[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Polkuja jälleenrakennuskauden kaupunkirakentamiseen ja asuntopolitiikkaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aura Kivilaakso  Jatko-opiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Palomäki, Antti: Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen. Siirtoväen
ja rintamamiesten asutus- ja asuntokysymyksen järjestäminen
kaupungeissa 1940-1960 ja sen käänteentekevä vaikutus
asuntopolitiikkaan ja kaupunkirakentamiseen. Tampere University
Press, 2011. 513 sivua.


Polkuja jälleenrakennuskauden kaupunkirakentamiseen ja
asuntopolitiikkaan
---------------------------------------------------------

Sotakorvausrahoilla rakennetut rintamamiestalot ovat tunnettua
jälleenrakennuskauden perintöä. Toisen maailmansodan jälkeisen
Suomen jälleenrakennus ilmeni kiihkeän asuinrakentamisen lisäksi
kuitenkin myös muuten - kyse oli yhtä lailla maan henkisestä
rakentamisesta. Kirja käsittelee siirtoväen ja rintamamiesten
asuttamista kaupungeissa aineellisessa ja aatteellisessa
jälleenrakennuskauden Suomessa.


Toisen maailmansodan jälkeen yksi Suomen keskeisimmistä ongelmista
oli kaupunkien hallitsemattomaksi muuttunut asuntopula. Vuoden 1944
jälkeen maa oli menettänyt yli 10 % sotia edeltäneestä
asuntokannastaan. Luovutetuilta alueilta nykyisen Suomen alueelle
muuttava karjalainen siirtoväki etsi uusia asuinpaikkoja ja
rintamamiehet kotiutuivat sodasta. Kaupungeissa asuntopulaa
lisäsivät myös korkea syntyvyys sekä sodan aikana hiljaiseksi
käynyt rakentamistoiminta. Materiaali- ja työvoimapula sekä
valtion taloutta rasittaneet sotakorvaukset vaikeuttivat rakentamista
entisestään. Asuntopulasta ei kärsinyt enää pelkkä työväestö,
vaan ongelma kosketti yhteiskuntaa laajemmin kuin koskaan.

Tilannetta pyrittiin helpottamaan mm. lakeja säätämällä.
Oleellisimmin jälleenrakentamisen etenemiseen vaikutti vuonna 1945
voimaan astunut maanhankintalaki, jonka nojalla kotinsa
menettäneille - siirtoväelle, rintamamiehille, sotaleskille ja
-invalideille perheineen - muodostettiin maanluovuttajien maista
viljelys- ja asuntoviljelystiloja ja vastaavia. Maanhankintalain
vaikutukset konkretisoituivat ensimmäisenä maaseudulla, joskin
maansaantiin oikeutetuille annettiin asuntotontteja myös
asutuskeskuksista. Lain toimeenpanon seurauksena maaseudulla
sijaitsevien pientilojen määrä lisääntyi, ja kaupunkeihin ja
niiden liepeille nousi uusia asuinalueita, rintamamieskyliä
tyyppitaloineen. Merkittävä vaikutuksensa suomalaisten kaupunkien
ja asuntopolitiikan kehityskulkuun oli myös vuonna 1949 perustetun
Asuntorakennustuotannon valtuuskunnan (Arava) valmistelemilla
laeilla, joilla edistettiin kohtuuhintaista ja laadukasta
rakentamista kaupungeissa.

Antti Palomäen historian alaan kuuluva väitöskirja tarkastelee
luovutetuilta alueilta nykyisen Suomen alueelle toisen maailmansodan
jälkeen asutetun siirtoväen sekä rintamamiesten asutus- ja
asumisongelmia aiheen laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin,
valtakunnallisen asuntopolitiikan syntymiseen, kytkien. Tutkimuksessa
kuvataan, eritellään ja analysoidaan siirtoväen ja rintamamiesten
asuttamiseen liittyvää ilmiökokonaisuutta. Keskeiseen asemaan
nousee maanhankintalain vaikutus kaupunkeihin ja suomalaisen
asuntopolitiikan kehittymiseen.


Menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen

Palomäki kuvaa väitöskirjaansa ensimmäiseksi yritykseksi
lähestyä jälleenrakennuskauden asumiskysymyksiä
kokonaisvaltaisesti: politiikan, taiteen ja sosiaalisten suhteiden
näkökulmat historialliseksi todellisuudeksi yhdistäen.
Lähestymistavalla on avattu uusia näkökulmia asuntohuollon
historiaan ja rikottu rajoja eri alojen jälleenrakennuskautta
käsittelevän tutkimuksen välillä.  Mittavan tutkimustyön
lopputuloksena on julkaistu yli viisisataasivuinen teos täynnä
syventävää tietoa jälleenrakennuskauden asuntopolitiikan ja
asuntotuotannon moniulotteisesta aihealueesta.

Väitöskirjan rakenteeseen on vaikuttanut voimallisesti
historiatieteille epätavallinen metodi: polkuriippuvuusanalyysi,
jossa lähtökohtana on olettamus, että menneisyys vaikuttaa
tulevaisuuteen. Kokoavana ajatuksena on, että siirtoväen ja
rintamamiesten asutuskysymys merkitsi kaupunkirakentamiselle
äkillistä ja nopeasti edennyttä käännekohtaa. Tutkimuksessa
tarkastellaan sitä, miten siirtoväen ja rintamamiesten asunto- ja
asutuskysymys vaikutti kaupunkirakentamiseen jälleenrakennuskaudella
sekä sitä, mikä oli tämän kysymyksen vaikutus julkisen
asuntopolitiikan vahvistumiseen sodan jälkeen. Kirjassa
rekonstruoidaan syy- ja seuraussuhteita sisältävä tapahtumakuvaus
ja analyysi siirtoväen ja rintamamiesten asunto- ja asutuskysymyksen
järjestämisestä, asutustoiminnan vaikutuksista kaupunkien
asunto-oloihin sekä maanhankintalain toteuttamisesta kaupungeissa
taustatekijöineen.

Palomäen tutkimusstrategiana on ollut kaupunkirakentamisen ja
asuntopolitiikan tutkiminen lähinnä poliittisten instituutioiden
kuten valtion ja kaupunkien kautta. Keskeisenä aineistona hän on
käyttänyt painettuja ja erityisesti painamattomia
alkuperäislähteitä. Tapausesimerkkinä tarkastellaan siirtoväen
asuttamista ja asumista Lahden kaupungissa, joka ympäristöineen oli
yksi sodanjälkeisen Suomen tärkeimmistä siirtoväen
sijoitusalueista. Tutkimuksellista vertailupohjaa, erityisesti
hahmotettaessa asuntopolitiikkaa laajemmassa yhteiskunnallisessa
kontekstissa, Palomäki on etsinyt pääasiassa Helsingistä.

Kirjan dispositio on suurimmalta osin kronologinen. Varsinaiset
käsittelykappaleet ovat temaattisia ja muodostavat omia polkujaan
laajasta kokonaisilmiöstä. Aihetta taustoitetaan perusteellisesti
aina 1920-luvun maaseudun talonpoikien ja kaupunkien työläisten
asumisoloista ja kaupunkisuunnitteluihanteista lähtien. Syy- ja
seuraussuhdeproblematiikan mielessä pitäen Palomäki ulottaa
tutkimuksensa aina 1960-luvun taitteeseen tarkastellen myös
jälleenrakennuskauden vaikutuksia myöhempään kaupunki- ja
asuntosuunnitteluun.


Jälleenrakennuskauden perintö

Jälleenrakennuskausi toimi vedenjakajana agraarin ja urbaanin Suomen
historiassa; toisen maailmansodan jälkeen kaksi kolmasosaa Suomen
väestöstä asui vielä maalla. Palomäki kuvaa Suomen silloisen
demografian pohjalta säädettyä maanhankintalakia osaksi
suomalaisen agraariyhteiskunnan sosiaalipolitiikkaa; nykyaikaisia
hyvinvointipalveluita ei ollut, joten oma maapaikka toimi
sosiaaliturvan vastineena. Jälleenrakennuskaudella valtio otti
aiempaa enemmän vastuuta yksityisten ihmisten asumisesta. Tätä
taustaa vasten valtion poikkeusaikana korostunut rooli nähdään
kirjassa lähtölaukauksena myöhempinä vuosikymmeninä muuttuneelle
sosiaalipolitiikalle.[1]

Ennen muuta aikakauden rakentamisesta löydetään kuitenkin yhteys
myöhempään asuntopolitiikkaan, sillä siirtoväen ja
rintamamiesten asuttaminen ja valtion ohjaama rakentaminen
vaikuttivat oleellisesti myös julkisen, keskusjohtoisen
asuntopolitiikan syntyyn ja kehittymiseen. Palomäki esittää, että
jälleenrakennuskauden kaupunkien hajasijoitettu uudisrakentaminen oli
ohjattua ja suunniteltua, ei hallitsematointa, kuten monissa aiemmissa
yhteyksissä on todettu.

Urbaania kehityshistoriaa ajatellen Palomäki liittää
jälleenrakennuskauteen sotien väliseltä ajalta periytyvinä
vaikuttimina mm. puutarhakaupunki-ideologian, funktionalismin
periaatteet ja kiinnostuksen omakotiasumiseen. Esimerkiksi nämä
vaikuttivat siihen, että kaupunkien läheisyyteen syntyi toisen
maailmansodan jälkeen uusia esikaupunkeja erillisille
vyöhykkeilleen. Tarkasteltaessa näitä alueita takautuvasti, voi
yhtenäiset, tyyppipiirustusten ja rakennusohjeiden mukaan rakennetut
rintamamieskylät tulkita lähiöiden edeltäjiksi. Osa
jälleenrakennuskauden kaupunkisuunnittelun piirteistä kantoi siis
tulevillakin vuosikymmenillä, ajan ihanteiden mukaan kuitenkin aina
muuntuen.

Kirjan ydin lienee toteamuksessa, että polkuriippuvuusoletuksen
mukaisesti 'historia tekee tietyistä kehityspoluista hallitsevia
samalla, kun toisista tulee marginaalisia tai kokonaan mahdottomia.'
[2] Tähän olettamukseen peilaten voidaan nykyaikaisessakin
rakentamisessa ja asuntopolitiikassa tunnistaa merkkejä
jälleenrakennuskauden perinnöstä.

 

[1] Vaikka valtion sodanjälkeisillä sosiaalipoliittisilla
tehtävillä oli polkuriippuvuusprosessin mukaisesti vaikutus
1960-luvulta alkaen muuttuneeseen sosiaalipolitiikkaan, ei ajatus
kaikkien kansalaisten toimeentulon takaavasta hyvinvointivaltiosta
kuitenkaan saanut vielä jälleenrakennuskaudella kannatusta.
Palomäki korostaa, että valtion jälleenrakennuskauden ratkaisut
olivat nimenomaan kriisiajan synnyttämiä. (Palomäki 2011, 14-15)

[2] Palomäki 2011, 464.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/