[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Yksi sota, kaksi (kuva)kertomusta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke   toimittaja, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kleemola, Olli : Kaksi kameraa - kaksi totuutta? Omat, liittolaiset
ja viholliset rintama- ja TK-miesten kuvaamina . Turun yliopiston
poliittisen historian laitos, 2011. 128 sivua.


Yksi sota, kaksi (kuva)kertomusta 
---------------------------------------------------------

Olli Kleemolan Kaksi kameraa - kaksi totuutta on kiinnostava avaus
suuntaan, johon suomalaisessa propagandatutkimuksessa ei ole juuri
kuljettu. Teos vertailee virallisia ja epävirallisia sotakuvia eli
armeijan rintamakirjeenvaihtajien ja tavallisten rintamamiesten
otoksia jatkosodan vuosilta.


Joillakin yliopistoilla on tapana julkaista kiinnostavia ja
ansiokkaita pro gradu -töitä ja muita, usein pienimuotoisia,
tutkimuksia laitostensa omissa julkaisusarjoissa. Valitettavasti vain
määrärahat eivät riitä tehokkaaseen tiedotukseen saati sitten
mainontaan, joten yliopistojen ja laitosten julkaisusarjat tahtovat
jäädä kaupallisten kustantamojen tuotteiden varjoon. Moni niistä
- myös tässä käsiteltävä Olli Kleemolan kuvatutkimus -
ansaitsisi huomiota muuallakin kuin yliopistopiireissä.

Olli Kleemolan Kaksi kameraa - kaksi totuutta on ilmestynyt Turun
yliopiston sarjassa Poliittisen historian tutkimuksia. Se perustuu
tekijänsä keväällä 2011 hyväksyttyyn graduun, jota tuolloin
kommentoin yhdessä muutaman muun sensuuri- ja propagandatutkijan tai
muuten aiheeseen perehtyneen henkilön kanssa. Teoksen kuva-aineistoa
on nähty myös Suomen Kuvalehdessä jo syksyllä 2010, ja joko
samoja tai ainakin hyvin samantyyppisiä kuvia oli mukana Otavan
vuonna 2009 julkaisemassa Me olimme nuoria sotilaita -teoksessa.

Tutkimuksessaan Kleemola on lähtenyt hakemaan vastausta kysymykseen,
millaisen kuvan toisaalta puolustusvoimien viralliset kuvaajat eli
TK-miehet, toisaalta tavalliset rintamasotilaat antavat sodasta.
Aineistosta ei ole ollut pulaa: puolustusvoimien kuva-arkistossa on
noin 12.000 kuvaa YH:n ja talvisodan, 170.000 jatko- ja Lapin sodan
ajalta (luonnollisestikaan kaikkia näitä ei ole käyty läpi).
Kleemolan omaan, sotaveteraaneilta kerättyjen epävirallisten kuvien
arkistoon, kuuluu noin 10.000 kuvaa. Lisäksi hän on katsellut
joitakin muita yksityisiä kuvakokoelmia ja jopa saksalaisen
Bundesarchivin sotakuvia.

Yksityisiä kuvia sodassa otettiin oikeastaan yllättävän paljon.
Kamera ei vielä 1930-luvun lopulla ollut kovin yleinen esine, mutta
kun talvisota alkoi ja sotatoimialueella kuvaamiseen piti hankkia
viranomaisten lupa, lupia myönnettiin noin 700. Osa rintamamiehistä
ilmeisesti kuvasi myös luvatta. Jatkosodan aikana tilanteen voi
olettaa olleen samanlainen.

Virallisten ja epävirallisten kuvien rajaa hämärtää se, että
armeijan tiedotusorganisaatio pyrki saamaan haltuunsa myös
yksityisten rintamamiesten kuvia, joita saatettiin jakaa TK-kuvien
joukossa sanoma- ja aikakauslehdille. Samalla tavalla päämajan
tiedotusosasto pyrki kontrolloimaan koko tiedonvälityksen kenttää:
lottien, sotilaspastorien ja muiden TK-organisaatioon kuulumattomien
kirjoittajien jutut pyrittiin saamaan tiedotuskomppanioiden
päälliköiden kautta päämajan tarkistettaviksi ja
sensuroitaviksi.

Päämajan tiedotusosasto, jolle sotakuvauksen johto kuului, lähetti
jatkosodan aikana tiedotuskomppanioille noin 100 ohjekäskyä. Niissä
ilmoitettiin varsin yksityiskohtaisesti, mistä aiheista kuvia ja
kirjoituksia kaivattiin, mutta varsinaisia kieltoja ei
ohjekäskyistä juuri löydy. Kuvaajat saivat useimmiten päätellä
itse tai komppanianpäällikkönsä avustuksella, millainen
kuvausaihe tai käsittelytapa olisi sopimaton ja jäisi näin ollen
päämajan sensuurin haaviin. TK-aineistoa ei päämajassa missään
sodan vaiheessa tuhottu, mutta osa kuvista oli julkaisukiellossa
sodan aikana - ja vuosikymmeniä sen jälkeenkin.

Totista ja komeaa TK-sotaa, ilkikurista jermuhuumoria 

Kleemolan tutkimuksessa on keskitytty jatkosodan aikaan ja kolmeen
teemaan: Suomen omiin sotilaisiin ja heidän elämäänsä
rintamalla, saksalaisiin kanssasotijoihin sekä tietysti viholliseen.
Kaikki kolme aihetta esiintyvät niin virallisissa kuin
epävirallisissakin kuvissa. Vasta kun aiheiden jaottelua
tarkennetaan, eroja alkaa syntyä.

Taistelukuvat ovat lähes poikkeuksetta TK-kuvaajien ottamia -
tavallisella rintamamiehellähän oli taistelun aikana muutakin
puuhaa ihan riittämiin. Kleemola mainitsee myös, että osa
taistelukuvista on lavastettuja - lavastuksia tekivät silloin
tällöin  myös rivimiehet. TK-miehet kuvasivat sangen paljon
hävitettyjä tai häväistyjä kirkkoja sekä 'bolshevismin tuhoja'
yleensäkin, mutta Kleemolan mukaan moni Karjalan tsasouna on
ikuistettu vain rintamamiesten kameroilla. Tähän on varmasti syynä
se, että TK-kuvaajia ei yksinkertaisesti riittänyt joka
rintamanosalle, ja vuodesta 1942 alkaen materiaalipula oli huutava
eli filmiä piti säästää. No, eipä sitä epävirallisillakaan
kuvaajilla tuhlattavaksi asti ollut!

Aiheista ainakin alastomuus ja alkoholinkäyttö puuttuvat
virallisista kuvista, epävirallisissa kuppia kumotaan.
Haavoittuneiden hoitoa ja kaatuneiden huoltoa kuvasivat ainoastaan
TK-miehet. Kleemola tulkitsee tämän johtuvan siitä, että
rintamakaveria ei haluttu ikuistaa tilanteessa, johon kuvaaja itsekin
saattaisi joutua. Ja kun TK-kuvaajat esittävät suomalaissotilaat
eräänlaisina hartaina ristiretkeläisinä - miehet kuuntelevat
sotilaspappien saarnoja, lukevat vapaahetkinään raamattua,
polvistuvat pyhälle ehtoolliselle keskellä Karjalan korpea - ei
epävirallisista kuvista löydy viittauksia uskontoon eikä
hartaudenharjoitukseen. Korkeintaan näissä kuvissa esiintyy
saksalaisia sotilashautausmaita, jotka lienevät olleet suomalaisille
jonkinlaisia matkailunähtävyyksiä, Suomihan toi omat kaatuneensa
kotipitäjien kirkkomaihin.

Vähän kärjistäen voisi sanoa, että TK-miesten kuvaama sota on
totista ja komeaa, rintaman rivimiehet heittäytyvät välillä
hirtehishumoristisiksi. Epävirallisissa kuvissa pilkataan jopa
kuolemaa: rankimmillaan kaksi sotamiestä halaa majapaikastaan,
ilmeisesti joltakin koululta, löydettyä opetusluurankoa.

TK-miehet pyrkivät esittämään suomalaisen rintamamiehen
eräänlaisena 'reiluna jätkänä', 'siviilimiehenä sodan
ammatissa'. Mutta ero halutunkaltaisen 'korpisoturin' ja kartettavan
'rintamajermun' välillä oli hiuksenhieno, eivätkä TK-miehetkään
aina sitä nähneet. Valitettavasti Kleemolan kirjan kansikuvan rajaus
on turhan tiukka: laajemmin rajattuna tuo kanteen valittu otos
näyttäisi lakki kallellaan, kaulukset auki katselevan sotilaan
taskusta pilkistävän Työmies-askin ja olkapään takana olevan
kiväärinpiipun. (Sisäsivuilla kuva on esitetty alkuperäisessä
rajauksessaan). Vuodelta 1943 peräisin oleva TK-kuva päätyi
aikanaan paitsi savukemainokseen, myös ulkomaiseen levitykseen - ja
aiheutti päämajassa sellaisen metelin, että jopa sanaa 'jermu'
kiellettiin siitä lähtien käyttämästä.

Maltillista propagandaa

Kleemola lähestyy sotakuvausta useasta eri näkökulmasta.
Saksalaissotilaiden kuvaamista esitellessään hän pohtii mm. sitä,
olisiko TK-miesten puoluekannoilla tai upseeritaustoilla ollut
vaikutusta vähän ihannoivan oloiseen suhtautumiseen. Tosiasiassa
TK-miehet eivät juuri edes kuvanneet saksalaisia joukkoja;
ohjekäskyissä näet painotettiin että Suomen alueella sotivilla
saksalaisilla oli mukanaan omat propagandakomppaniansa, joiden kanssa
sopi toki kilpailla esimerkiksi taisteluselostuksissa - parhaat jutut
ja kuvat luvattiin levittää ulkomaille asti.

Vihollisen sotilaita kuvasivat niin TK-kuvaajat kuin yksityiset
rintamamiehetkin. Tässä Kleemola tekee yllättävän havainnon:
epäviralliset kuvat ovat virallisiin verrattuina suorastaan
siistejä. Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta: rintamamiesten
kuvaamia puolipukeisia, kuolleita naissotilaita ei TK-mies olisi
ikuistanut. Sotilastamineistaan riisutut naisvartalot eivät
kuitenkaan viittaa nekrofiliaan, vaan yksinkertaisesti inhimilliseen
uteliaisuuteen. Vihollissotilaat näyttäytyvät epävirallisissa
kuvissa yleensäkin inhimillisempinä kuin TK-kuvissa, joilla
pidettiin yllä kansan taistelumoraalia. Vihollisen demonisoiminenhan
on tyypillinen sotapropagandan keino.

Dramaattisia eroja tutkija ei saa virallisten ja epävirallisten
kuvien välille syntymään vaikka tutkimusta aloittaessaan niin
uskoi, mutta tuloshan tämäkin on - ja todistaa suomalaisen
sotatiedotuksen maltillisuutta. Propagandastahan Suomen
puolustusvoimissa puhuttiin vain jatkosodan ensimmäisinä päivinä.
Sitten termi vaihtui 'tiedoitukseksi' mikä olikin viisasta, sillä
propagandasta tuli sodan jatkuessa haukkumasana, vieläpä
suhteellisen nopeasti.

Kleemola ottaa kantaa myös suomalaisen, saksalaisen ja
neuvostoliittolaisen propagandan eroihin, tietysti lähinnä kuvien
osalta. Hän pitää suomalaisten TK-kuvaajien aineistoa
monipuolisena ja aiheiden käsittelytapoja maltillisina. Oma
TK-tekstejä koskenut tutkimukseni todisti samaa - useimmat sodan
aikana kielletyt TK-artikkelit olisi hyvin voinut saman tien
julkaista. Suomessa, jossa suhteellisen laajaan sananvapauteen oli jo
ennen sotia totuttu ja rintamamiesten ja kotirintaman välinen yhteys
toimi sodan aikana kenttäpostin kautta erittäin hyvin, ei
kotirintamalle olisi voinut mitä tahansa puppua syöttääkään
eikä toisaalta jättää tosiasioita kertomatta. Viimeistään
lomalle poikkeava rintamamies olisi todistanut liioitellut
propagandapuheet tai yltiöpropagandistiset kuvat pahasti
totuudenvastaisiksi. Saksassa ja Neuvostoliitossa sensuuri oli
tiukempaa, propaganda vahvempaa. Toki Suomessakin pyrittiin kansaa
sodan aikana säästämään pahimmilta karmeuksilta - esimerkiksi
partisaanien uhrien kuvat jätettiin julkaisematta.

Kuvatutkimus ei tietenkään olisi mitään ilman kuvia - vähän yli
120-sivuiseen teokseen on saatu mahtumaan yli 70 kuvaa. Osa niistä on
sangen karmaisevia: ruhjottuja ruumiita, kannibalismiin liittyvä
nyljetty ihmisen nahka. Näitä karmeita kuvia on sekä virallisten
että epävirallisten kuvien joukossa - armeijan arkistoissa ne
vapautuivat yleiseen käyttöön vasta 2000-luvun puolella, jolloin
lehdet kiiruhtivat esittelemään niitä. Viime vuosina, kun sekä
talvi- että jatkosodan syttymisen 70-vuotismuiston nimissä on
julkaistu useita kuvateoksia ja iltapäivälehtien erikoisliitteitä,
sodan kuvia on nähty suhteellisen runsaasti. Sen sijaan tutkimusta
niistä ei ole tietääkseni tehty. Reijo Porkan pikku kirja Sodasta
kuvin, TK-valokuvaus 1941-1944 ja puolustusvoimien oma julkaisu
Kamerat  - Huomio  - Tulta! (tekijöinä Jyri Paulaharju ja Martti
Uosukainen) taitavat olla ainoat tämän alan suomalaiset kirjat.
Jossakin määrin aihetta on sivuttu artikkelikokoelmassa Ruma sota.
Toivottavasti Kleemola saa lähivuosina kokoon sen suomalaisia ja
saksalaisia sotakuvia vertailevan väitöskirjan, johon hän kirjansa
loppusanoissa viittaa. Tästä on hyvä jatkaa, mutta kotimaiset
TK-kuvat antaisivat kyllä aiheita muillekin tutkijoille. Eikä
yksinomaan historian, vaan myös vaikkapa kansatieteen tai
kulttuurintutkimuksen parissa askarteleville.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/