[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vanajan kirkon keskiaikainen aarre

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi  FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Asikainen, Terho; Savimäki, Ismo: Vanajan alttarikaappi: keskiajan
estetiikkaa ja kristinuskon mysteerejä . Omakustanne, 2011. 120
sivua.


Vanajan kirkon keskiaikainen aarre
---------------------------------------------------------

Pastori-kirjailija Terho Asikainen ja kanttori-valokuvaaja Ismo
Savimäki ovat tehneet todellisen kulttuuriteon Vanajan
alttarikaappi: Keskiajan estetiikkaa ja kristinuskon mysteerejä
-teoksellaan. Vaikka kirja on omakustanne, se vakuuttaa lukijan sekä
oppineella sisällöllään että tyylikkäällä ulkoasullaan.
Kirjoittaja on perehtynyt huolellisesti keskiaikaisen flanderilaisen
alttarikaapin taide- ja kulttuurihistoriaan sekä veistosten
teologiseen sisältöön. Tekstin rinnalla yksityiskohtaiset kuvat
avaavat kristinuskon keskeisiä kohtia myös maallistunutta lukijaa
koskettavalla tavalla. 


Vanajan kirkon keskiaikainen alttarikaappi on varmasti rakas esine
niille kahdelle Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan palvelijalle, jotka
ovat ryhtyneet vaativaan puuhaan ja tehneet kaapista kirjan Vanajan
alttarikaappi: Keskiajan estetiikkaa ja kristinuskon mysteerejä.
Tekijät ovat seurakunnan varhaisnuorisotyöstä vastaava pastori
Terho Asikainen sekä kanttori Ismo Savimäki. Asikainen on
kirjoittanut tekstin ja Savimäki on valokuvannut kaapin kaikkine
yksityiskohtineen. Yhdessä miehet ovat saaneet aikaan vaikuttavan
kauniin kirjan, jolla on myös henkistä ja hengellistä annettavaa.


Alankomaiset alttarikaapit

Teoksen alussa Asikainen esittelee keskiaikaisia veistokuvin
koristettuja alttarikaappeja, joita valmistettiin suuria määriä
1380-luvulta 1500-luvun puoliväliin Flanderissa, nykyisen Belgian
alueella. Siellä Antwerpen ja Bryssel olivat tärkeimmät
alttarikaappien valmistuskeskukset. Tilaustöiden lisäksi
kaupungeissa valmistettiin paljon vapailla markkinoilla myytäviä
kaappeja, joiden standardoitu kuvavalikoima vastasi mahdollisimman
monien ostajien toiveita. Kristuksen lapsuus- ja kärsimyskertomukset
olivat näissä kaapeissa tavallisia aiheita. Veistokset maalattiin
alkujaan kirkkain värein, ja kaapeissa käytettiin myös paljon
kultausta.

Peräti 350 flanderilaista kaappia on säilynyt nykypäiviin, ja
niitä löytyy mm. Espanjasta, Englannista ja Saksasta. Myös
Skandinaviaan ja erityisesti Ruotsiin niitä on päätynyt runsaasti.
Suomeen, keskiaikaisen Ruotsin reuna-alueelle suurikokoisia kaappeja
on rantautunut vain kaksi, brysseliläinen kaappi Vehmaalle ja
antwerpeniläinen kaappi Vanajaan. Ne lienevät juuri tuollaisia
vapaille markkinoille tarkoitettuja kirkkotaiteen esimerkkejä.
Alttarikaappeja vuonna 1936  Kotiseutu-lehdessä esitelleen Riitta
Kilven mukaan Vanajan ja Vehmaan kaapit olivat 'alankomaalaisen
alttarikaappiteollisuuden tusinatuotteita', joista puuttuu
'persoonallinen taiteellinen ote, teknillinen hienostus ja taitava
veistoksellinen käsittely'. Hän myönsi kuitenkin, että
'sellaisenaankin ne pystyvät johtamaan tarkastelijansa keskiaikaisen
taiteen kuvamaailmaan, hartaudessaan miltei naiiviin ja samalla
erityisesti alankomaalaisesti väritettyyn, porvarillisen
realistiseen uskonnollisuuteen'.

Alttarikaappien tekeminen oli pitkälle erikoistunutta työtä, eikä
yksikään kaappi liene alusta loppuun saman henkilön valmistama.
Tavallisesti yksi veistäjä nikkaroi kaappien runko-osia, toinen
veisti ihmis- ja muita hahmoja, kolmas maalasi niitä ja viides
kultasi kaapin eri osia. Usein veistäjätkin erikoistuivat: toiset
tekivät kookkaita, toiset pieniä patsaita tai koristeita. Näitä
tuotteitaan he myivät alihankkijoina suurille työpajoille.
Pakkaamisesta ja kuljetuksesta vastasivat vielä eri miehet. Silti
yhden kaapin valmistamisen on arvioitu kestäneen vähintään puoli
vuotta. Tekijät olivat ylpeitä tuotteistaan, ja Antwerpenissä
Pyhän Luukkaan kiltaan kuuluneet veistäjät ja maalarit leimasivat
tuotteensa kaupungin symbolilla, avoimen kämmenen kuvalla. Vanajan
kaapissa näitä tunnuksia on useita.

Flanderilaisille alttarikaapeille on tyypillistä kolme osaa, joista
keskimmäinen nousee korkeammalle kuin sivuosat. Vielä 1400-luvulla
kaappien runko oli suorakulmainen, ikään kuin alapäin käännetty
T-kirjain, mutta 1500-luvun alussa muotiin tulivat kaarevat muodot,
ns. ogee-kaaret, jollaiset on Vanajan kaapin reunuksissa. Nämä
kaartuvat loivan S-kirjaimen muotoisesti ja kohtaavat ylhäällä.
Samanlaisia kaaria kuin Vanajan kaapissa on useissa muissakin
Pohjoismaiden kaapeissa, esimerkiksi Tanskassa Viborgin kirkon
alttarikaapissa, joka muistuttaa rakenteeltaan ja tyyliltään hyvin
paljon Vanajan kaappia, mutta jossa ovat myös ovet tallella.
Viborgin siipialttarin kuva kirjassa (kuvannut Jakob Rex) antaa
lukijalle mahdollisuuden vertailla kaappeja keskenään ja kuvitella,
millainen Vanajan kaappi on alkujaan ollut

Ovet eli siivet olivat alttarikaappien olennainen osa. Ne pidettiin
tavallisesti kiinni, mutta pyhinä ja paastopäivinä ne avattiin
osin tai kokonaan. Nimenomaan flanderilaisten kaappien oviin
maalattiin sekä ulko- että sisäpuolelle kuvia, joiden sisältö
vastasi kaapin veistokuvasarjojen esityksiä.  Seurakuntalaisilla on
siis ollut katsomista suljetussakin kaapissa. Flanderilaisten
alttarikaappien runko-osan päälle lisättiin varsinkin 1500-luvun
alussa veistoksia, ja ilmeisesti Vanajan kaapissakin on niitä ollut.
Kaappeihin kuului yleensä myös jalusta eli predella, jonka päällä
runko-osa lepäsi.

Asikainen esittää kiintoisan tulkinnan, että alttarikaappien
lokeroihin sijoitetut kuvat Kristuksen kärsimyshistorian vaiheista
liittyvät mysteerinäytelmiin, joita esitettiin markkinoiden ja
muiden tapahtumien yhteydessä kirkoissa ja todennäköisesti myös
kirkon ulkopuolella toreilla. Näytelmissä oli nimittäin eri
näyttämöitä, jotka voitiin erottaa toisistaan kankailla. Niillä
voitiin esittää samaan aikaan useitakin kuvaelmia. Vanajan
alttarikaapin lokerot ovat ikään kuin sanattomia näytelmiä
Jeesuksen elämän tapahtumista. - Itse näen alttarikaapeissa
yhtymäkohtia myös keskiaikaisten rukouskirjojen kuvitukseen.


Vanajan alttarikaapin kuva-aiheet ja vaiheet

Vanajan pähkinäpuinen alttarikaappi on peräisin
myöhäiskeskiajalta. Rakenteensa ja tyylipiirteidensä ansiosta se
on voitu ajoittaa 1515-1520 Antwerpenissä valmistetuksi. Kaapin
tekijää/tekijöitä  ei tiedetä, mikä ei kuitenkaan alenna
esineen arvoa, sillä vain harvojen muidenkaan keskiaikaisten
alttarikaappien tekijät tunnetaan, joskus sentään valmistuksesta
vastannut työpaja.

Siinä on kaikkiaan kahdeksan pienoisveistosten täyttämää lokeroa
kahdessa kerroksessa: alemmassa on viisi pientä ja ylemmässä kolme
suurta kuvaryhmää, jotka esittävät Kristuksen syntymä- ja
kärsimyshistoriaa. Alemmissa lokeroissa on kuvattu Marian ilmestys,
Marian ja Elisabetin kohtaaminen, Jeesuksen syntymä, Jeesuksen
ympärileikkaus sekä Simeonin ja Jeesus-lapsen kohtaaminen eli
esiinkanto temppelissä. Kolmessa ylemmässä lokerossa kuvataan
Jeesuksen kärsimyksen vaiheita: ristin kanto, ristiinnaulitseminen
ja Kristusta itketään eli surevat kuolleen Vapahtajan ympärillä -
lamentatio-sanallehan ei ole vakiintunutta suomenkielistä vastinetta.

Pääkuvaryhmien lisäksi kaapin yläosan suurten lokeroiden
reunoille ja yläkulmiin on sijoitettu kymmenen pikku veistosta,
joissa kuvataan katolisen kirkon seitsemän sakramenttia sekä
Jeesuksen ruoskiminen, kruunaaminen orjantappurakruunulla ja Noli me
tangere -aihe. Luterilaisessa kirkossa on kaksi sakramenttia: kaste
ja ehtoollinen, sillä Martin Luther halusi rajata sakramentin
käsitteen vain niihin toimituksiin, jotka Jeesus oli Raamatun mukaan
asettanut. Mutta katolisessa kirkossa sakramentteja on seitsemän:
kaste, konfirmaatio, rippi, avioliittoon vihkiminen, ehtoollinen,
viimeinen voitelu eli sairaan voitelu sekä papiksi vihkiminen.
Kustakin sakramentista kirjassa on koko sivun suuruinen kuva.

Alttarikaapin suurin kuva esittää ristiinnaulitsemista: se on
lähes kaksi kertaa niin korkea kuin sen viereiset kuvat ja lähes
neljä kertaa niin korkea kuin pienimmät kuvat. Kun isoimmat
ihmishahmot ovat noin 30 sentin korkuisia, päättelin, että koko
kaappi olisi melkein kahden metrin levyinen ja päällä seisovine
patsaineen on yli kahden metrin korkuinen. Kun tiedustelin pastori
Asikaiselta kaapin strategisia mittoja, joita hän ei ole huomannut
mainita kirjassa, hän kiirehti ystävällisesti mittaamaan kaapin.
Kolehtihaavin varren avulla hän selvitti kirkkonsa aarteen
ulottuvuudet: leveys 232 cm ja korkeus 248 cm sekä korkeus
Kristus-kuninkaan patsas mukaan lukien 336 cm. Kun vielä jalustakin
otetaan mukaan, on koko kaappirakennelma peräti neljä metriä
korkea! Ja kun alkuperäiset ovet on avattu, on koko komeus ollut yli
neljä ja puoli metriä leveä. Siinä on ollut kansalle
ihmettelemistä kerrakseen. Ovia ei kuitenkaan enää ole, eikä
niiden maalauksista tiedetä mitään. Sitäkään ei tiedetä,
milloin ja mihin ovet ovat kadonneet. Kaapin toisella sivulla
säilyneet saranat kuitenkin todistavat, että joskus siivet ovat
olleet paikoillaan.

Siivillä on ollut keskeinen merkitys, sillä arkisin ne on pidetty
suljettuina, mutta avattu sunnuntaisin ja paastopäivinä, jotta
ihmisille avautui ikään kuin ikkuna ikuisuuteen Jeesuksen kautta.
Vanajan kaapin ovet lienevät olleet kahteen osaan taittuvat, joten
pelkästään kaapin korkean keskiosan veistoskuvaelmat -
ristiinnaulitsemista ja Jeesuksen syntymää esittävine kuvineen -
voitiin haluttaessa jättää näkyviin. Suuremmissa ja
monimutkaisemmissa kaapeissa oli useampiosaisia ovia, joita
availemalla ja taittelemalla saatiin eri kuvia näkyviin. Asikainen
näkee avautuvat ovet symbolina myös siihen, että elämän
perimmäiset kysymykset voivat avautua meille elämän kuluessa
vähitellen. Tärkeät elämänkokemukset voivat olla kokemuksia
ovien avautumisesta.

Veistoksista, jotka ovat 1500-luvulla seisoneet kaapin päällä, ei
tiedetä mitään, mutta entistämisen jälkeen kaapin huipulle
kiinnitettiin entisöijän tekemät kolme patsasta, joita
Muinaistieteellinen toimikunta ei ollut alkujaan hyväksynyt: Kristus
taivaallisena kuninkaana korkeimmalla - viimeisellä tuomiolla - sekä
enkeli hänen kummallakin puolellaan. Enkelit kannattelevat Kristuksen
kärsimykseen kuuluvia esineitä, toinen orjantappurakruunua ja kolmea
naulaa sekä toinen pylvästä, johon Kristus sidottiin
ruoskittavaksi. Kuvat laajentavat alttarikaapin
pelastushistoriallista sanomaa viimeiseen tuomioon asti.

Antwerpeniläisen alttarikaapin hankkiminen ja kuljettaminen Vanajaan
sekä kaapin varhaisvaiheet kirkossa ovat hämärän peitossa, mutta
todennäköisesti siipialttari on seisonut pääalttarilla.
Ensimmäinen kirjallinen maininta alttarikaapista on vuodelta 1745
kirkon kalustoluettelossa ja kertoo, että veistokuvat esittävät
Kristuksen elämää ympärileikkauksesta hautaamiseen saakka. Vuoden
1778 pitäjänkokous puolestaan totesi kaapista, että 'taitavan
maalarin pitäisi sitä puhdistaa ja maalata'. Vuonna 1824
kirkkoherra saarnasi pitäjänkokouksessa tulisesti 'papistisen ajan
epäjumalia vastaan', minkä seurauksena kaikki veistokset
päätettiin siirtää pois kirkosta ja alttarikaappi siirrettiin
länsilehterin kaiteeseen, jossa se 'vähiten herättää
pahennusta'. Kaappia ei näet olisi saatu hajottamatta ovesta ulos.
Kun kirkkoa maalattiin valkoiseksi 1869, siveltiin maalilla myös
alttarikaappi ja sen kaikki hahmot. Kaikesta huolimatta
seurakuntalaiset lienevät kokeneet alttarikaapin omakseen, sillä he
eivät halunneet siitä luopua, kun valtion historiallinen museo pyysi
sitä kokoelmiinsa 1902. Vanajalaiset pitivät - ja pitävät varmasti
nykyisinkin - alttarikaappia 'kirkkoon kuuluvana, sen arvoa
kohottavana ja seurakunnalle rakkaana kapineena'. - Niin muuttuvat
asenteet aikojen mukana.

Vuonna 1923 Vanajanlinnan silloinen omistaja C. W. Rosenlew lahjoitti
11 000 markkaa kaapin kunnostamiseen, ja tehtävä annettiin
Taideteollisen oppilaitoksen opettajalle, itävaltalaiselle Johann
Friedlille. Tämä puhdisti kaapin päällemaalauksesta sekä korjasi
rikkoutuneet ja täydensi puuttuvat osat. Hän onnistui myös saamaan
pieniä jäänteitä alkuperäisestä maalauksesta ja kultauksesta
esiin. Kun muutamat alkuperäiset hahmot olivat vuosisatojen kuluessa
kadonneet, hän veisti uudet hahmot niiden tilalle. Friedl ahersi
työnsä parissa vuosikymmenen, ja kaappi palautettiin kirkkoon
syyskuussa 1933. Entisöinnin yhteydessä kaapille tehtiin myös
yksinkertainen jalusta, sillä alkuperäistä eikä
myöhempääkään predellaa ole säilynyt - jos sitä on edes ollut.

Asikainen viljelee tekstissään sujuvasti taidehistoriallisia ja
teologisia termejä. Alan ihmisille ne eivät ole ongelma, mutta
maallikkolukijaa termien suomenkieliset vastineet olisivat
ilahduttaneet. Kun kirjasta otetaan toinen painos, tekijä voineen
huomioida tämän seikan. Loppuviitteet ja kirjallisuusluettelo sekä
antwerpeniläisten alttarikaappien luettelo teoksen lopussa osoittavat
tekijän huolellisuutta ja tieteellistä suhtautumista kohteeseensa,
mutta ne kiinnostavat varmasti maallikoitakin.

Toivon, että Suomen seurakunnista löytyy lisää asikaisia ja
savimäkiä, jotka paneutuvat rakkaudella oman kirkkonsa
taideaarteisiin ja jakavat tietämyksensä ja näkemyksensä niistä
muidenkin kanssa Vanajan alttarikaappia vastaavien teosten muodossa.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/