kuitenkaan ulotu Pohjois-Afrikan
viimeisiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin mullistuksiin saakka.
Olisi ollut paikallaan esitellä Saharassa asuvat arabit, berberit,
tuaregit, toubout ja sahrawit kirjan alkupuolella. Nyt lukija
pääsee tutustumaan suppeasti Saharan kansoihin vasta sivulta 237
lähtien.

Jos kirjoittajan alueellinen ja ajallinen näkökulma on mittava, on
Gearonin tulkinta kulttuurihistoriasta myös lavea. Teos käsittelee
Saharan esihistorian lisäksi alueen eri valloittajia
foinikialaisista muslimiarmeijoihin ja eurooppalaisiin
siirtomaaisäntiin, tutkimusmatkailijoita, muuta matkailua, toista
maailmansotaa ja poliittista itsenäistymistä. Joissakin kohdin voi
kysyä, onko kysymyksessä kulttuurihistoriallinen esitys vai
yleisesitys Saharan historiasta. Perinteisempi kulttuuri- tai
taidehistoriallinen ote kohdentuu kirjan viimeisiin lukuihin, jotka
käsittelevät Saharaan liittyvää runoutta, muuta kirjallisuutta,
kuvataidetta ja elokuvia. Selittämättä jää, miksi islam tai muut
Pohjoisen Afrikan uskonnot eivät kuulu juurikaan kirjan sisältöön.
Eräänlainen pettymys on myös teoksen korostuneen brittiläinen ja
anglosaksinen näkökulma. Kirja ei ole Saharan kansojen
kulttuurihistoriaa eivätkä Egyptiin sota- ja tutkimusmatkan
johtanutta Napoleonia lukuun ottamatta Pohjois-Afrikassa laajoja
alueita siirtomaa-aikana hallinneet ranskalaisetkaan juuri kirjan
sivuilla esiinny.

Toki varhaisten maantieteilijöiden ja tutkimusmatkailijoiden
kuvaamisessa Gearon ei voi olla mainitsematta arabikulttuurin
suuruuksia, kuten Muhammed al-Bakria (1014 -1094) Ibn Khaldunia (1332
-1406), Ibn-Batuttaa (1304 - n.1368) ja Leo Africanusta (n.1492 -
n.1554), joka oli lähtöisin Espanjasta. Brittikeskeisyydestä
kertonee hyvin Pariisi-Dakar -rallin maininnan yhteydessä se, että
kirjoittaja muistaa vuoden 1982 rallissa pääministeri Margaret
Thatcherin poika Mark Thatcherin, hänen kartanlukijansa ja
mekaanikkona eksyneen. Laajojen etsintöjen jälkeen he onneksi
löytyivät. Turha on odottaa, että esim. Ari Vatanen olisi mainittu
kyseisen rallin yhtenä sankarikuskina. Tutkimusmatkailijoiden
kohdalla Englannissa vaikuttanut ja Marokosta useita julkaisuja
kirjoittanut Edward Westermarck ei ole kirjan nimihakemistossa.
Varsinainen Saharan tuntija Westermarck tosin ei ollutkaan. Egyptiä
käsittelevän kirjallisuuden kohdalla Agatha Christie kuuluu
Gearonin Saharan tai oikeammin Pohjois-Afrikan kulttuurihistoriaan,
mutta ei Mika Waltari maailmankuululla Sinuhellaan.

Kiistatta voi kuitenkin todeta, että kirja tarjoaa runsaasti uutta
tietoa erityisesti Saharan eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta.
Joitakin yllättäviä tietoja ainakin itselleni nousee myös
paikallisesta historiasta, kuten tieto kamelista alun perin uuden
mantereen eläimenä. Kameli siirtyi Aasiaan nykyisen Beringin salmen
paikalla ollutta maakäytävää pitkin noin 2 miljoonaa vuotta sitten
ja ilmestyi Pohjois-Afrikkaan ehkä vasta ensimmäisellä tai toisella
vuosisadalla aaj. 'Kameliasiantuntija' Gearon ilmeisesti arvostaa
suuresti tätä eläintä, koska hän kirjoittaa kameleista oman
lukunsa Pohjois-Afrikan valloittajakansoja käsittelevässä osassa.
Kamelit ovat Pohjois-Afrikan valloittajia siinä missä mm.
roomalaiset tai vandaalit.   

Jos suomalaisille Saharan mielikuvat välittyvät sellaisista menneen
ajan iskelmistä, kuten Karavaani, Karavaanitie, Keidasöitä,
Marokosta Sudaniin jne., käy Gearonin esityksestä ilmi monien
maailmankuulujen runoilijoiden ja kirjailijoiden kiinnostus Saharaan.
Saharasta ja Pohjois-Afrikasta ovat runoilleet ja kirjoittaneet Blake,
Wordsworth, Coleridge, Byron, Shelley, Keats, Wilde, Longfellow,
Eliot,von Goethe ja toisen maailmansodan jälkeen vuosikymmeniä
Tangerissa asunut Paul Bowles. Kun kuvataiteilijat maalasivat aluksi
Pohjois-Afrikan rannikolla, siirtyivät he 1800-luvun puolivälin
jälkeen syvemmälle sisämaahan pohjoisen kaupunkien
eurooppalaistuessa liikaa. Suomalaisille ehkä tunnetuin Saharan
kuvataiteilijoista on Marokossa ja Algeriassa 1830-luvulla maalannut
Eugène Delacroix. Elokuvien Sahara oli useimmiten kaikkialla muualla
paitsi itse Saharassa. Elokuvantekijät eivät menneet kuvaamaan
autenttista Saharaa kustannussyistä ja byrokratian vuoksi. Niinpä
Saharan hiekka-aavikoita saivat korvata esim. Mojaven autiomaan,
Kalifornian, Arizonan tai Espanjan erämaamaisemat. Kuvattiinhan
Pekka ja Pätkä Suezillakin suomalaisessa soramontussa. Bernardo
Bertolucci teki sentään filminsä The Sheltering Sky (1990)
Marokossa, Algeriassa ja Nigerissa.

Gearonin kulttuurihistoria tarjoaa lopulta varsin vähän tietoja
Pohjois-Afrikan Arabi-kevään taustoittamiselle. Yli 250-sivun
teoksessa Muammar Gaddaffi mainitaan kuudella sivulla. Beduiini
Gaddafin suosio Saharan tuaregien keskuudessa kuitenkin selittyy
kirjassa. Gaddafi perusti 1980-luvun alussa Libyaan Saharan
tuaregipakolaisille sotilaskoulutusleirejä itsenäisyystaistelua
varten. Leireillä koulutettu tuaregien itsenäisyysliike soti
Nigerissa ja sen naapurimaa Malissa. Sota jatkui huolimatta
rauhansopimuksista vuosina 1991 ja 1992 ja Nigerissä tuaregien
kapinaliikettä ei ole vieläkään kukistettu. Nigerin suuntaan
Gaddafin kannattajat pakenivatkin samoin kuin poika Saadi Gaddafi.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/