[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Elokuvaohjaaja ja humanisti muistelee

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kari Kallioniemi  Yliopistonlehtori, Dosentti, Turun Yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kassila, Matti: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Teos, 2012. 288
sivua.


Elokuvaohjaaja ja humanisti muistelee
---------------------------------------------------------

Matti Kassilan kolmas muistelmateos keskittyy häneen vaikuttaneiden
elokuvaohjaajien ohella tarkastelemaan Kekkosen ajan
elokuvapolitiikan ja -kulttuurin dogmaattisia käsityksiä osana
suomalaista lähihistoriaa.


Matti Kassila ei ole pelkästään poikkeuksellinen kotimainen
elokuvaohjaaja vaan, yli 30 pitkän elokuvan ja viisi vuosikymmentä
jatkuneen aktiiviuran jälkeen, myös poikkeuksellinen kotimaisen
lähimenneisyyden ja elokuvakulttuurin tuntija. Kahden aikaisemman
muistelman jälkeen hän on vielä 88-vuotiaana tuottanut kolmannen
teoksen, joka pyrkii tarkastelemaan vielä kerran hänen elämää,
uraa ja elokuviinsa vaikuttaneita ohjaajia uusista näkökulmista. 

Aiemmat teokset (Mustaa ja Valkoista, 1995; Käsikirjoitus ja ohjaus:
Matti Kassila, 2004) valottivat jo harvinaisen avoimesti ohjaajan
yksityiselämää ja sen traagisia käänteitä kuten myös Kassilan
hyvin humaania pohdintaa ihmisenä olemisen ihanuudesta ja
kurjuudesta. Näiden teosten rinnalle voi vielä lisätä hänen
fiktiota ja faktoja yhdistelevän veijariromaanin Isä, Poika ja
Kekkonen (2000), joka myös pyrki kuvaamaan Suomen 1900-luvun
murrosvaiheita: tällä kertaa kuitenkin Kassilan elokuvaa Äl' yli
päästä perhanaa (1968) muistuttavalla satirisoivalla otteella.
Hänen uransa ja teostensa yksi keskeinen lähtökohta onkin se,
miten Suomen historiaa voisi käydä läpi totutuista näkökulmista
poiketen mutta samalla kuitenkin kertoen jotain oleellista
kansakuntamme menneisyyteen liittyvistä kipukohdista.

Siksi Suurten elokuvaohjaajien jäljillä, vaikka pyrkii
ensisijaisesti esittelemään Kassilan suosikkiohjaajia Ruotsista
entisen Neuvostoblokin kautta Ranskaan ja Italiaan, ei voi täysin
päästä irti näistä lähtökohdista. Kirjan matkatarinat
Neuvostoliittoon, Ranskaan ja Italiaan kytkeytyvät jatkuvasti
lähinnä Kekkosen ajan Suomen (kulttuuri)politiikkaan ja siihen
kuinka Kassilan kansalliset elokuvat ovat aina olleet
kansainvälisten vaikutteiden kautta luotuja.

Siksi kirja, ajoittaisesta toistostaan huolimatta, tarjoaa vielä
kolmannella kerralla nostalgisia ja osin hupaisiakin muisteluja
ohjaajan pitkältä ja monipuoliselta uralta. Täten kirjan nimi
hajoaa teoksen sisällössä sopivasti kahtaalle: se on sekä
pohdintaa elokuvaohjaajista ja teoksista, jotka ovat jättäneet
Kassilan töihin ja mieleen pysyvät jäljet, että kuvaus
moninaisista matkoista niiden maiden historiaan ja
(elokuva)kulttuureihin, jotka ovat nämä suuret ohjaajat tuottaneet.
Vaikka kirjan kokonaisilme tuntuu tämän ratkaisun kautta hajoavan
eri suuntiin - ajoittain sitä vaivaa myös sinne tänne poukkoileva
kronikkamaisuus - ovat tarinat Kassilan elokuvan ystäville pääosin
tuntemattomia ja siksi kiinnostavia. Samalla ne avaavat
mielenkiintoisen maiseman Kekkosen ajan Suomen mentaliteetteihin
elokuvapolitiikkaa ja idänsuhteita myöten.

Kassilan tie elokuvaan ja sieltä pois

Kirjan aloitus toistaa jossain määrin aiempien muistelmien
tarinoita Kassilan matkasta suomalaisen elokuvan palvelukseen
1940-luvulla, mutta näissäkin ajatuksissa toistuu hänen humaani ja
laaja-alainen elämänfilosofiansa, joka selvästi juontaa hänen
melkein dickensiläisestä kiinnostuksesta näyttelijöitä ja
näyttelemistä kohtaan. Matti Kassilan elokuvien yksi
tunnistettavimpia piirteitä on aina ollut herkullinen henkilökuvaus
ja laaja tyyppigalleria. Hilman Päivistä (1954)Komisario
Palmu-elokuvien kautta Severi Suhosen paluuseen valkokankaalle
elokuvassa Meiltähän tämä käy (1973) hän on tuonut esiin
rakkautensa erilaista ihmisyyttä ja ihmistyyppejä kohtaan. Kassilan
toisessa yhteydessä esittämä repliikki, jonka mukaan hänen
pyrkimyksensä 'on aina ollut rakastaa elokuvieni erikoisia ihmisiä,
olivat ne kuinka sairaita tahansa', kuvaa myös hänen lempeää
muistelemistyyliään, joka ei sorru koskaan juoruihin, panetteluun
tai vastapuolen mustamaalaamiseen.

Tällä kertaa kuitenkin tässä teoksessa pilkahtelee ajoittainen,
jos ei aivan katkeruus, niin kuitenkin lievä happamuus 1960-luvun
kulttuuriradikalismia kohtaan. Suurten elokuvaohjaajien jäljillä
muuttuu ajoittain, ja erityisesti teoksen lopulla, kirjallisen
testamentin omaiseksi tilitykseksi suomalaista 1960- ja 70-lukujen
elokuvakulttuuria ja -politiikkaa kohtaan, jossa erityisesti Peter
von Baghin edustama elokuva- ja kulttuuriradikalismi on jäänyt
närästämään Kassilaa. Hän on selvästi kokenut, että uudet
tuulet kotimaisessa elokuvakentässä sijoittivat hänet
yksipuolisesti vanhojen 'taantumuksellisten' ohjaajien leiriin -
kiistämättömästä 1950-luvun moderniudestaan huolimatta - mikä
ajoi hänet hiljalleen marginaaliin ja lopulta harvakseltaan 1970- ja
80-luvuilla 'vanhanaikaisia' elokuvia ohjaavaksi henkilöksi, joka
poistuttuaan lopullisesti ammattinsa harjoittamisesta on kuitenkin
parina viime vuosikymmenenä kohotettu vanhemman suomalaisen elokuvan
'grand old manin' asemaan.

Kuvaavaa tästä happamuudesta on kirjan kohtaus, jossa Kassila
lehteillessään von Baghin Elokuvan Historiaa toteaa sarkastisesti
kuinka Baghin kieliasussa jatkuvasti toistuvat sanat 'porvaristo,
porvarit ja porvarillinen'. Hän jatkaa: 'Suomessakin oli merkille
pantavaa, että nuoren älymystön stalinistit olivat itse useimmiten
peräisin juuri porvaristosta, ylemmästä keskiluokasta. Varsinainen
työväestö vieroksui heitä, ehkä juuri siksi.' Tämän valossa
onkin kiehtovaa pohtia Kassilan ohjaustöiden modernistisuutta
1950-luvun vielä pitkälle agraariarvojen hallitsemassa Suomessa -
hänhän kuvasi nimenomaan usein helsinkiläistä 'porvaristoa' - ja
sitä, mitä tälle porvaristolle on vuoteen 2012 tultaessa
tapahtunut ja erityisesti sitä, mitä tämän porvariston
vastustajille on tapahtunut. Olisiko tässä sellainen Kassilankin
usein peräänkuuluttama suuri aihe, joka puuttuu tämän päivän
kotimaisilta elokuvantekijöiltä?

'Mutta kerronpa välillä hyvästä elokuvasta'

Melkein 90-vuotiaana, paljon nähneenä ja paljoa ymmärtävänä
miehenä, hänellä on joka tapauksessa täysi oikeus maalata
hopeapensselillään niin kuin haluaa. Kassilan kautta esiin tuleva
näkemys suomalaisesta elokuvasta on sekä kansallista historiaa ja
sen tiettyjä, erityisesti kirjallisia ja yhteiskunnallisia,
aspekteja kunnioittava. Hän tuo kuitenkin samalla selvästi esiin
sen, miten tällainen perinne elää, hengittää ja kehittyy
ulkomaisten vaikutteiden kautta.

Kassilan ihailemiksi ulkomaisiksi ohjaaja-ihanteiksi ovat
valikoituneet hiukan arvattavasti Ingmar Bergman, Orson Welles ja
Jean Renoir, joista ensimmäisen Mansikkapaikkaa (1957) hän pitää
elokuvahistorian ehkä parhaimpana tuotteena. Hieman yllättävämmin
hänellä on positiivista sanottavaa myös 1950-luvun
perusenglantilaisuuden ja sen outouksien kuvaajista, brittiohjaaja
Alexander MacKendrickistä ja Robert Hamerista, ja ranskalaisesta
modernin elokuvan mestarista Alain Resnaista, vain muutamia ohjaajia
mainiten. Amerikkalaisen kadunmiehen hyveiden komediallinen
ylistäjä Frank Capra valikoituu Kassilan vaikuttajaksi
ymmärrettävistä syistä. Capran edustama taitava henkilö-ohjaus,
näyttelijävalinnat, nopea replikointi ja leikkaus olivat juuri
niitä tekijöitä, joita Kassila halusi tuoda kankeaksi kokemaansa
kotimaiseen elokuvaan 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla.

Teoksen laajin kappale Neuvostoliiton elokuvasta keskittyy lähinnä
ohjaajan henkilökohtaisiin muistoihin ja kokemuksiin tuossa
jättivaltakunnassa. Kassila ohjasi 1960-luvulla Neuvostoliitosta
useita dokumentteja MTV:lle ja kävi siellä monesti
kulttuuripoliittisissa yhteyksissä. Mansikkapaikan ohella samalta
ajalta häneen on tehnyt suuren vaikutuksen Mihail Kalatozovin
ohjaama elokuva Kurjet Lentävät (1957). Se on ainoa Cannesin
filmifestivaalit voittanut neuvostoliittolainen elokuva ja toiseen
maailmansotaan sijoittuva rakkaustarina, jossa neuvostoelokuvassa
pääsääntöisesti tympeäksi kääntyvä paatos ja propaganda on
Kalatozovin teoksessa synnyttänyt maagista realismia lähestyvän
'elokuvallisen korkean veisun', jonka humanismi ja pasifismi ovat
tänään ainutlaatuinen dokumentti tuohon aikakauteen liittyneestä
idealismista. Yle Teema voisikin rakentaa yhden tulevista
klassikkoelokuvien sarjoistaan tällaisten elokuvien varaan.  
      

Mitä kaikesta nyt ajattelen?

Vaikka Kasilan muistelu teoksen loppua kohden kääntyy hetkellisesti
sisäänpäin, ja ikään kuin terapeuttisessa mielessä ampuu vielä
pari panosta kohti 1960-luvun jarvalaista ja baghilaista
elokuvaradikalismia kohti, on koko kirjan lukukokemus loppulausetta
myöten seesteinen, hieman liikuttunut ja kunnioittava. Hänen
mietteliäs analyysinsä kulttuurin radikaali- ja suvantovaiheista
sopii hyvin niin hänen omiin ehtoopuolensa ajatuksiinsa kuin
kysymyksiin siitä, millaisissa suvannoissa suomalainen kulttuuri ja
yhteiskunta tällä hetkellä elää.

Suomessa on edelleen liian vähän edes jonkinlaiseen itsekritiikkiin
ja analyysiin perustuvaa muistelua erityisesti 1960- ja 70-lukujen
kulttuuri-ilmapiiristä. Tässä on kuitenkin teos, joka suurten
elokuvaohjaajien jäljittämisen ohella yrittää varovaisesti
availla ikkunoita kohti aikakautta, jonka soisi olevan muunkin kuin
joko yksipuolisen hyökkäyksen tai glorifioivan nostalgisoinnin
kohteena. Koska Kassila 1924 syntyneenä ei voinut kuulua suurten
ikäluokkien 'huutokuoroon', on hänen kaltaisten suomalaisten
ajatukset entistä tärkeämpiä tilanteessa, jossa nämä ikäluokat
itse määrittelevät omaa menneisyyttään. Tämä koskee niin
1960-luvun liberalismia, suhdetta suomalaisuuden perintöön kuin
elokuvakulttuuria.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/