[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Viipurilaisten elämää sotavuosina

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Suvianna Seppälä <suvsep at utu.fi> FT, Suomen historian tutkijatohtori, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Raevuori, Antero: Hyvästi Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalonvuodet 1939,
1941 ja 1944. Minerva, 2011. 255 sivua.


Viipurilaisten elämää sotavuosina
---------------------------------------------------------

Toisen maailmansodan aika elää ja voi hyvin niin historiantutkimuksessa  kuin
myös romaaneissa ja  tietokirjallisuudessa. Perinteisen sotatapahtumiin
liittyvän tutkimuksen rinnalle on noussut ns. uusi sotahistoria, jossa
tutkitaan mm. naisten, lasten, työvelvollisten ja vapaaehtoisten, toisin sanoen
koko kotirintaman kokemuksia. Tähän keskusteluun osallistuu myös toimittaja
Antero Raevuori, joka on kirjoittanut teoksen Viipurista  ja viipurilaisten
elämästä sotavuosina.



Päälähteinään Raevuori on käyttänyt Karjala-lehden kirjoituksia, muiden
lehtien, mm. ”Kansa taisteli” -artikkeleja sekä myös SKS:n arkistoon
tallennettua kirjoituskokoelmaa evakkolasten kertomuksista vuosilta 1999–2000.
Jo esipuheessaan kirjoittaja määrittelee teoksen olevan kuvaileva tietokirja
jättäen tulkinnat ja analyysit lukijalle.  

Teoksen rakenne on kolmeosainen. I osa kuvaa lähtöä vuonna 1939, II osa
paluuta 1941 ja III osa uutta lähtöä vuonna 1944. Samaa rakennetta on
käyttänyt mm. Liisa Ahokas Evakkomatkalla - tutkimuksessaan (2009, Suomen
historian julkaisuja 1).  Ensimmäisessä osassa Raevuori selvittää
talvisodan kohtalon hetket aina Mainilan laukauksista lähtien. Kirjoittaja
pitää yleiset sotatapahtumat rinnalla kuvaillessaan viipurilaisten sota-aikaa.
Sota-ajan tuntevalle keskivertolukijalle se tuntuu osittain tarpeettomalta, ja
jo hyvin tunnettujen tosiseikkojen kertaukselta, mutta toisaalta se auttaa
ymmärtämään Viipurin kohtaloa paremmin. Pommikoneet vyöryvät lukijan
silmien eteen, ja hieman vähemmälle jääkin teoksessa siviilien kokemukset
lukuun ottamatta ns. tuhosunnuntaita 18.2.1940, jolloin viimeisetkin siviilit
joutuivat pakenemaan palavaa ja savuavaa kaupunkia.  

Paluu Viipuriin

Elokuun lopussa vuonna 1941 saapui odotettu viesti yleisradion kautta kaikille
suomalaisille: Viipuri oli vallattu. Tosin, tämä tapahtui ilman kummempia
sotatoimia. Venäläinen väestö, epävirallisten tietojen mukaan noin 20 000
siviiliä, oli evakuoitu kaupungista noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Kirjassa
tuodaan konkreettisesti esiin, minkälainen hävitys paluumuuttajia odotti. 
Useita rakennuksia oli tuhoutunut pommituksissa ja tulipalossa. Välirauhan
aikana kaupungin asuttaneet venäläiset olivat muuttaneet taloissa
huonejärjestystä, vesivessat olivat tukossa, ja asunnoista oli viety mm.
röykkiöittäin kirjoja Pyöreään torniin.  Marraskuussa ne liu’utettiin
laudoista tehtyä ränniä myöten Aallon suunnittelemaan
moderniin kirjastotaloon.

Viipurin valtauksen jälkeen kaupunkiin olisi ollut enemmän tulijoita, kuin se
niissä olosuhteissa oli mahdollista. Aluksi tarvittiin puhdistus-, siivous- ja
raivausryhmiä, ja näihin tehtäviin ilmoittautui niin nuoria miehiä kuin
naisia ympäri Suomea. Myös sotavankeja käytettiin.  Täisaunat lämpisivät,
rottasota käynnistyi ja katuja oli raivattava ja puhdistettava, ennen kuin
kaupunki pystyi ottamaan vastaan siviilejä. Kesäkuuhun vuoteen 1942 mennessä
oli kaupunkiin palannut jo 25 000 siviiliä.

Vuosi 1942 oli Viipurissa rauhallinen, mutta sotatila ei kuitenkaan päässyt
hetkeksikään unohtumaan. Kaakon suunnalta kuulunut kumu paljasti Leningradin
läheisyyden. Kaupunkilaisten arkeen heijastuivat mm. ulkonaliikkumiskiellot,
sotavankileirit ja vuoden 1942 nälkätalvi eli ns. lanttutalvi. Toukokuussa
1943 arkielämään toivat normaaliutta kaupunkiin palanneet raitiovaunut.
Pyöreän tornin kahvilassa tarjottiin kahvinkorviketta ”liisanmokkaa”, jota
oli valmistettu paahdetuista tammenterhoista ja voikukanjuurista.

Uusi lähtö 1944

Raevuori keskittyy kirjassaan erityisen paljon vuoden 1944 kevääseen, uuteen
lähtöön ja Viipurin menettämiseen. Tämä on aihe, jota on myös aikaisemmin
tutkittu erityisen paljon. Helsingin helmikuiset pommitukset ja
rauhanneuvottelujen tyrehtyminen Moskovassa tiesivät lopun alkua. Huhtikuun
lehdissä kehotettiin kuitenkin ihmisiä hankkimaan kesäksi talouseläin
(lammas, vuohi, porsas tai kaniineja) ja puutarhapalsta, jotta seuraavasta
talvesta tulisi kaupungissa ruokahuollon kannalta aikaisempia helpompi. Uskoa
tulevaisuuteen haluttiin pitää yllä.

Viipurin evakuointi tapahtui lähinnä 15.–18. kesäkuuta, jolloin asukkaat
pyrkivät länteen hinnalla, millä hyvänsä. Aina ei edes paksulla
setelitukolla saanut kyytiä. Junakyytiä oli turha enää toivoa, sillä
veturit olivat jääneet räjähdysten rikkomalle Maaskolan ratapihalle, jossa
kiskotkin olivat repeytyneet irti. 

Kiinnostavaa olisi ollut lukea vieläkin enemmän tavallisten siviilien
arkikokemuksista Viipurissa jatkosodan vuosina 1942–1944. Miten arkielämä
ylipäänsä onnistui, oliko työvoimapulaa ja miten se ratkaistiin? Mitä,
miten ja missä lapset leikkivät ja kuinka paljon sota heijastui
konkreettisesti arkipäivän askareisiin? Ehkä käytetty sanomalehtiaineisto ei
anna tähän vastausta, mutta voisiko aiheesta saada lisää haastattelemalla
1930-luvulla syntyneitä lapsuutensa Viipurissa ja lähiseuduilla viettäneitä.
 

Kaiken kaikkiaan Raevuoren käyttämä kieli on selkeää, jouhevaa,
yleiskieltä. Rakenne pysyy suhteellisen hyvin kasassa, vaikkakin välillä
kirjoittaja vie lukijan Helsingin pommituksiin ja aina Stalingradin taisteluun
asti. Lähdeviitteitä on käytetty jonkin verran, mutta ei systemaattisesti.

Lopuksi

Kirja Viipurin sotavuosista löytää varmasti lukijansa. Se tarjoaa myös
muille kuin entisille viipurilaisille ja karjalaisille hyvän pohjan Viipurin
sotavuosiin. Kirja herättää lukijan myös hankkimaan lisätietoa tästä
avoimesta, elämäniloisesta ja kansainvälisestä kaupungista, joka oli monessa
mielessä Suomen portti maailmalle. Viipuri ei ollut vain merkittävä
liike-elämän keskus, vaan myös kulttuuri- ja koulukaupunki. Siitä luopuminen
oli menetys kaikille suomalaisille. Viipurin Suomalainen Kirjallisuuden Seura on
kotisivuiltaan löytyneen tiedon mukaan käynnistämässä tutkimusta
viipurilaisesta kulttuurihistoriasta keskiajalta nykypäivään asti. Viipurin
historian ja menneisyyden tutkiminen on edelleen laajoja piirejä innostavaa.
Sen on kaupunki todella ansainnut. 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/