[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mitä tapahtui luovutetuille - arvoituksen ratkaisu

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leitzinger, Antero  VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien teille - Suomesta
Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940-1955. Gummerrus.
Kustannus Oy, 2011. 392 sivua.


Mitä tapahtui luovutetuille - arvoituksen ratkaisu
---------------------------------------------------------

Suomesta on aikojen kuluessa karkotettu, luovutettu tai muuten
siirretty toista sataa tuhatta ulkomaalaista siviiliä, sotilasta ja
sotavankia.Tämä kirja paljastaa vihdoin, mitä tapahtui sota-aikana
tai sotienjälkeisinä vuosina Saksaan, sen miehittämään Viroon ja
joko välillisesti tai suoraan Neuvostoliittoon päätyneille
ihmisille. Asiallinen tieteellinen tutkimus tuo selvyyttä moneen
asiaan, mutta ei syyllistä eikä hae skandaaleja. Arvoituksen
ratkaisu on usein mutkikkaampi kuin äkkiseltään luulisi ja siksi
kiehtova niillekin, jotka ovat sen oikein aavistaneet.


Kahdeksan vuotta sitten kohtuutonta kansainvälistäkin julkisuutta
saanut kohu Suomen sodanaikaisesta ulkomaalaispolitiikasta tuotti
useita perusteellisia tutkimuksia, joista ehkä tärkein on Pekka
Kauppalan kirja Suomesta talvisodan jälkeen Neuvostoliittoon
luovutetuista ihmisistä. Kirja kattaa neuvostosotavangit, ns. Leinon
vangit ja itäloikkarit 1950-luvun puoliväliin asti, mutta tuo
selvyyttä myös saksalaisten sotavankien ja Suomesta Saksaan
siirrettyjen neuvostosotavankien kohtaloon. Tarkastelun ulkopuolelle
on jätetty inkeriläiset siviilit, joita oli puolet Suomesta
luovutetuista 120.000 ihmisestä. Inkeriläiset palasivat
periaatteessa vapaaehtoisesti ja kaikki, jotka yksiselitteisesti
kieltäytyivät palaamasta, saivat lopulta jäädä Suomeen (s. 105)
- poikkeuksena suomalaisten hoivaamat otto- ja kasvattilapset, joista
kaikki toimitettiin Neuvostoliiton orpokoteihin ja vain muutama
pääsi palaamaan Suomeen.

Käsite 'luovutetut' on joissakin tapauksissa ongelmallinen, sillä
se edellyttää, että toinen valtio on pyytänyt henkilön (yleensä
rikoksentekijän) luovuttamista Suomesta. Jos maasta poistaminen
tehdään Suomen aloitteesta, sitä kutsuttaisiin lähinnä
'karkotukseksi'. Kauppala huomauttaakin aivan oikein, että hänen
tutkimuskohteinaan ovat itse asiassa Suomesta 'siirretyt' henkilöt
(s. 16 ja 354), mutta useimmissa tapauksissa aloitteentekijäksi
koettiin Neuvostoliitto silloinkin kun muodollisesti päätökset
teki Suomi. Venäläisiä ei ole milloinkaan kiinnostanut 'asioiden
laillinen puoli' (s. 246), vaan poliittinen tarkoituksenmukaisuus on
ohittanut lainopilliset ja filosofiset pohdiskelut.

Tunnetuimpia Suomesta Saksaan tai sen miehittämiin maihin
siirrettyjä neuvostosotavankeja oli 'Tallinnan pronssisoturi'
Kristjan Palusalu, joka pakeni puna-armeijasta syksyllä 1941, viipyi
Suomessa kaksi kuukautta ja pääsi Tallinnaan jo tammikuussa 1942.
Kun Neuvostoliitto miehitti Viron toistamiseen, Palusalu vangittiin
lyhyeksi aikaa, mutta sai toimia mallina sankarivainajien
muistomerkille (s. 209-211). Suomella ei ollut intressejä pitää
Baltiasta, Puolasta, Ukrainasta tai muilta Saksan miehittämiltä
alueilta kotoisin olleita vankeja, jotka oli mielekkäämpää
vaihtaa saksalaisten ottamiin inkeriläisiin ja vastaaviin
sotavankeihin.

Suomesta Saksaan siirretyistä neuvostosotavangeista yksi on saatu
haastatteluun Venäjältä. Hän kertoo olleensa onnellinen
siirrostaan, sillä saksalaiset pelastivat suomalaisten vankeina
riutuvat sairaat ja haavoittuneet vangit! (s. 219.220). Suomalaisten
synninpäästö ei siis aina imartele Suomen armeijaa ja sen kykyä
suoriutua jatkosodan hyökkäysvaiheen suuren vankimäärän
asianmukaisesta hoitamisesta ja ruokkimisesta.

Elina Sanan kohuväitteet on kumottu moneen kertaan. Kauppala
osoittaa hänen erehtyneen jopa Saksaan siirrettyjen juutalaisten
sotavankien suhteen.  Vaikka joitakin neuvostosotavankeja - heidän
joukossaan myös juutalaisia - siirrettiin saksalaisten vastuulle
ilmeisen rangaistusluonteisesti (s. 179-180), useimmiten kyse oli
juutalaissotavankien vapaaehtoisesta valinnasta (s. 14 ja 178).
Juutalaisten olot eivät olleet Neuvostoliitossakaan huolettomat ja
monet sotavangit huomasivat Suomessa, että neuvostopropaganda oli
räikeästi vääristänyt länsimaiden oloja. Ei siis ole ihme, jos
juutalaissotavankien parissa toivottiin, ettei Saksa ehkä
sittenkään olisi maineensa veroinen juutalaisten vainoajana. Moni
neuvostosotavanki tarjosi palveluksiaan bolshevismin vastaiseen
sotaretkeen joko vilpittömästä vihasta neuvostojärjestelmää
kohtaan tai uskoen yhteistyöstä olevan etua omalle
tulevaisuudelleen. Saksan armeijassa ja etenkin sotilastiedustelussa
ammattisotilaat olivat sen verran vapaita kansallissosialistisen
rotuopin haihatteluista, että Neuvostoliiton
vähemmistökansallisuuksien auliisti tarjoamaa apua ei haluttu
torjua. Saksalaisten sotavangiksi jäänyt puna-armeijan
sankarikenraali Andrei Vlasov sai värvätä venäläisiä
sotavankeja ja muita vapaaehtoisia Venäjän Kansallisarmeijaan, joka
lopulta taisteli puna-armeijaa vastaan. Voittajavaltojen
historiankirjoitus ymmärrettävästi vaikeni tällaisen
yhteistoiminnan laajuudesta, mutta kommunismin romahdettua
Venäjällä on herännyt kiinnostusta 'vlasovilaisten' motiiveihin
ja aikaansaannoksiin.

Arkistotutkimuksia Venäjällä ei valitettavasti vieläkään ole
helppo tehdä. Kauppalan kirjan liitteenä on vaikuttava ja muille
tutkijoille hyödyllinen katsaus käytettyihin ja käyttämättömiin
arkistoihin sekä niiden suhtautumiseen. Haastatellut henkilöt olivat
avomielisiä, mutta puhelua erään pohjoiskaukasialaisen kanssa
ilmeisesti kuunneltiin (s. 152).

Kauppalan mielenkiintoisimpia löytöjä on Vlasovin
propagandajohtaja Meleti Zykov, jonka saksalaiset teloittivat vasta
elokuussa 1944. Kauppalan mielestä tämä oli oikealta
henkilöllisyydeltään Aleksandr Malkis, juutalainen
kansantaloustieteen professori, joka salaperäisesti katosi Suomen
sotavankeudesta hieman aiemmin kuin Zykov ilmestyi tuntemattomuudesta
Vlasovin rinnalle (s. 153-175, 322-333, 375 ja 389). Kaiken kaikkiaan
Kauppala arvioi Venäjän arkistolähteiden perusteella, että
suomalaisten saksalaisille siirtämistä juutalaisista sotavangeista
puolet päätyi takaisin Neuvostoliittoon (s. 177-178). Loput
jäivät sille tielleen joko kaatumalla Saksan puolesta, joutumalla
kansanmurhan uhreiksi tai pakenemalla länteen.

'Tietty, vielä suuruudeltaan tarkemmin määrittelemätön osa
Suomen juutalaissotavankeja näyttää löytäneen ainakin
väliaikaisesti suojaa hirmumyrskyltä eräissä Saksan sekavan
tiedustelumaailman oudoissa kolkissa.' (s. 264). Kunpa joku kertoisi
Kauppalan tutkimustulokset myös Der Spiegel -aikakausilehdelle ja
muille kahdeksan vuoden takaisten perättömien huhujen
myrkyttämille ulkomaisille tahoille, jotka ovat siitä pitäen
laskeneet Suomen syntitaakkaan suhteettoman osuuden juutalaisten
kansanmurhasta! Jos Zykov alias Malkis lasketaan kahteen kertaan ja
vähintään kerran Suomen osuuteen kansanmurhan uhreista, tilastoja
vääristellään ja saksalaisten osuutta kevennetään
ansiottomasti. Valitettavasti saksalaiset eivät ole vielä kypsiä
aiheen mutkikkaimpien käänteiden ennakkoluulottomaan valottamiseen,
mutta tarttuvat auliisti vastuuttoman suomalaisen journalismin
tarjoilemiin näennäisiin sensaatioihin. Vakavilta
historiantutkijoilta kestää kauan oikaista virheitä.

Sana kantoi huolta myös Suomesta Saksaan siirrettyjen politrukkien
kohtalosta, mutta Kauppala tietää, että Adolf Hitlerin kesällä
1941 antama käsky vangittujen politrukkien ja juutalaisten
surmaamisesta oli voimassa vain vuoden verran. Sinä aikana
saksalaiset alkoivat ymmärtää, ettei sotaa voitettaisi
pelkästään omin voimin ja haaskaamalla tarjoutuvia tilaisuuksia.
Politrukit eivät osoittautuneetkaan kiihkeimmiksi kommunisteiksi
vakaumuksensa tähden, vaan melkoisiksi opportunisteiksi, jotka jopa
keskivertosotilasta helpommin siirtyivät toisen totalitaarisen
hallinnon palvelukseen. He olivat myös tietoisimpia siitä, kuinka
armottomasti Stalin kohteli vihollisen vangeiksi jääneitä, joten
kiusaus vaihtaa puolia oli suuri (s. 178).

Kommunistien ja juutalaisten luovutuksista Saksaan eniten meteliä
pitänyt 'punaisen Valpon' etsivä Helge Rontu oli Kauppalan
mielestä itse niitä suomalaisia viranomaisia, jotka ylittivät
valtuutensa vangitsemalla oma-aloitteisesti ja vastoin hallituksen
tahtoa virolaisia pakolaisia vuosina 1947-1948 (s. 58-59). Mieleen
tulee erinäisiä sananlaskuja siitä, kuka ketäkin soimaa.
Vangittujen ja Neuvostoliittoon luovutettujen virolaisten joukossa
oli myös vironvenäläinen nainen Jevgenija Filipova-Vanoks, joka
Kauppalan mukaan joutui jättämään Suomeen pienen poikansa.
Toisten tietojen mukaan hänen konstaapeli Hugo Metsälälle
23.8.1945 synnyttämänsä poika luovutettiin äitinsä mukana,
vaikka kumpaakin oli ehditty pitää Suomen kansalaisina.

Rankimpiin virkarikoksiin voitaisiin lukea myös sisäministeri Yrjö
Leinon - tai hänen kommunististen alaistensa, joita hän itse syytti
tapahtuneesta - tekemät Suomen kansalaisten ja pakolaisten
luovutukset, joiden uhrina tsaarin armeijan kenraali Severin
Dobrovolski teloitettiin 26.1.1946 (s. 39-40). Korkea-arvoisin
sotavanki Vladimir Kirpitshnikov jouduttiin luovuttamaan
välirauhansopimuksen nojalla, mutta teloitettiin vasta 28.8.1950 (s.
84). Virolaisloikkari Artur Löoke luovutettiin Neuvostoliittoon ja
teloitettiin 11.10.1950 (s. 103-105). Suomalaisten kollektiivista
omaatuntoa lohduttaa kuitenkin se, että muita Neuvostoliittoon
luovutettuja ei sentään tuomittu kuolemaan, vaikka useimpien
elinaika lyheni vankiloissa ja työleireillä. Suomen palauttamia
heimosotureita ei uhkauksista huolimatta teloitettu eikä lähetetty
hengenvaarallisiin rangaistuspataljooniin (s. 249), sillä
sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen tarvittiin orjatyövoimaa, jota
saatiin niin omista kuin vihollistenkin sotavangeista.

Suomalaisten oli välirauhansopimuksen nojalla luovutettava
neuvostosotavangit, halusivatpa he palata kotimaahansa tai eivät,
samoin kuin Lapin sodassa tai muualla vangitsemansa saksalaiset.
Kummallisuuksiin lukeutuu 16 Saksan palveluksessa olleen
ulkomaalaisen internointi ja perusteeton siirto Neuvostoliittoon.
Heissä oli kaksi sveitsiläistä ja kolme hollantilaista, jotka
olivat vapaaehtoisina liittyneet Saksan armeijaan, mutta myös kuusi
tanskalaista merimiestä ja viisi sotilaskarkuria (kaksi norjalaista,
puolalainen, tshekkoslovakialainen sekä romanialainen), jotka olivat
Suomessa karanneet Saksan joukoista, mutta eivät silti päässeet
kotimaihinsa, vaan yhdistettiin saksalaisiin sotavankeihin (s.
130-139).

Suomen internoimista saksalaisista siviileistä viimeiset
karkotettiin Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle, mutta heillä oli
vielä tuolloin vapaus valita, asettuisivatko Itä- vai
Länsi-Saksaan.

Kauppala pysyy reilusti tutkijan eikä tuomarin roolissa. Hänen
mukaansa 'kannattaa ihmisluovutusten suhteen pitää muistoa yllä
Suomen historian moniraiteisuudesta sekä sen ymmärtämiseen
tarvittavaa perehtymistä ajan omaan henkeen ja sen erikoisuuksiin.'
(s. 265).

Lisää tutkimusta kaivattaisiin talvisodan lopulla taisteluihin
Suomen puolesta osallistuneesta Venäjän kansanarmeijasta, joka
koottiin entisistä sotavangeista (s. 76). Suomen ihmisluovutuksia
olisi hyvä vertailla Romanian vastaaviin luovutuksiin, joita ei ole
vielä lainkaan tulkittu (s. 25 ja 259).

Kirjassa on ainakin yksi asiavirhe: Valtiollisen poliisin
passitoimiston päällikkö Aarne Kovero sekoitetaan Tilastollisen
päätoimiston päällikköön Martti Koveroon (s. 72);
suomensaksalaisen Hans Olof Winklerin kansalaisuus jää turhaan
avoimeksi (s. 121), vaikka hän ilmeisesti oli vain Saksan
kansalainen (ellei isänsä sattumoisin ollut vuonna 1897
kansalaistettu peltiseppä August Edvard Winkler - varmuus asiaan
löytynee Sisäasiaininisteriön ulkomaalaistoimiston diaarinumerolla
363/23-1943). Kirjoitusvirheitä löytyy sivuilta 13 ('pyrkimyt'), 47
('voitu antaa...vihjeen') ja 151 ('VenäjäÄn' - myös 'Kirgisia'
olisi oikeammin 'Kirgizistan', vaikka tässä Kielitoimisto ja
nykyisin myös Ulkoasiainministeriö seurailevat ryhdittömästi
Helsingin Sanomien neuvostoaikaista kirjoitusasua).

Kolmen Saksaan palanneen saksalaissotavangin sukunimet on kirjassa
lyhennetty (s. 145) mahdollisesti siksi, että heidän kerrotaan
tehneen yhteistyötä neuvostotiedustelun kanssa. Onneksi muuten ei
ole piitattu historiantutkimusta häiriköivästä liioitellusta
tietosuojasta.

Kirjassa on mustavalkoista, mutta valitettavasti vaikealukuista
kuvitusta. Liitteisiin on sijoitettu suomeksi käännettyjä
asiakirjoja ja haastatteluja, lähdeluettelo sekä henkilöhakemisto.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/