[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monipuolisia havaintoja sotaakäyvän kansan arjesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke  toimittaja, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Keskinen, Jarkko; Seppälä, Suvianna; Teräs, Kari (toim.) :
Häkäpöntöistä nurkkatansseihin. Arjen ilmiöitä sota-aikana .
Turun yliopisto, 2012. 300 sivua.


Monipuolisia havaintoja sotaakäyvän kansan arjesta 
---------------------------------------------------------

Häkäpöntöistä nurkkatansseihin on kahdeksan artikkelin kokoelma
suomalaisista sota-ajan ilmiöistä. Kotirintamalle painottuvat
kirjoitukset valottavat ja monipuolistavat sodan kuvaa ja avaavat
lukijalleen ihmisten arjen sellaisena kuin toisen maailmansodan
vuosina eläneet suomalaiset sen kokivat.


Kuten teoksen toimittajat Kari Teräs, Jarkko Keskinen ja Suvianna
Seppälä johdantoartikkelissaan toteavat, sotahistoria on
voimakkaassa muutoksen tilassa. Tämä koskee myös Suomen vuosina
1939-1945 käymiä sotia; joukkojen liikkeet ja taistelujen kulku on
ajat sitten kartoitettu yksityiskohtaisesti, päämajan ja
rintamakomentajien arkistot tutkittu niin tarkkaan että asiapaperit
alkavat olla jo koirankorvilla.

Niin yleisön kuin historiantutkijoidenkin mielenkiinto suuntautuu
nyt uusille alueille: sodan raadollisuuteen, taistelevan armeijan ja
siviiliväestön eli rintaman ja kotirintaman väliseen suhteeseen,
yhteiskunnassa ja talouselämässä tapahtuneisiin muutoksiin,
yksityisten kansalaisten selviytymistarinoihin.

Kaikki nämä teemat ovat edustettuina puheena olevassa
artikkelikokoelmassa, jonka kirjoittajakunta on mielenkiintoinen:
mukaan mahtuu tohtorikoulutettavia ja muita jatko-opiskelijoita,
mutta myös opettajia. Artikkelien aiheet vaihtelevat salatansseista
asuntopolitiikkaan, viholliskuvasta häkämyrkytyksiin, ja aihekirjo
todistaa omalta osaltaan sen, ettei sodan arki - edes rintamilla tai
niiden läheisyydessä koettuna - ollut pelkkää aseiden kalistelua,
niukoilla korttiannoksilla sinnittelyä ja jatkuvaa hengenvaaraa, vaan
mukaan mahtui runsaasti suorastaan rauhanomaisia jokapäiväisen
elämän aineksia.

Teoksessa on seitsemän varsinaista tutkimusartikkelia; kahdeksas on
toimittajien kirjoittama pitkähkö johdantoluku, jossa pohdiskellaan
sotahistorian tutkimusnäkökulmien muuttumista, sota-ajan arjen
olemusta, annetaan vinkkejä toistaiseksi lähes koskemattomista
tutkimuskohteista ja esitellään artikkelit lyhyesti.

Lottatoiminnan arkitodellisuus 

Kolme artikkelia kertoo naisten rooleista ja toiminnasta sotavuosina.
Heli Teittisen Juvan lotat kotirintamalla ja komennuksella puolestaan
liittyy pitkään tutkimustraditioon - syksyllä 1944 lakkautettu
Lotta Svärd -järjestö on suojeluskuntien ohella suomalaisista
itsenäisyyden ajan joukkoliikkeistä tutkituimpia. Juvan
paikallisyhdistys ei sanottavammin eroa muista maalaiskuntien
yhdistyksistä: 1920-1930-luvuilla lottaosasto muonitti
suojeluskuntalaisia ampumaharjoitusten ja hiihtokisojen aikana sekä
keräsi varoja maanpuolustustyöhön arpajaisilla ja kahvilanpidolla.

Talvisotaa edeltänyt YH vei muutaman juvalaisen naisen Karjalan
kannakselle linnoittajia muonittamaan, mutta talvella 1939-1940
työtä riitti yllin kyllin kotipitäjässä: evakot oli
majoitettava, liikennetarkkailu ja ilmavalvonta oli päämajan
läheisyyden takia tavallistakin tärkeämpää ja rintamalta tuli
jatkuvasti kaatuneita, jotka oli asianmukaisesti arkutettava ja
lähetettävä edelleen kotipitäjiinsä.

Jatkosota monipuolisti lottien tehtäväkuvaa entisestään:
järjestöön kuuluvan naisen oli lähdettävä muonitus-,
sairaanhoito- tai kansliatehtäviin sinne minne määrättiin,
vaikkapa kauas Itä-Karjalaan. Teittisen artikkeliin sisältyvistä
kirjelainauksista ja sodassa mukana olleiden lottien haastatteluista
käy selvästi ilmi, että nämä naiset eivät olleet mitenkään
militaristisesti suuntautuneita tai tavoitelleet sankarittaren
sädekehää, tekivätpä vain velvollisuutensa, vaikka
järjestöltä ei liiennyt työssä vaadittuja ja tarvittavia
vaatteita sen enempää kuin muitakaan varusteita. Vauraassa
eteläsavolaisessa pitäjässä tuo varusteiden kehnous pistää
erityisesti silmään, sen sijaan on helppo uskoa että moraali oli
korkea ja kuri pysyi hyvin; sodan ajan maalaisnaisen normit olivat
yleensäkin melko tiukat ja ympäristön valvonta ankaraa.

Teittisen artikkelista tekevät erityisen mehevän lukuisat
kirjelainaukset, joista näkyy miten viatonta hauskanpito oli, miten
lottapukua, takkia ja muita varusteita sai tosiaan anomalla anoa,
mutta miten 'lottasisaruus' oli mielialatekijä, jonka varassa jaksoi
silloinkin kun oli nälkä, palelsi ja pelotti.

Äiti, vaimo, ihannenainen - ja vahva mielipidevaikuttaja

Lähes kokonaisuudessaan kirjeiden varaan rakentuu toinen sota-ajan
naisen roolia valottava artikkeli, Kirsi-Maria Hytösen Suomalaisen
sotilaan vaimo. Kirjoittaja tarkastelee isovanhempiensa, Veikon ja
Elnan, jatkosodan aikaista kirjeenvaihtoa, jonka pariskunta on,
viisasta kyllä, säilyttänyt jälkipolville. Toki itsesensuuri on
iskenyt: kirjeenvaihtoaan järjestellessään Elna ja Veikko ovat
poistaneet kirjeitä, joissa artikkelin kirjoittajan mukaan on
käsitelty joitakin ristiriitatilanteita. Ne on ilmeisesti koettu
liian henkilökohtaisiksi edes omalle suvulle näytettäviksi. Mutta
vaillinaisenakin aineisto on mittava: noin 600 kirjettä, ja mukana
ovat sekä Veikon rintamalta että Elnan kotirintamalta
lähettämät. Useinhan juuri kotirintamalta lähetetyt kirjeet ovat
tuhoutuneet, sillä sotilaan oli vaikea kuljettaa niitä mukanaan.
Sitä paitsi armeijan valistustoiminnassa teroitettiin, ettei
kirjeitä missään tapauksessa saanut joutua vihollisen käsiin -
neuvostojoukot olisivat käyttäneet niitä propagandassaan, kuten
joitakin kertoja tapahtuikin.

Sensuuri ei näytä Elnan ja Veikon kirjeisiin kajonneen; jos
sensuroituja kirjeitä on ollut, ne on hävitetty. Luultavaa on,
että pari osasi välttää kiellettyjä aiheita, kuten paikkakuntien
nimiä ja sotatapahtumista kertomista; viranomaiset tiedottivat
jatkosodan alkaessa suhteellisen hyvin erilaisista rajoituksista.
Kaikkein intiimein ja läheisin arki on niin ikään jätetty
kirjeistä pois - monenkin sota-ajan parin kirjeenvaihtoon ehkä
pätee kirjailija Väinö Linnan Akseli Koskelan suuhun sovittama
toteamus: 'Minä jätän taasen kirjottamatta sen, minkä sinä
muutonkin ymmärrät.' Niinpä sitä, että Elna sai kahden vaikean
raskauden jälkeen keskenmenon kesällä 1944, ei kirjeissä mainita
lainkaan; aihe lienee ollut liian arka.

Eniten Hytösten kirjeissä puhutaan lapsista ja kotirintaman
arkiaskareista sekä pohdiskellaan omia tunteita ja isänmaan
kohtaloita. Nämä teemat näyttävät olleen punaisena lankana
muidenkin suomalaisten avioparien kirjeenvaihdossa; Martti Haavion ja
Elsa Enäjärvi-Haavion kirjekokoelmissa, joihin artikkelissa
viitataan, ne näkyvät erinomaisen selvästi.

Hytönen on nostanut kirjeenvaihdosta esiin kolme diskurssia:
äitiys, sankarillinen pikkuvaimo ja ihanteellinen naiseus ja kertoo,
miten sota-ajan naistenlehdet, etupäässä Lotta Svärd ja Kotiliesi,
näitä lukijoilleen esittelivät. Ihanteellisen naiseuden kohdalla
hän referoi myös sotavuosien melodramaattisinta kotimaista
romaania, elokuvaksikin sovitettua Martta Haatasen teosta Kirkastettu
sydän. Se, että todellisuus oli useimmiten sangen kaukana noista
ihannekuvista eikä moneen ehtivä, toimelias ja kristilliselle
pohjalle elämänsä rakentanut Elmakaan pystynyt kaikkia naiselle
asetettuja vaatimuksia täyttämään, näkyy Hytösen artikkelissa
selvästi. Niinpä hän päätyy suosittelemaan jatkotutkimuksen
kohteeksi ulkoapäin annetun ihanteen ja oman riittämättömäksi
koetun identiteetin ristiriitaa - toivottavasti vaikkapa Hytösellä
itsellään on mahdollisuus tarttua tähän. Taitavasti kontekstoitu,
elävästi kirjoitettu mikrohistoriallinen kuvaus löytää aina
lukijansa.

Kolmas sota-ajan naista kuvaileva artikkeli on Jaana
Torninoja-Latolan 'On vissi määrä sivistystä auttaa ihmistä'. Se
kertoo kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilven toiminnasta
juutalaispakolaisten ja poliittisten vankien auttajana ja liittyy
ilmeisesti Torninoja-Latolan tekeillä olevaan väitöskirjaan
Sinervon sisaruksista ja näiden toiminnasta poliittisessa ja
kulttuurisessa työväenliikkeessä.

Vanhin heistä, Sylvi-Kyllikki Kilpi, oli jatkosodan aikana
sosiaalidemokraattien kansanedustaja ja puolueen naisliiton
puheenjohtaja. Hänen miehensä Eino Kilpi oli Suomen
Sosialidemokraatin päätoimittajana niin ikään huomattava
poliittinen vaikuttaja. Sylvi-Kyllikin nuoremmat sisaret, Elvi ja
Aira Sinervo, kuuluivat vasemmistoälymystöön ja olivat
poliittisesti enemmän vasemmalla. Sekä Elvi että Aira istuivat
jatkosodan aikana vankilassa, kuten myös useat muut Kilpien
ystävä- ja tuttavapiireihin kuuluneet älymystön edustajat.

Vaikka Elvin ja Airan sekä Sylvi-Kyllikin välillä oli ideologista
ristiriitaa, se ei estänyt vanhinta sisarta auttamasta nuorempiaan
siinä missä voi. Hän otti hoitoonsa Elvin kolmivuotiaan pojan
sisaren joutuessa vankilaan. Elvi itse vastusti vahvasti tätä
ainakin aluksi, nimenomaan puoluepoliittisen katsomuseron takia.

Sylvi-Kyllikille poliittisten vankien sekä juutalaispakolaisten
auttaminen oli itsestäänselvyys: se nousi humanistisesta ja
yleisinhimillisestä maailmankatsomuksesta eikä häntä tuntunut
haittaavan se, että hänet leimattiin epäisänmaalliseksi.
Torninoja-Latolan mukaan Kilpi onnistuikin kiinnittämään huomion
mielipidevankien surkeisiin oloihin ja epäinhimilliseen kohteluun.

Sylvi-Kyllikki Kilven omiin muistelmiin, hänen päiväkirjoihinsa ja
säilyneisiin kirjeisiin sekä yhteen jo kirjoitettuun elämäkertaan
perustuva artikkeli tuo oivallisella tavalla esiin yksilön kokeman
ristiriidan ja myös vahvan, aikaansaavan naisen omat turhautumisen
ja riittämättömyyden tunteet. Tämä yhden poikkeusaikojen
poikkeuksellisen yksilön tarina saa varmaan jatkoa - ja ehkä
pitemmät alkujuuret - kunhan Torninoja-Latolan väitöskirja
valmistuu.

Puukaasuttimia ja pakoa arjesta 

Teoksen nimeen on nostettu kaksi sotavuosien ilmiötä:
korvikepolttoaineella kulkevat autot ja nuorison huvittelunhalu, joka
sai välillä vähän luvattomiakin piirteitä.

Susanna Pyökärin Häkäautot ovat vaarallisia! kertoo
autoliikenteessä käytetyistä puukaasuttimista ja
häkämyrkytyksistä Suomessa vuosina 1939-1945. Tämä on aihe,
josta olisin lukenut mielelläni vähän laajemmassakin kontekstissa,
mutta tutkijalla on tietysti oikeus rajauksiinsa, ja tällä kertaa
Pyökäri keskittyy tarkastelemaan häkämyrkytyskuolemia.

Toisen maailmansodan puhjetessa autoistuminen oli Suomessa jo
hyvässä vauhdissa, mutta ulkomaankaupan lähes täydellinen
loppuminen ja polttonesteiden tuonnin romahdus tyhjensivät tiet.
Osansa asiassa oli tietysti myös armeijalla: sen tarpeisiin
takavarikoitiin niin kulkuneuvot, niiden varaosat kuin
polttoainevarastotkin. Oli siis pakko kehittää korvikkeita, ja
ratkaisuksi tulivat puu ja hiili. Kummankin käyttöä oli kokeiltu
sekä meillä että muualla, mutta 1920-luvulla bensiini oli ollut
sen verran edullista, että häkäpöntöt eivät saavuttaneet juuri
minkäänlaista suosiota.

Toisin kävi vuonna 1939. Valtio otti käyttöön yhden patentoidun
puuhiilikaasutinmallin ja maksoi sen kehittäjälle miljoona
silloista markkaa. Liikemiehet ja keksijät oivalsivat pian
markkinaraon, patenttihakemuksia tehtiin runsaasti ja lehtiin
ilmestyi mainoksia joka toitottivat Kelon, Kydön, Monoratorin,
Puskurin ja muutamien muiden merkkien paremmuutta kilpailijoihin
verrattuna. Autot kulkivat taas, ja valtio pyrki mahdollisuuksiensa
mukaan edistämään puukaasuttimien käyttöönottoa, olihan niissä
käytettävä polttoaine kotimaista ja helposti saatavaa - näppärä
autoilija saattoi vaikka pilkkoa puunsa itse häkäpönttöön
sopiviksi.

Ongelmaksi muodostui kuitenkin puun palaessa syntyvä hiilimonoksidi
eli häkä. Se surmasi todennäköisesti joitakin satoja autojen
kuljettajia ja matkustajia. Kuolleiden määrästä ei ole tarkkaa
tietoa eikä Pyökärikään pysty sitä ilmoittamaan, sillä
sotavuosina virallisia tilastoja ei julkaistu, kerättiin vain
tietoja, ja sitten kun ne 1950-luvun puolella julkaistiin, ei
häkämyrkytysten määrää eritelty. Arvioidaan kuitenkin jopa
50 000 ihmisen altistuneen jatkosodan aikana työssään
häkäkaasulle - onneksi useimmat selvisivät myrkytyksestä
pelkällä päänsäryllä tai muilla lievillä oireilla.
Häkämyrkytys saattoi olla myös monen liikenneonnettomuuden
pohjimmainen syy - häkää hengittänyt kuljettaja ei hallinnut
autoaan.

Toinen teoksen nimessä esiintyvä sota-ajan ilmiö, nurkkatanssit,
tunnetaan myös nimellä salatanssit. Niitä järjestettiin koko
maassa; Merita Suikkasen Kiellettyjen tanssien hurmaa käsittelee
asiaa lähinnä varsinaissuomalaisesta näkökulmasta - käytetty
viranomaisaineisto on Turun ja Porin läänin alueelta, samoin
artikkelia ryydittävät muistelukertojat.

Muualla sotaakäyvässä Euroopassa ei tanssiminen sodankaan aikana
ollut kiellettyä, mutta Suomessa ja Virossa vallitsi tanssikielto.
Suomessa se oli tullut voimaan jo talvisodan aikana, ja jatkosodan
puhjetessa kielto uusittiin. Epämääräisesti muotoiltu
asetusteksti ja luultua pitemmäksi venyvä sota nostattivat nurinaa.
Vaikka tanssiluvan saattoi perhejuhlia kuten häitä varten saadakin
eikä kukaan tietenkään tullut estämään yksityisasunnossa
pidettäviä kotihippoja, julkiset tanssit olivat kiellettyjä.
Yleinen luulo kuitenkin oli, että kiellon kohteena oli nimenomaan
tanssiminen an sich.

Näyttää siltä, että poliisiviranomaiset eivät olleet ainakaan
turhan virkaintoisia; nuoriso hankki huvinsa ja jos joskus
jouduttiinkin painumaan poliisia pakoon, vähintään yhtä usein
saatiin panna jalalla koreasti jokseenkin omassa rauhassa. Niinpä
tutkija toteaakin, että edes viranomaisten arkistot eivät ole
tässä asiassa kovin luotettavia lähteitä - nimismiespiirit kun
pyrkivät esittämään maaherroille ja muille ylemmille fiskaaleille
olleensa tarmokkaampia mitä oikeasti olivat.

Suikkanen on paneutunut aiheeseensa ilahduttavan monelta kannalta:
tarkastellut sitä, missä tansseja pidettiin ja millä keinoin
paikalle saavuttiin, kuinka pukeuduttiin ja miten käyttäydyttiin.
Hän kytkee ilmiön myös muuhun sota-ajan todellisuuspakoon.
Eskapismia ruokkivat tuolloin muun muassa kaihoisat iskelmät ja
tunteita tihkuvat filmit; suomalainen elokuva ei liene koskaan
aikaisemmin eikä myöhemmin ollut yhtä romanttista kuin vuosina
1940-1945.

Viholliskuvaa, asuntotuotantoa ja hyviä yleishuomioita 

Olli Kleemola, jonka pro gradu -työhön pohjautuva Kaksi kameraa -
kaksi totuutta? julkaistiin viime vuonna Turun yliopiston poliittisen
historian julkaisusarjassa, on tätä julkaisua varten rajannut sodan
ajan kuvatutkimuksestaan yhden alueen eli vihollisen kuvaamisen.

Kleemola tarkastelee sekä Suomen armeijan virallisten kuvaajien eli
TK-kuvaajien että yksityisten rintamamiesten otoksia, jotka
esittävät vastapuolen sotilaita. Artikkeli ei tietenkään olisi
mitään ilman kuvia; omista kokoelmistaan ja Puolustusvoimien
kuvakeskuksen arkistoista Kleemola on hakenut toistakymmentä kuvaa,
jotka havainnollistavat tekstiä hyvin. Alussa on napakka katsaus
armeijan sodanaikaisen kuvaustoiminnan organisointiin ja toiminnan
reunaehtoihin, ja lopuksi tutkija päätyy toteamaan, että TK-kuvaus
ja yksityinen kuvaustoiminta, josta osa oli suorastaan luvatonta -
rintamallehan kameran sai viedä vain erikoisluvalla - ovat
yllättävän lähellä toisiaan.

Suomalainen TK-kuvaus, jota joskus on arvosteltu turhan
propagandistiseksi, taisi olla mainettaan parempaa: maassa ei olisi
nielty niin paksua pajunköyttä kuin Saksan ja Neuvostoliiton
armeijoiden propagandistit kansalaisilleen syöttivät. Mutta tästä
aiheesta epäilemättä saadaan tulevaisuudessa lukea lisää:
Kleemola kuuluu Turun yliopistolla toimiviin tutkijakoulutettaviin.

Veikko Laakso, joka on Turun yliopiston Suomen historian
emerituslehtori, on kirjoittanut tähän kokoelmaan otsikolla
Sotavuosien kriisit suomalaisen asuntopolitiikan kehitysimpulsseina.
Hän aloittaa tarkastelunsa hieman kauempaa eli ajasta ennen
ensimmäistä maailmansotaa. Tuolloin Suomen suurimmat kaupungit,
etunenässä tietenkin voimakkaasti teollistuva Helsinki, lähtivät
ratkomaan työväestön asuntokysymystä erilaisin
sosiaalipoliittisin ratkaisuin. Kaavoituksella, edullisilla tonteilla
ja osittain jopa valtion tukemalla rahoituksella pyrittiin
sijoittamaan suhteellisen kurjasti asuva työväki terveellisempiin
ja viihtyisämpiin tiloihin. Vaikka valtion rahat välillä
lopahtivatkin, ensimmäisen maailmansodan jälkeen yleishyödyllinen
rakennustuotanto vauhdittui.

Talvi- ja jatkosodan pommitukset tuhosivat Suomen kaupunkien
asuntokantaa ja sodan päättyessä maalla oli sijoitettavanaan myös
satojatuhansia evakoita sekä rintamamiehiä, jotka sodan aikana tai
heti sodasta palattuaan perustivat perheen ja olivat asuntoa vailla.
Valtion tukema asuntotuotanto sai ennennäkemättömän vauhdin;
suurten ikäluokkien kanssa tasatahtia syntyivät ensin
aravajärjestelmä ja erilaiset asuntotuotannon veronhuojennukset,
sittemmin tilapäisratkaisuksi tarkoitetun Aravan muodostamalle
kivijalalle rakennettu valtion vakinainen keskusvirasto
Asuntohallitus, jonka toiminnoista ehtivät hyötyä myös jo
aikuisiksi varttuneet sota-ajan lapset.

Laaksonkin katsaus on harmittavan lyhyt, mutta artikkelikokoelmalta
ei ehkä kannata odottaakaan tyhjentävää käsittelyä mistään
aiheesta? Kokoelma, jonka punaisena lankana on siis sodan kokeminen
yksilötasolla, antaa kyllä kuvaa siitä, miten moneen
elämänalueeseen sota heitti varjonsa ja miten ihmiset kaikesta
huolimatta vaikeuksistaan selvisivät. Toinen maailmansotahan teki
ulkomaankaupan mahdottomaksi jo ennen kuin Suomi itse joutui sotaan;
myöhemmin elintarvike- ja muita täydennyksiä tuli lähinnä
'kanssasotijamaasta' Saksasta. Kaikki normaali ei kuitenkaan ihmisten
elämästä häipynyt, vaikka ruokaa ja vaatetta olikin niukalti,
säännöstely ja sensuuri vallitsivat, korviketta jatkettiin
vastikkeella.

Kuten teoksen toimittajat johdantoartikkelissaan toteavat,
sotavuosien arkea on toistaiseksi tutkittu kovin vähän.
Kansanhuolto puuttuu tästäkin teoksesta ja ruoka-asioita
korkeintaan hieman sivutaan, mutta teos antaa silti lukijalleen
hyviä näkökulmia sota-ajan suomalaisten elämään, ja ehkäpä se
innostaa myös lukemaan ja tutkimaan lisää.

Kirja sopii luettavaksi sekä opiskelijalle että
historianharrastajalle. Suurimpana - ehkä jopa ainoana - ongelmana
pidän teoksen saatavuutta. Kun yliopistoilla ei ole varaa mainostaa
julkaisutoimintansa tuloksia, ei tieto kirjan ilmestymisestä tavoita
läheskään kaikkia kiinnostuneita. Ilahduttavaa kuitenkin on, että
muutama verkkokirjakauppa on ottanut teoksen valikoimiinsa, sen
sijaan pääkaupunkiseudun kirjastoista sitä ei ainakaan juhannuksen
jälkeisellä viikolla vielä löytynyt.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/