[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tappamisen ja väkivallan logiikka toisessa maailmansodassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Holmila  PhD, tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto,
Historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Neitzel, Sönke; Welzer, Harald: Sotilaat. Taistelemisesta,
tappamisesta ja kuolemisesta (Soldaten. Protokolle vom Kämpfen,
Töten und Sterben). Kääntänyt Mervi Ovaska. Gummerus kustannus
Oy, 2011. 416 sivua.


Tappamisen ja väkivallan logiikka toisessa maailmansodassa
---------------------------------------------------------

Sotilaat. Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta edustaa
uusinta sotahistorian tutkimusta. Kirja avaa laajasti sodan
tappamiseen liittyviä kysymyksiä ja näkemyksiä näkökulmasta,
joka yhdistää historian ja sosiaalipsykologian tutkimuksen. Teoksen
johtopäätös on puhutteleva. Yksinkertaisimmillaan
sodassa tappamiseen 'motiiviksi' riitti mahdollisuus tappaa.
Ilmeisesti murhaaminen ilman syytä oli monille ihmisille houkutus,
jota oli vaikea vastustaa. 'Sentyyppiseen väkivaltaan ei tarvita
motiivia eikä syytä. Riittää, että sitä saa harjoittaa',
tutkijat Sönke Neitzel ja Harald Welzer arvioivat.


Saksalaishistorioitsija Sönke Neitzel ja sosiaalipsykologi Harald
Welzer ovat yhdistäneet voimansa selvittäessään saksalaisten
sotilaiden toisen maailmansodan aikaisia näkemyksiä ja kokemuksia
'taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta', kuten teoksen
alaotsikko kuuluu. Vaikka Kolmannen valtakunnan viimeisimpään
tutkimukseen perehtyneille kirja tuskin tarjoaa suuria yllätyksiä,
on teos erittäin merkittävä, koska se purkaa onnistuneesti
tappamiseen liittyviä tekijöitä - erityisesti tavallisten
saksalaisten osallistumista tuhoamissotaan ja holokaustiin -
sotilaallisen arjen näkökulmasta. Myös kirjan
historiankirjoituksellinen lähtökohta on kiinnostava: nyt kun
vallitseva historiankirjoitus on tunnustanut (vuosikymmeniä
jatkuneiden menneisyyspoliittisten konfliktien jälkeen), että
Wehrmacht oli kiinteä osa natsi-Saksan käymää tuhoamissotaa, on
tutkimuksessa tapahtunut paradigmaattinen muutos, jota kutsutaan
'vapaaehtoiseksi käänteeksi' (engl. voluntaristic turn). Tästä
tutkimuksen uudelleensuuntaamisesta nouseekin Neitzelin ja Welzerin
tutkimuskysymys: Wehrmachtin osallisuus tuhoamissotaan ei tutkijoiden
mielestä: 'todista mitään siitä, sekaantuivatko yksittäiset
sotilaat rikoksiin - ja jos, niin miten -, eikä varsinkaan sitä,
miten he rikoksiin suhtautuivat - tekivätkö he niitä halukkaasti
vai inhoten vai eivätkö tehneet niitä lainkaan' (s.21).

Kirjan suomenkielinen laitos alkaa Tapio Nurmisen kirjoittamalla
esipuheella 'suomalaiset tappajina'. Vaikka Nurminen nostaa esille
eräitä tapauksia, missä suomalaisten sotilaiden tiedetään
tappaneen venäläisiä sotilaita tai sotavankeja pelkästään
tappamisen ilosta, on hän selvästi Neitzeliä ja Welzeriä
pidättyväisempi arvioissaan tappamiseen liittyvissä
tunnelatauksissa. Nurminen korostaakin, että sotilaiden kokema
todellisuus oli erittäin pirstaloitunut; siinä missä monille
tappaminen ei ollut vaikeaa, oli se eräille todella raskasta. Vaikka
jatkosodan rintamilla vallinnutta tuhoamisvimmaa (siinä missä
sellaista esiintyi) ei voi kovin suoraan verrata Saksan itärintaman
läpäisseeseen tuhoamissodan ilmapiiriin, olisi Nurminen voinut
(Neitzelin ja Welzerin tavoin) tuoda kuitenkin esille sen, että
toisessa maailmansodassa tappaminen ylipäätään oli tavallisille
ihmisille huomattavasti paljon luontevampaa, kuin miksi se on sodan
jälkeen mielletty.

Itse Neitzelin ja Welzerin kirjan lähdemateriaali perustuu edellisen
2000-luvun alkupuolella tekemään arkistolöytöön Ison-Britannian
kansallisarkistossa: Sodan aikana brittitiedustelu salakuunteli
saksalaisten sotavankien keskusteluja siinä toivossa, että
keskinäisissä keskusteluissaan vangit paljastaisivat briteille
tärkeitä tiedustelutietoja. Tiedustelulle tärkeää informaatiota
etsiessään britit tulivat kirjanneeksi valtavat määrät
saksalaissotilaiden 'joutavaa' keskustelua. Neitzelin seuratessa
tätä polkua kävi ilmi, että myös liittolainen Yhdysvallat oli
toiminut samoin. Yksistään Yhdysvaltojen kansallisarkistoon on
tallennettu yli 100 000 sivua näitä keskusteluja.
Lähdemateriaalia voi pitää erittäin arvokkaana sodan arjesta (ja
länsiliittoutuneiden sotavangeista) kiinnostuneille. Näissä
asiakirjoissa saksalaissotilaiden näkemykset on ilmaistu varsin
spontaanisti osana sotilaiden keskinäistä ajatustenvaihtoa. Toisin
siis kuin esimerkiksi muistelmissa, kenttäpostikirjeissä tai
oikeudenkäyntien silminnäkijälausunnoissa, tässä
lähdemateriaalissa kertomuksia ei ole niin tietoisesti suunnattu
tietylle kohdeyleisölle (historiasta kiinnostuneille,
vaimoille/perheenjäsenille tai syyttäjälle), vaan sotilaat puhuvat
keskenään 'reaaliajassa sodasta ja sen heissä synnyttämistä
ajatuksista' (s.17). Lähdekokoelman arvoa lisää se, että 'se ei
ole käynyt läpi sodanjälkeisten tulkintojen monia suodattimia'
(s.84), ja ehkä tästä johtuen myös 'tutkimuksen käsittelemät
tarinat ovat erilaisia kuin odottaisi' (s.19).

Tutkijat lainaavat sotilaita erittäin laveasti, antaen äänen
tutkimuskohteelleen näin korostaen sitä, että sotilaiden puhe
todellakin oli erilaista (eli suorempaa ja raaempaa) kuin mihin
Wehrmachtia käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa on aikaisemmin
totuttu. Vaikka moni tutkijoiden käsittelemä aihe olisi ollut
osoitettavissa lyhyemmilläkin sitaateilla, ei se kuitenkaan
tarkoita, että tutkimuskohteet 'puhuisivat' ilman lähdekritiikkiä.
Kirjan teoreettinen viitekehys on esitelty kirjan lopussa, yli 50
sivun mittaisena 'liitteenä'. Tässä osiossa tutkijat perustelevat
näkemyksensä siitä, miten tappajien maailman ymmärtäminen
tappajien omista lähtökohdista käsin vaatii monitahoista
lähestymistä, joka ei ainoastaan ota huomioon historiallista
kontekstia, vaan myös ihmisten toimintaa ohjaavat tekijät: 'mikäli
haluaa selittää ihmisten toimintaa, on rekonstruoitava, missä
viitekehyksissä he ovat toimineet: mikä on järjestänyt heidän
havaintonsa ja mihin heidän johtopäätöksensä perustuvat.
Objektiivisten ehtojen analyysit ovat tähän rekonstruktioon täysin
riittämättömiä' (s.302). Tämän toteaminen on toki helppoa, mutta
sen saavuttaminen itse tekstissä on paljon vaikeampaa, ja tutkijat
ovat onnistuneet erinomaisesti tässä tehtävässä. Maininnan
arvoinen - ja tutkimuksen uutta suuntautumista painottava teema - on
vertailu saksalaisten, italialaisten ja japanilaisten sotavankien
välillä. Se, mitä lyhyt vertailu tuo esille on merkittävä
sekoitus eroja ja yhtäläisyyksiä: suurimmat syyt eri maiden
sotilaiden käyttäytymiseen olivat kulttuurisidonnaisia, kun sen
sijaan käyttäytymiseen vaikuttavat perusrakenteet olivat
samanlaiset: 'sosiaalinen lähimaailma, väkivallan yleisyys sekä
dynamiikka...vaikuttivat kaikissa armeijoissa yhtä voimakkaasti'
(s.249).

Lähdemateriaalin laajuudesta huolimatta, tutkijat tunnustavat, että
se ei tarjoa edustavaa läpileikkausta Wehrmachtista ja
Waffen-SS:stä, lähinnä koska otoksessa ei esiinny sotilaita, jotka
palvelivat pelkästään itärintamalla. Lähteiden ansiokas käyttö
ilmenee myös siinä, että lähteiden tarjoamat aiheet on sulautettu
osaksi laajempaa historiantutkimuksen kritiikkiä. Yksi paljon
puhutteleva esimerkki sodassa esiintyneestä seksuaalisuudesta
kelvatkoon. Kirjoittaessaan siitä, miksi seksistä sodankäynnin
elementtinä on kirjoitettu erittäin vähän Neitzel ja Welzer
argumentoivat: 'Tämä ei suinkaan johdu vain huonosta
lähdetilanteesta, vaan ennen kaikkea sekä sosiologian että
historian tieteenalojen etäisyydestä arkeen...Kuitenkaan ei
pitäisi tehdä sitä virhettä, että sotilaiden harjoittama
seksuaalinen väkivalta, on se minkä tyyppistä tahansa,
leimattaisiin vain sodan aiheuttamaksi 'eksoottisiksi'
poikkeusilmiöiksi.' Kirjoittajien mukaan tämän kaltaista
väkivaltaa esiintyy muutenkin jatkuvasti, esimerkiksi 'Reinin
karnevaaleissa tai seksiteollisuuden laajassa alakulttuurissa...',
mutta tutkimus ei ole näitä yhteyksiä muodostanut, koska
'sosiologia ja historia ovat sokeita näille miljoonia kertoja
toistuneille sosiaalisen arjen kääntöpuolille. Ne ovat
virheellisesti saaneet sotatilanteessa purkautuvan seksuaalisen ja
fyysisen väkivallan näyttämään epätavalliselta...Tarkasti
ottaen kehyksessä tapahtuu vain siirtymä, joka luo mahtiasemassa
olevan ryhmän jäsenille mahdollisuuksia tehdä sitä, mitä he
muutenkin mielellään tekevät tai tekisivät' (s.132-133).

Kuten arvata saattaa, sotilaiden toisilleen kertomat - ja
länsiliittoutuneiden kirjaamat - tarinat olivat sisällöltään
erittäin kirjavia. Näiden pohjalta tekijät ovat jakaneet kirjan
pääosan, joksi he ovat nimenneet 'taistella, tappaa ja kuolla', 21
eri teemaan. Alaotsikot pitävät sisällään sellaisia aiheita kuin
'seikkailutarinoita', 'mukana ampuminen', 'seksi', 'hupi ja hauskuus',
'kunniallisuus', 'ideologiat' jne. Kaikkia teemoja alleviivaa se,
että ne ovat kiinteästi sidoksissa saksalaisten toisessa
maailmansodassa harjoittaman väkivallan moniin ulottuvuuksiin.
Esimerkiksi keskustelut sodan 'Huveista ja hauskuudesta' eivät
suinkaan liity etulinjan takaisiin urheilukilpailuihin tai
vieraileviin teatteriesityksiin, vaan tappamisen hauskuuteen: 'Kun
sellainen kapistus [miinapommi] iskee kortteliin, se yksinkertaisesti
katoaa, hajoaa täysin. Olin siitä aivan innoissani' (s.42). Näin
siis eräs lentäjä Britannian yllä käydystä ilmasodasta. Samoin
miehet puhuivat paljon ja vapaasti seksistä, joka käytännössä
merkitsi raiskauksia. Kuten tutkijat huomauttavat siteerattuaan
miesten brutaaleja seksikertomuksia, 'kiinnittää huomiota, että
selostukset raiskauksista eivät juuri hämmästytä tai peräti
tyrmistytä miehiä...siteeraukset osoittavat naisten
käytettävyyden itsestäänselvyyden. Sen lisäksi, että
tarjottujen tai otettujen seksuaalisten tilaisuuksien käyttäminen
on sotilaiden silmissä selviö, ei niistä puhuminenkaan ole
epätavallista. Niissä ei ole mitään ihmeellistä (s.140,
kursivointi lisätty).'

Kun tutkimuksen keskiössä on Kolmas valtakunta, on tavanomaista,
että ideologian osuus väkivaltaisen maailmankuvan rakennusaineena
joutuu suurennuslasin alle. Kirjan ehkä keskeisin tutkimuksellinen
kontribuutio on ideologian ja sosiaalisten käytänteiden välisen
jännitteen analysoiminen. Kuten Alon Confino, yksi Kolmannen
valtakunnan kulttuuri- ja mentaliteettihistorian pioneereista,
huomautti taannoin, viimeisten vuosikymmenien tutkimuksellinen
fokusointi natsi-ideologiaan, rotuoppeihin ja juutalaisiin on
saattanut johtaa tilanteeseen, jossa 'olemme natsifioineet natsit.'
Toisin sanoen, historioitsijat ovat ottaneet natsien julistukset
'rodusta' ja 'verestä' liian 'tekstuaalisesti' kontekstin -
erityisesti sosiaalipsykologisen kontekstin - kustannuksella.
Viimevuosien aikana tutkimuksellinen suuntaus on ollut kuitenkin yhä
selvemmin Kolmannen valtakunnan arjen rutiinikäytänteissä sekä
tavoissa, joilla arki, ideologia ja ihmisen elinympäristö olivat
vuorovaikutuksessa keskenään, sillä eihän Kolmannen valtakunnan
arki ollut vain ja ainoastaan juutalais- tai Lebensraumfantasioiden
täyttämä. Tässä tutkimuksellisessa suunnanmuutoksessa sekä
Neitzelin että Welzerin rooli on ollut huomattava ja tämän teoksen
myötä se korostuu entisestään. 

Mutta mikä sai miehet tappamaan, raiskaamaan ja kiduttamaan?
Kolmannen valtakunnan viitekehys pohjusti väkivaltaa ja teki siitä
hyväksyttävämpää, mutta ideologia ei itse konkreettisessa
tilanteessa ollut mitenkään ratkaiseva - usein tilaisuus
tappamiseen tuli yllättäen, jolloin tekijöillä ei ollut edes
mahdollista pohtia vaihtoehtoja minkään maailmankatsomuksen,
etiikan tai ideologian puitteissa, kuten kirjoittajat huomioivat:
'asenteiden ja mentaalisten taipumusten toiminnallista vaikutusta
yliarvioidaan' (s.196). Yksinkertaisimmillaan tappamiseen
'motiiviksi' riitti mahdollisuus tappaa.' Ilmeisesti murhaaminen
ilman syytä oli monille ihmisille houkutus, jota oli vaikea
vastustaa. 'Sentyyppiseen väkivaltaan ei tarvita motiivia eikä
syytä. Riittää, että sitä saa harjoittaa' (s.106), tutkijat
huomauttavat. Mitä laajempaan tappamisen viitekehykseen tulee,
tutkijat korostavat, että yhä edelleen ihmisen toimintaa, joka on
sidoksissa sosiaaliseen lähipiiriin, vähätellään. Kuitenkin
Neitzel ja Welzer osoittavat lukuisia kertoja, että sotilaiden
vertaisryhmät (Knut Pippingin mukaan 'keittoporukat') olivat
sotilaiden hengissäsäilymisyksikkö, jonka toimintatavoilla oli
ideologiaa huomattavasti suurempi merkitys. Tämä lähipiiri
'orientoi huomattavasti paremmin kuin mikään maailmankatsomus tai
ideologia' (s.322). Erityisesti silloin, kun sotilaat kohtasivat
ensimmäisen kerran täysin ennen kokemattomia tilanteita kuten
siviilien teloituksen.

Merkittävä tapa, jolla sotilaat normalisoivat tuhoamissodan - ja
sodan yleensäkin - oli sen suhteuttaminen työhön. Tämä oli
varsin normaalia sotilaiden keskuudessa, sillä modernissa
teollistuneessa yhteiskunnassa työllä oli/on erittäin tärkeä
rooli ihmisen identiteetin rakentajana. Kuten vaikka tehdastyössä,
työnjaolla on lopputuloksen kannalta tärkeä rooli. Useimmiten
yksittäisellä työläisellä ei ole mitään tekemistä
lopputuloksen kanssa, vaan työn organisoinnin ja työn jaon takia
hän toimii vain yhtenä osana. Tässä funktiossa rutiinit ovat
merkityksellisiä: samoja toimintatapoja noudatetaan päivästä
toiseen. Tappaminen (erityisesti naisten ja lasten) oli alkuun
epämiellyttävää, mutta muuttui pian rutiiniksi, 'Hermoja
raastavasta työstä sai muuten lisäpalkan' (s.97), kertoi eräs
vangittu toiselle sotavangille. Huomioitavaa tuhoamissodan
ymmärtämisen kannalta on erityisesti se, että sotilaiden itselleen
luomilla selityksillä ja tulkintamalleilla oli tärkeä 'merkityksen
luomisen funktio: jos henkilö tulkitsee ihmisten tappamisen
'työksi', hän ei luokittele sitä 'rikokseksi', vaan normalisoi
tapahtuman...se mitä siviiliarjen normaalioloissa pidettäisiin
poikkeamana, siis selitystä ja legitimointia tarvitsevana, muuttuu
tässä normaaliksi ja yhdenmukaiseksi käyttäytymiseksi' (318).
Näin ollen sosiaalipsykologisesti arvioituna sotilaiden selitykset
siitä, että heille tappaminen oli työtä tai kävi
rutiininomaisesti ei viittaa siihen, että he olisivat olleet
erityisen tunteettomia, ideologian kyllästämiä (tai vaikkapa
antisemiittejä). Sen sijaan kysymyksessä on sekä tekijöiden
toimiminen sotalaitoksen ja sotatilanteen odottamalla tavalla että
tekijöiden tarve ylläpitää omaa henkistä tasapainoaan.
Huomionarvoista on myös se, että kokonaisuudessaan sotavankien
keskinäiset puheet juutalaisten tai muiden tuhoamisesta
käsittävät vain noin viisi prosenttia Neitzelin ja Welzerin
tutkimasta aineistosta. Määrällisesti siis holokaustin ja
tuhoamissodan saama huomio on ylikorostunut muuhun aineistoon
verrattaessa, kuten tekijät itsekin painottavat. Toisaalta se, että
asiasta ei sinällään keskusteltu enempää, ei viittaa siihen,
että se ei olisi ollut tärkeä asia saksalaisten kokemusmaailmassa,
vaan että se oli tiedostettu tosiasia, osa normaalia arkea, josta ei
ollut tarve puhua paljoakaan.

Yhteenvetona teos Sotilaat: Taistelemisesta, tappamisesta ja
kuolemisesta edustaa tämän hetken tutkimuksellista
keihäänkärkeä, siitä miten 'tavallinen rivimies' koki Kolmannen
valtakunnan tuhoamissodan. Lisäksi teos on painava kannanotto
siitä, mikä saa ihmiset tappamaan niin helposti. Saksalaiset
'sotilaat kävivät sotaa oman, kansallissosialistisen yhteiskuntansa
viitekehyksessä, mikä sai heidät tekemään myös jyrkästi
ihmisvastaisia tekoja, jos he sellaiseen tilanteeseen joutuivat.
Näiden tekojen tekemiseksi - ja tämä in varsinainen huolestuttava
seikka - ei kuitenkaan tarvitse olla rasisti eikä antisemiitti'
(p.199). Tämä on myös se todellinen teema, jonka pitäisi
puhutella paitsi suomalaista sotahistoriantutkimusta, myös
yhteiskunnallisia keskusteluja ihmisten suhteesta väkivaltaan, joka
on taas viimeaikaisten traagisten tapahtumien yhteydessä noussut
esille. Valitettavasti väkivallan harjoittaminen näyttää olevan
paljon luonnollisempaa ja vaivattomampaa sekä helposti valjastettava
toimintatapa kuin miksi se halutaan myöntää. Ehkä tämän
tosiasian tunnustaminen on ensimmäinen askel kohti tehokkaampaan
väkivallan kontrolliin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/