[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vaativa ja ansiokas teos lipusta, =?UNKNOWN?Q?verest=C3=A4_ja?= uhraamisesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilona Kemppainen  tutkija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla - Suomen liput,
nationalismi ja veriuhri 1917-1945. WSOY, 2011. 480 sivua.


Vaativa ja ansiokas teos lipusta, verestä ja uhraamisesta
---------------------------------------------------------

Tuomas Teporan väitöskirjaan pohjautuva teos Sinun puolestas elää
ja kuolla - Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945 on saanut
paljon kehuja ja tunnustusta - aiheesta. Kyseessä on Suomen
poliittisen historian keskeisiin tapahtumiin ja aikakausiin pureutuva
psykohistorian tutkimusperinteeseen kuuluva teos. Siitä voinee
kulunutta ilmaisua käyttäen sanoa, että se 'ei jätä ketään
kylmäksi', vaikka lippuun liittyvät ja sen alla tapahtuneet
kamppailut ovat näin monesti ihmisille tehneetkin.


Niin sanottua uutta sotahistoriaa (Tepora tosin puhuu mieluummin
sodan kulttuurihistoriasta, mikä lieneekin tämän teoksen kohdalla
oikeellisempaa) on Suomessa tehty viime vuosina yhä enemmän. Usein
sen kohdalla kuulee sanan 'vaiettu', mikä on jo kääntymässä
koomiseksi johtuen nykyisestä puhumisen määrästä. Teporan
tutkima aihe on monista muista poiketen luonteeltaan pääosin
julkisiin aineistoihin ja ryhmäidentiteetteihin perustuva.
Käsittelytapa menee kuitenkin rohkeasti ihmisten tietoisten toimien
ja tarkoitusten taakse.

Näistä asioista on todellakin vaiettu, koska mukana ja osallisena
oleva ihminen harvoin kykeneekään puhumaan poliittisesta tai
aatteellisesta toiminnasta yleisemmällä tasolla saati analysoimaan
niitä psykohistoriallisesti. Tutkimustavan riskinä on, että osa
kiinnostuneista lukijoista ei kykene täysin ymmärtämään
lähestymistapaa, tai ei sitä hyväksy. Tällaisista teoksen
vastaanottoon liittyvistä seikoista minulla ei ole tietoa, mutta
kokemukseni on, että historiantutkijalta toivotaan joskus eri
asioista kuin mitä hän pystyy tekemään tai haluaa tehdä.

Suomen lipun historia on ennestään tunnettu: esimerkiksi Matti
Klingen Suomen sinivalkoiset värit-teoksessa ja Caius Kajanti
toimittamassaan Suomen lippu kautta aikojen -teoksessa ovat
kuvanneet Suomen lipun taustaa ja nykymuodon kehittymistä eri
lippuvaihtoehtojen keskeltä. Tepora kykenee kuitenkin psykohistorian
näkökulman avulla tuomaan uutta tietoa itsenäistymisen ja
kansakunnaksi kasvamisen vaiheista. Suomen lipun historia on ideoiden
ja ryhmittymien kamppailujen historiaa. Puhtaan ja likaisen, meidän
ja muiden rajankäynneissä lippuun liittyvät tunteet ja kokemukset
olivat keskeisessä roolissa.

Tepora kykenee selittämään, ainakin osittain, esimerkiksi sen
minua ihmetyttäneen seikan, miksi vuonna 1928 ilmestyneessä Lotta
Svärdin Valkoisessa kirjassa kotirintaman naisten suorittama
lippujen ompelu on niin keskeisessä osassa. Rintamalla olleiden
naisten kokemuksista tietoa on niukalti ja muuhun 'vapaussodan'
kotirintamatoimintaakin viitataan joskus vähän. Sen sijaan naisten
osallistuminen isänmaan kamppailuksi koettuun sotaan lippujen
muodossa oli 10-vuotiaan lottajärjestön maailmassa olennaisen
tärkeä muisto.  Tepora ei suinkaan varsinaisesti käsittele tätä
teosta tai lottiakaan tarkemmin; sen sijaan teoksen antamilla ideoilla
on kosketuspintaa moniaalle.

Vanhoista rintamalla käytettyyn lippuun liitetyistä merkityksistä
olisi mielellään lukenut enemmänkin; ne tuntuvat toistuneen
sisällissodan aikaisessa Suomessa siitäkin huolimatta, että
sodankäynnin kannalta niillä ei ollut ratkaisevaa merkitystä.
Kukaan ei enää kuvitellut taistelun ratkeavan lipun menettämiseen.
Lipun symboliarvo sen sijaan oli korostunut niin sankarivainajien
hautajaisissa kuin myöhemmin sisällissodan valkoisissa
muistojuhlissakin.

Erityistä huomiota Tepora kiinnittää nuorisoon ja siihen
liitettyihin merkityksiin. Nuorisoa kasvatettiin luonnollisesti
kunnioittamaan kansallislippua, niin kouluissa kuin
nuortenkirjallisuudessakin. Sille opetettiin myös lippuun
kiteytyvää uhrivalmiutta: isänmaalla oli oikeus vaatia ihmiseltä
jopa hänen henkensä, mutta parasta oli olla valmis antamaan se
vapaaehtoisesti. Tepora ei kuitenkaan lankea surkuttelemaan
harhaanjohdettua nuorisoa tai patologisoimaan nuorten (miesten) intoa
uhrautua isänmaan tai laimeaksi koettua isänmaallisuutta
kiihkeämmänkin aatteen edestä.

Näin siitäkin huolimatta, että isänmaa oli vanhempien sukupolvien
suulla usein hyvinkin innokas uhraamaan parhaat poikansa.  Nuorison
ihanteellisuus ja äärimmäisyys on kaikilta ajoilta tunnettua; se
on ilmiönä hyvin todellinen ja tärkeä. Oleellista on
järjestäytyneen yhteiskunnan kyky joko valjastaa nuorison pyrinnöt
hyödylliseen toimintaan tai hillitä niiden äärimmäisiä muotoja.
Voidaanko sotaa pitää hyödyllisenä toimintana on jokaisen
omantunnon asia. Harva enää lienee 'Ateenalaisten laulun' mieltä:
'Nuorukaiselle kuolla kuuluu'. Vuotta 1945 edeltäneessä Suomessa
tämä ajatus oli kuitenkin käypää valuuttaa. Teporan
psykohistoriallinen lähestymistapa kykenee selittämään sen, mihin
perinteisempi historiantutkimus pystyy vain osittain: miksi uhrit
olivat niin tärkeitä?

Lippujen symboliikka tuo nykyihmiselle helposti mieleen vain Suomen
kansallislipun. Työväenjärjestöjen lippuihin on kuitenkin
liitetty yhtä voimakkaita tunteita sekä niiden kantajien että
vastustajien tahoilla. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen työväen
(puna)liput edustivat voittajiin nähden vaihtoehtoista, kielteistä
todellisuutta. Tepora osoittaa jopa, että kiihkeimpien
valkosuomalaisten asenne punalippujen edustamiin asioihin oli
voimakkaampi kuin työväestöllä itsellään konsanaan. 1930-luvun
lopulla tapahtunut lientyminen puolin ja toisin näkyi myös
lippuasenteissa: työväentalot ja -marssit kantoivat entistä
'voittajien' lippua omien lippujensa rinnalla, ja toisaalta
työväenlippujen esiintyminen julkisesti ei enää ollut samalla
tavoin kiellettyä kuin vielä muutama vuosi sitten.

Äärioikeiston lipunkäyttö sen sijaan oli saanut tuomion. Sen
yritys omia kansalliset symbolit itselleen ja esimerkiksi koristaa
Suomen lippu sinimustin nauhoin koettiin samalla tavoin
'saastuttavaksi' kuin äärivasemmiston toiminta. Nykyajan 1930-lukua
koskevassa historiatietoisuudessa unohtuu välistä se tosiseikka,
ettei äärioikeistolaisia liikkeitä suinkaan vain hellitty
tuolloin, vaan poliittinen keskusta halusi ottaa niistä etäisyyttä
siinä missä sosiaalidemokraatit kommunisteista. Talvisodan ihmeen
pohjustusta oli tehty siis jo ennen marraskuun viimeistä päivää
vuonna 1939.

Tepora kiinnittää huomiota myös siihen kiinnostavaan seikkaan,
että lipun symboliarvo ei ollut menettänyt merkitystään
rivisotilaiden keskuudessa uuvuttavan jatkosodankaan aikana. Näin
voi päätellä ainakin vuonna 1943 ilmestyneen 'Täältä
jostakin'-runokokoelman alkuperäisaineistosta. Toimittajien koostama
kokoelma käsitteli huomattavasti vähemmän näitä teemoja kuin
pohjana olleet rintamasotilaiden runot keskimäärin.

Olisi ollut kiinnostavaa pohtia enemmän, mistä tämä oikeastaan
johtui: sotilaiden lippuun edelleen liittämistä voimakkaista
tunteista, vai siitä, että isänmaasta ja siihen liittyvistä
kokemuksista - kenties sodasta yleensä - ajateltiin olevan
soveliasta kirjoittaa nimenomaan lippusymboliikkaa käyttäen.
Kenties oltiin päätymässä siihen Teporan kuvaamaan vuoden 1945
tilanteeseen, että lippu alkoi olla 'tyhjä': 'se edusti kaikkea'
(Tepora 2011, 337).

Tämä toteamus tosin jää ainakin minulle hieman kryptiseksi,
sillä Suomen lippu on sotien jälkeen ollut ja on edelleen
huomattavan vakava kansallinen symboli - hikisen urheilijan ei haluta
levittävän sitä harteilleen saati viihdetähden pukeutuvan siitä
muistuttavaan asuun. Veriuhrejakin sen on joskus esitetty vaativan,
joskin näiden vaatimusten intensiteetti ei ole ollut kovin korkea
verrattuna Teporan käsittelemään aikaan. Ymmärrän sen, että
maailmansotien välisen ajan erityiset merkitykset olivat lipusta
kadonneet, mutta jonkin verran lisäselvitystä olisin kaivannut
tähän kohtaan.

On tärkeää, että kaupalliset, suuret kustantamot julkaisevat
tieteelliseen tietoon perustuvia teoksia. Niiden jakelukanavat ovat
pieniä akateemisia kustantamoja paremmat ja mahdollisuudet
markkinoida teosta toisella tasolla. Kuvitukseen on paremmin varaa;
tieteellisetkin teokset ansaitsevat olla lukukokemuksena
miellyttäviä kirjoja.

Suurten kustantamojen teoksille asettamat ehdot voivat kuitenkin
syödä teoksen sisältöä, ainakin akateemisen lukijan mielestä.
Loppuviitteisiin on ollut pakko tottua, vaikka ne vaivalloisia
ovatkin. Onneksi tässä teoksessa niiden numerointi on juoksevaa,
joten ei tarvitse muistutella, mitä lukua olikaan juuri lukemassa.
Suurempi ongelma on teoksen rakenne, jossa tutkimuksen kannalta
oleelliset luvut on sijoitettu liitteisiin. Suosittelenkin liitteiden
lukemista ensimmäiseksi, jos teoksesta haluaa saada täysin oikean
kuvan.

Mietin näet pitkään, miksi minun oli niin vaikeaa suhtautua
asiallisesti teoksen teoreettiseen pohjaan. Tepora suosima ja
teoksessa punaisena lankana kulkeva Marvinin ja Inglen teoria lipusta
uhreja vaativana toteemina on sinänsä järkeenkäypä. Se kuitenkin
tuntui kiusalliselta Suomen historian konkreettisten tapahtumien
kuvauksen keskellä - aivan kuin olisin loukkaantunut aikaa haudassa
levänneiden ihmisten ja minulle henkilökohtaisesti melko
merkityksettömien tilanteiden puolesta.

Lukiessani teoksen väitöskirjaversiota (Lippu, uhri, kansakunta -
ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917-1945, Yliopistopaino 2011)
tätä ongelmaa ei ollut. Tässä versiossa teoreettinen tausta on
opinnäytteelle ominaiseen tapaan sijoitettu alkuun, ei liitteisiin,
kuten nyt arvosteltavana olevassa teoksessa. Väitöskirjojen tulevan
julkaisemisen kannalta näitä asioita on syytä pohtia; samoin
vähänkään vaativampien historia-alan teosten soisi aina voivan
sisältää riittävän dokumentoinnin ja teoreettisen pohjustuksen
kivojen kuvien lisäksi.

Olisi varmasti ollut erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta ja
todennäköisesti aikaresurssin kannalta ei-toivottavaa alkaa purkaa
käsikirjoitusta siten, että teoriapuoli olisi tullut luontevasti
mukaan substanssiluvuissa. Jäin kuitenkin kaipaamaan juuri tätä.
Haastava käsittelytapa tuntui vaativan teoksen alkupuolella
esiteltyä tarkempaa selvitystä. Hieman samoihin kokemuksiin
viitannevat Vuoden tiedekirjan valinneen raadin perustelut Teporan
teoksen palkitsemiselle: ' Teporan tutkimusta lukiessa joutuu
arvioimaan myös omaa lippuihin liittyvää emotionaalista
kokemustaan .' Varmasti osa paljastuneista ja hyvin yllättävistä
tunteista pohjautuu muuhunkin kuin teoksen rakenteeseen, mutta
mahdollisesti psykohistorialliseen käsittelytapaan vielä minuakin
tottumattomampi lukija on kokenut vastaavaa.

Sinun puolestas elää ja kuolla on hyvä ja terveellinen teos
kaikille suomalaisesta isänmaallisuudesta kiinnostuneille. Osa
heistä varmaankin huomaa vain teoksen liitteissä esiintyvät,
lippusymboliikkaa uhkuvat runot, mutta niille, joita kiinnostaa
asioiden todellinen pohdiskelu, Teporan hillitty ja syvällinen tapa
luodata menneisyyden kiihkeitä tunteita ja joskus raakojakin tekoja
on epäilemättä hyödyllinen.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/