[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kun ruoka ja miljöö kohtaavat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Keskinen  FT, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Helkama, Iris; Blåfield-Aaltonen, Inga (toim.): Arkkitehdin
pöydässä: miljöitä ja makuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
(SKS), 2012. 279 sivua.


Kun ruoka ja miljöö kohtaavat
---------------------------------------------------------

Jo pidemmän aikaa vallinnut ruokakulttuuribuumi lukuisine
keittokirjoineen, tv-sarjoineen, Ravintolapäivineen, pop up
-ravintoloineen ja luomuruokineen ei liene jäänyt keneltäkään
huomaamatta, vähiten tietysti asiasta kiinnostuneilta.
Keittokirjojahan on ilmestynyt aina, mutta nyt niiden fokus on
muuttunut: terveysvalistuksellinen asenne on muuttunut nautintoa
korostavaksi ja laaja-alaisuus erikoistumiseksi. Hyvä esimerkki
näkökulmansa löytäneestä ja sen hienosti toteuttavasta teoksesta
on tänä vuonna ilmestynyt Arkkitehdin pöydässä - Miljöitä ja
makuja (SKS).   


Kirjan, joka on 'syntynyt kiinnostuksesta ja rakkaudesta suomalaiseen
arkkitehtuuriin ja ruokakulttuuriin', ovat toimittaneet
kotitalousopettaja ja tietokirjailija Inga Blåfield-Aaltonen
yhdessä taiteen maisteri ja kriitikko Iris Helkaman kanssa. Kirjassa
on kolmetoista esseeparia, joissa käsitellään arkkitehtuuria,
ruokakulttuuria ja näiden liittoa Suomesta Havaijille ja
1700-luvulta nykypäivään. Kaikkia esseitä yhdistää suomalaisuus
- Havaijinkin tapauksessa kirjoittaja on suomalainen, Honolulun
yliopistolla työskentelevä arkkitehti ja professori Marja
Sarvimäki. Kirjoittajat ovat kautta linjan ammattilaisia: seitsemän
kirjoittajan joukossa on kolme emeritusprofessoria ja yksi professori.
Joukkoa täydentää muutama maisteri. Arkkitehtuurin alan
kovatasoinen kirjoittajakattaus näkyy esseissä asiantuntijuutena,
tieteellisyytenä ja pitkän uran tarjoamana kokemuksena.  Siksi
onkin ällistyttävää, etteivät kirjassa haastatellut neljä
Suomen eturivin keittiömestaria ole itse kirjoittaneet mitään.
Valtaosa ruoka-aiheisista esseistä on nimittäin kirjan toimittajien
käsialaa. Voiko olla, että samalla tavalla kuin urheilijoita
pidetään kirjoittamista välttelevänä joukkona, myös
keittiössä työskentelevät henkilöt antavat mieluummin
haastatteluita kuin tarttuvat itse kynään? Oli syy mikä tahansa on
harmi, ettei keittiömestareiden omaa ääntä päästä tässä
kuulemaan. Poikkeuksena on kirjan päättävä mainio essee, jossa
arkkitehti Teemu Kurkela ja julkkiskokki Aki Wahlman keskustelevat
arkkitehtuurin ja ruokakulttuurin yhteyksistä, joita useita
löytyykin. Vaikka en sitä hetkeäkään epäillyt, viimeinen essee
osoitti lopullisesti, että kirjan aihe ja toteuttaminen ovat
perusteltuja. Onhan ympäristö, jossa ruoka tarjotaan, joko
ruokahalua lisäävä tai vähentävä tekijä siinä missä
valaistus ja äänimaailmakin. Toisaalta tietyt ruuat vaativat
ympärilleen aivan omanlaisensa ympäristön. Esimerkiksi
thaimaalainen ruoka on parhaimmillaan katukeittiöstä nautittuna,
kun taas klassisen ranskalaisen keittiön herkät luomukset
suorastaan vaativat valkoiset pöytäliinat ja moitteettoman
kattauksen. Tällaisesta ruuan ja arkkitehtuurin liitosta toivoin
pääseväni kirjasta lukemaan, ja valtaosin olinkin kirjan
sisältöön erittäin tyytyväinen.

Ensivaikutelmia

Joskus ensivaikutelma pettää. Raskasta, 279-sivuista teosta
nostellessa ensimmäistä kertaa sitä huomaa odottavansa
selailukirjaa, jonka tärkeimmät ansiot piilevät kuvituksessa, ja
ruoka-aiheisen kirjan ollessa kyseessä, ruokahalun
herättämisessä. Paksulle paperille painettu Arkkitehdin
pöydässä huokuu arvokkuutta, eikä kuvitus missään nimessä
jää ainoaksi ansioksi. Suurimman yllätyksen koin nimittäin
lukiessa: Viiteapparaatilla varustettu teos tarjoaa tieteellisesti
kovatasoisia tekstejä, joissa syvennytään, kuten
emeritusprofessori Vilhelm Helanderin valaisevassa esseessä,
gastronomian ja arkkitehtuurin historiallisiin yhteyksiin.
Historiantutkijana huomasin mielikseni, että historialle on annettu
useissa teksteissä avainrooli. Esimerkiksi 20-sivuinen osio
arkkitehti Eliel Saarisen Suomen-kodista Hvitträskissä ja
Amerikan-kodista Cranbrookissa liikkuu kokonaan 1900-luvun
alkupuolella ja osion näkökulma kohdistuu enemmänkin
perhe-elämään kuin arkkitehtuuriin. Tai näin osio ainakin avautui
kulttuurihistorioitsijalle, ehkä arkkitehdit ja gastronomit kokivat
asian toisin.

Joskus taas kirjan ulkoinen olemus ja hatarat ennakkotiedot sen
aiheesta synnyttävät vääriksi osoittautuvia ennakkoluuloja,
joista voi olla yllättävän vaikea päästä eroon. Eroon niistä
on kuitenkin päästävä, sillä olisi epäreilua vaatia kirjaa
täyttämään hatarien ennakkotietojen synnyttämiä oletuksia.
Kirjan kannessa on kaunis ja ennen kaikkea ruokahalun herättävä
kuva kotijäätelöstä, rommimarjoista ja kandeeratuista
appelsiineista. Kuvan fokus on annoksessa ja tausta on epätarkka.
Otsikon sana 'arkkitehti' on reilusti pienemmällä fontilla kuin
sitä seuraava sana 'pöydässä'. Nämä yksityiskohdat yhdessä
antoivat ymmärtää, että kirjan ensisijainen kohde on ruoka ja
toissijainen kohde miljöö. Vääräksihän nämä olettamukset
osoittautuivat! Kirjan pääasiallinen kohde piilee siis
arkkitehtuurissa, mikä näkyy em. vinoutumana arkkitehtien ja
keittiömestarien kirjoitusten välillä sekä siinä, miten
arkkitehtuuri mainitaan kaikkialla, mukaan lukien otsikossa, ennen
ruokakulttuuria. Tämä ei ole moite, vaan seikka, joka kirjan
ostajan on hyvä tietää ennen ostopäätöksen tekemistä.

Tyylikäs taitto ja monipuolisesti sisältöä

Vaikka ruokakulttuuria käsitellään hieman arkkitehtuuria
vähemmän, on se silti laadukkaasti esillä. Kirjassa on 12
menukokonaisuutta, jotka on koottu tähän kirjaan varta vasten
suunnitelluista resepteistä. Reseptejä on 58 ja ne vaihtelevat
alkupaloista jälkiruokiin ja vaivalloisista helposti
valmistettaviin. Kauniit, monesti koko sivun ja toisinaan jopa koko
aukeaman kokoiset kuvat ovat taidolla toteutettuja ja painojälki on
erinomaista. Kuvat ovat Rauno Träskelinin ja Elvi Ristan tuotantoa.
Myös vanhoja mustavalkokuvia ja rakennuspiirustuksia käytetään
ilahduttavan paljon.

Kirjan esseeparit on jaoteltu löyhästi teemojen kuten Perinteitä,
Kotona ja Ravintolassa alle. Esseet eivät myöskään ole
erityisessä aikajärjestyksessä, tai mahdollista järjestystä ei
ainakaan lukijalle paljasteta. Olisinkin kaivannut perusteluita
sille, miksi juuri nämä esseet oli valittu kirjaan. Itse päädyin
siihen päätelmään, että arkkitehdeille on annettu täysin vapaat
kädet kirjoittaa jostain heitä kiinnostavasta arkkitehtonisesta
teemasta ja siihen liittyvästä ruokakulttuurista. Sitten
keittiömestareilta on jälkikäteen pyydetty aiheeseen liittyviä
reseptejä ja menukokonaisuuksia. Useimmissa esseissä
arkkitehdeillä on mukavan henkilökohtainen suhde valitsemaansa
aiheeseen, josta johtuen teksteissä on eletyn elämän makua. Koska
kirjoittajille on annettu vapaat kädet aiheen suhteen, vaivaa kirjaa
niin ajallinen kuin maantieteellinenkin poukkoilu. Kirjassa
käväistään niin Tel Avivissa kuin Honolulussakin, mutta
suurimmaksi osaksi liikutaan eteläisessä Suomessa. Pohjois-Suomen
miljööt ja ruoka jäävät vaille huomiota, sillä pohjoisimmillaan
kirjassa käväistään Tampereella. Kirjan otsikko ei tosin lupaa
Suomen miljöitä ja makuja, joten niitä ei myöskään sovi
toimittajilta vaatia.                

Edellisessä kirjaa tuli moitittua poukkoilusta, mutta
lieventävänä asianhaarana on todettava, että Arkkitehdin
pöydässä tavoittaa laajalta skaalalta erilaisia tiloja ja niihin
liittyviä ruokia ja ruokailukäytäntöjä. En ole aiemmin miettinyt
kappeleita, tässä tapauksessa Teekkarikylän kappelia,
ruokakulttuuriin liittyvinä, mutta kyllähän siellä leipää ja
viiniä tarjotaan. Mikä voisi olla tärkeämpi ruokailu kuin se,
jossa symbolisesti tarjotaan Jeesuksen ruumis ja veri? Jos
kappeleissa sijaitsee taivaallinen valta, niin eikö maallisen vallan
tyyssijana voisi pitää Eduskuntataloa ja Pikkuparlamenttia?
Eduskuntatalosta esitellään kiinnostavasti kahvila pullineen ja
Pikkuparlamentista lounasravintola Atrium paistettuina muikkuineen.
Monipuolisuutensa kirja tuo esille siinä, että näiden edellä
mainittujen kohteiden lisäksi se esittelee esimerkiksi Tel Avivin
kaupunkia, maarianhaminalaisen purjehduspaviljongin, fiskarsilaisen
ateljetalon, Viikin Normaalikoulun ja useita vanhoja
herraskartanoita. Kohde-esittelyiden ja reseptien lisäksi kirjassa
on opettavaisia kirjoituksia esim. 1800-luvun tavoista ja
elintarvikkeista, havaijilaisesta kulttuuriperinnöstä ja
juutalaisista perinneruuista.

Suosittelen kirjaa sekä arkkitehtuurin että gastronomian ystäville
ja etenkin niille, jotka ovat nämä kaksi onnistuneet yhdistämään.
   



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/