[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Lapin kuvat, kirjat ja kertomukset

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at oulu.fi> Tohtorikoulutettava, Oulun yliopisto,
aate- ja oppihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pekonen, Osmo; Stén, Johan (toim.): Lapin tuhat tarinaa. Anto Leikolan
juhlakirja. Mäntykustannus, 2012. 343 sivua.


Lapin kuvat, kirjat ja kertomukset
---------------------------------------------------------

Helsingin yliopiston oppihistorian emeritusprofessorin Anto Leikolan
75-vuotismerkkipäivän kunniaksi julkaistu Lapin tuhat tarinaa sisältää 24
tyyliltään, tasoltaan ja toteutukseltaan erilaista kirjoitusta
tieteenhistorian, aatehistorian ja kulttuurihistorian alalta. Kirjoittajakaarti
koostuu kotimaisista ja ulkomaisista tutkijoista sekä muista
kulttuurivaikuttajista. Parhaimmillaan teos tarjoaa hyvän käsityksen Lapista
luonnontieteen ja tutkimusmatkojen näyttämönä, heikoimmillaan tekstit
jäävät turhan yleisluontoisiksi katsauksiksi lisäämättä juuri mitään
uutta aikaisempaan Lappi-tietämykseen.



Lappi – Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueille ulottuva laaja
maantieteellinen kokonaisuus – on ollut epäilemättä tieteen ja kulttuurin
kansainvälinen kohtauspaikka ja monen mielenkiintoisen tutkimusmatkan keskeinen
kohde 1700-luvulta lähtien. Lapin tuhat tarinaa tuo monipuolisesti esiin
tämän tosiseikan ja esittelee samalla joukon Lapin luonnosta ja kulttuurista
kiinnostuneita tieteenharjoittajia. Päähuomio kohdistuu osin oikeutetusti
tunnettujen Lapin-kävijöiden Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n
(1698–1759), Carl von Linnén (1707–1778) ja Giuseppe Acerbin (1773–1846)
tekemiin tutkimusmatkoihin, mutta joukkoon mahtuu joitain vähemmän tunnettuja
tieteilijöitä ja muita pohjolan luonnon tarkkailijoita, kuten Richard Steele
(1672–1729) tai George Pickering (1758–1826), jotka eivät ole ansioituneet
niinkään tieteilijöinä, vaan pikemminkin Lapin luontoarvojen vaalijoina.

Teoksen avaa Teivas Oksalan aikaisemmin julkaisematon taidokas latinannos Eino
Leinon (1878–1926) runosta ”Lapin kesä”. Tämän jälkeen Leikolan
opiskelutoveri Matti Klinge pääsee pohtimaan matkakirjallisuuden filosofista
ja moraalista luonnetta. Klingen teksti liikkuu jokseenkin yleisellä tasolla,
viittaa useisiin tunnettuihin matka- ja seikkailukirjallisuuden merkkiteoksiin
ja pohdiskelee lajin fiktiivisten ja faktuaalisten piirteiden toisiinsa
kietoutumista. Klinge ei käsittele Lapin tutkimusmatkoista kertovia tekstejä
eikä tuo Lappia juuri muutenkaan esiin, vaan tyytyy luettelemaan joukon
itselleen ilmeisen tärkeitä maailmankirjallisuuden klassikoita.

Aate- ja oppihistorian sekä tieteenhistorian kannalta Klingen tekstiä
huomattavasti merkittävämpiä ovat Päivi Maria Pihlajan artikkeli revontulten
tutkimuksesta sekä Tapio Markkasen esitys tähtitieteen ja geotieteiden
pohjoisista ulottuvuuksista. Pihlaja käsittelee ansiokkaasti Andreas Celsiuksen
(1701–1744) merkitystä tutkimusmatkailijana – Celsiuksen nimi lienee
useimmille tuttu lähinnä lämpötilan mittaamiseen tarkoitetun asteikon
kehittämisestä. Markkanen puolestaan tutkii astronomian näkymiä muun muassa
Maupertuis’n, Abbé Outhierin (1694–1774), Friedrich Georg Wilhelm von
Struven (1793–1864) ja Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) saavutusten
kautta. Pihlajan tekstissä näkyy hyvällä tavalla 1700-luvun luonnontieteen
erityislaatu, Markkasella puolestaan Lapin luonnontieteellisen tutkimuksen
pitkä perinne.

Näiden tekstien jälkeen ääneen pääsee Johan Stén, joka käsittelee vuoden
1769 Venus-pasaasia sekä kahden lahjakkaan sveitsiläisen tiedemiehen,
Jacques-André Mallet’n (1740–1790) ja Jean-Louis Pictet’n (1739–1781)
ilmiön johdosta Venäjän Lappiin tekemää tutkimusmatkaa. Norjalainen Per
Pippin Aspaas jatkaa hieman samoilla linjoilla ja esittelee Maximilian Hellin
(1720–1792) ja Johannes Sajnovicsin (1733–1785) Lapin-matkoja, mutta
näkökulma ei ole enää niinkään astronomisissa havainnoissa, vaan
suomalais-ugrilaisten kielisuhteiden kehityksessä. Sténin ja Aspaasin tekstien
myötä näkökulma alkaa vähitellen siirtyä tieteenhistorian
erityiskysymyksistä enemmän tieteen kulttuurihistorian puolelle.

Seuraavana vuoron saavat Klaus Karttunen ja Risto Pulkkinen, jotka tutkivat
Lapin kasvillisuuden tutkimusta ja Linnén perintöä. Karttusen teksti on
valitettavan lyhyt ja tyytyy lähinnä vain referoimaan Linnén muutaman
oppilaan Lappiin tekemiä tutkimusretkiä. Pulkkisen tekstissä sitä vastoin on
pituutta aivan riittävästi, mutta hänen artikkelinsa piirtää turhan
mahtipontisen ja ylivertaisen kuvan Lars Levi Laestadiuksesta (1800–1861)
kasvitieteilijänä kontekstoimatta Laestadiuksen tutkimuksia juuri mitenkään
1800-luvun tieteeseen. Teksti pitää Laestadiusta suhteellisen ylivertaisena
botanistina verrattuna jopa itseensä Linnéen. Ihme on, jos tämä kritiikitön
kuva pitää paikkansa – Laestadius tunnetaan joka tapauksessa pikemminkin
teologisista kuin kasvitieteellisistä saavutuksistaan.

Aspaasin ohella kansainvälistä väriä artikkelisarjaan tuovat italialainen
Alessandra Grillo Orlandini ja englantilainen Tony Lurcock, jotka analysoivat
maanmiestensä varhaisimpia Lapin-matkoja. Grillo Orlandinin artikkeli on
näistä kahdesta siinä mielessä tärkeämpi, että se nostaa esiin Italian ja
Suomen välillä muinoin vallinneet kulttuurierot ja pyrkii ymmärtämään
varhaisten italialaisten tutkimusmatkailijoiden omaperäistä Lappi-kuvaa
historiantutkimuksellisesti uskottavalla tavalla. Esimerkiksi Acerbin ja
Francesco Negrin (1624–1698) matkakertomusten perusteella voidaan huomata,
että Lapin luonto, kulttuuri ja tavat olivat unohtumaton kokemus Italian
lämpöön (ja taloudelliseen vaurauteen) tottuneille matkamiehille. Siinä
missä Grillo Orlandini suhtautuu tutkimuskohteeseensa jokseenkin
rationaalisesti, esittää Lurcock Lapin eksoottisena pimeänä maankolkkana,
joka ei näytä olevan tämän päivän englantilaisille paljoakaan erilainen
kuin heidän 1700-luvulla eläneille maanmiehilleen.

Lapin tuhat tarinaa on jossain määrin kaksijakoinen teos. Alkupuolen
artikkelit vaikuttavat olevan pääsääntöisesti intensiivisempiä,
keskitetympiä ja rajaukseltaan täsmällisempiä kuin loppupuoliskon enemmän
muistelmalliset tekstit. Tätä kahtiajakoa selittänee osaltaan se, että teos
etenee 1600- ja 1700-lukujen tutkimuksesta kohti nykyaikaa, jolloin teksteissä
alkaa esiintyä enemmän sekä yhä elossa olevia henkilöitä että
kirjoittajien omakohtaisia muistoja Lapista.

Kuolan niemimaan asiantuntijat Leif Rantala ja virolainen Ott Kurs vievät
lukijan ekskursiolle itärajan takaiseen Lappiin. Rantala esittelee merkillisiä
tarinoita Kuolan niemimaalta ja Petsamosta. Kertomus polveilee paikoin turhankin
villisti saamelaisista aavelaivakertomuksista ja muista mytologisista
uskomuksista kylmän sodan aikaisiin ilmapallolentoihin ja sotamuistoihin
Petsamon rajalinjalta. Kurs puolestaan ottaa tutkimuksellisessa mielessä hieman
hillitymmän linjan ja keskittyy tarkastelemaan pietarilaissyntyisen Alexander
Theodor von Middendorffin (1815–1894) Kuolan Lappiin tekemiä
eläintieteellisiä tutkimusmatkoja. Tekstin arvoa laskee hieman se, että Kurs
taustoittaa aihettaan turhan laajasti ja luettelee alussa lähes
matrikkelinomaisesti huomattavan määrän 1700- ja 1800-luvun virolaisia
tutkimusmatkailijoita ennen kuin pääsee varsinaiseen aiheeseensa.

Tämän jälkeen Juhani Lokki ja Torsten Stjernberg tutkivat Wilhelm von
Wrightin (1810–1887) vuosina 1832 ja 1846 Lappiin tekemiä tutkimusretkiä von
Wrightin autenttisen matkapäiväkirjan ja säilyneen kirjeenvaihdon avulla. Von
Wrightin taitelijaveljesten päiväkirjat ovat ilmestyneet kokonaisuudessaan
Leikolan, Lokin, Stjernbergin ja Johan Ulfvensin toimittamana seitsenosaisena
sarjana (1996–2010). Lokki ja Stjernberg ovat olleet Leikolan läheisiä
työtovereita, joten tämän yhteistyösuhteen olisi odottanut näkyvän heidän
tekstissään huomattavasti selvemmin.

Teoksen viimeinen kolmannes painottaa lähes täysin Lapin luonnon ja
tutkimusmatkailun kulttuuri- ja taidehistoriallista merkitystä. Aluksi Arvo
Peltonen tuo esiin Fredrika Bremerin (1801–1865) ja Alexandra Gripenbergin
(1857–1913) kirjoittamia matkakuvauksia ja Liisa Voßschmidt tutkii aikansa
monipuolisen kulttuurivaikuttajan Herman Paulin (1827–1885) Lappiin vuonna
1859 tekemää rekiretkeä ja siitä kirjoittamaa Eine Schlittenfahrt nach
Lapland -teosta (1859). Tämän jälkeen Osmo Pekonen käsittelee ruhtinas
Ronald Bonaparten (1858–1924) vuoden 1884 Ruijan-matkaa. Tekstit ovat
käsittelytavaltaan omintakeisia ja tyyliltään ansiokkaita, mutta varsinkin
Voßschmidt sortuu tarpeettoman pitkiin lainauksiin ja täyttää huomattavan
osan käytettävissään olevasta tilasta suorilla sitaateilla Paulin teoksesta.

Teoksen loppu sisältää vain väljästi aate- ja oppihistoriaan liittyviä
kirjoituksia. Caj Kortman kertoo Lapin tunnetuimmasta luonnonrikkaudesta
kullasta ja sen etsinnän teknologisesta kehityksestä; Tuija Hautala-Hirvioja
tutkii saamelaisista muodostetun kuvan hahmottumista ja muuttumista Suomen
kansallisessa kuvataiteessa; Samuli Aikio muistelee sveitsinranskalaista
kirjailijaa Robert Crottet’ia (1908–1987) ja tämän toimintaa
kolttasaamelaisen kulttuurin suojelijana; Tarmo Kunnas puolestaan kertoo hieman
toisenlaisen tarinan kolttien historiasta ja paneutuu kolttia kovalla kädellä
kurittaneen Kurt Martti Walleniuksen (1893–1984) kirjalliseen tuotantoon; Anto
Leikolan veli Matti Leikola tutkii Lapin uitto- ja metsätöitä kuvaavaa
kaunokirjallisuutta suhteellisen laajasti aloittaen katsauksensa 1900-luvun
alusta ja ulottaen sen aina 2000-luvun alkuun saakka; ruotsalainen Kajsa
Andersson esittelee belgialaissyntyisen ja sittemmin Yhdysvaltoihin muuttaneen
kirjailijan Marguerite Yourcenarin (1903–1987) Lappi-aiheista tuotantoa;
lisäksi Panu Rajala tutkiskelee Aila Meriluodon (s. 1924) runoutta ja Kaari
Utrio kertailee omakohtaisia kirjallisia Lapin-muistojaan.

Kuten huomaamme, on teos sekä sisällöltään että muodoltaan huomattavan
monipuolinen – ja samalla jokseenkin epätasainen. Kokoelman etuna on tietysti
se, että se tarjoaa jokaiselle jotain. Se nostaa esiin vivahteikkaan kuvan
Lapista ja sen kirjallis-kulttuurisesta merkityksestä unohtamatta Lapin
maantieteelliseen erityisasemaan liittyvää luonnontieteellistä tutkimusta.
Työn ongelmana on kuitenkin se, ettei siinä hahmotu yhtä selvää temaattista
linjaa, joka kokoaisi tekstit yhteen ja tekisi siitä yhtenäisen. Lisäksi on
syytä huomata, että vaikka kysymyksessä on Leikolan juhlakirja, ei juhlan
päähenkilö juuri näy teoksen sivuilla. Leikola on pitkän linjan
tieteenharjoittaja, joka on käsitellyt laajassa tuotannossaan erityisesti
biologian oppihistoriaa. Juhlakirjan arvolle olisi ollut soveliasta, jos ainakin
biologian historiaa käsitelleet kirjoittajat olisivat nostaneet Leikolan
ajattelua ja tuotantoa selvemmin esiin.

Lopuksi täytyy esittää vielä subjektiivinen käsitys teoksen arvosta.
Tieteenhistoriallisessa mielessä parhaiten onnistuvat Pihlaja, Markkanen,
Aspaas, Lokki ja Stjernberg. Aate- ja oppihistoriallisessa mielessä tärkeitä
tekstejä ovat puolestaan Stén, Grillo Orlandini, Peltonen, Pekonen ja Kunnas.
Näissä teksteissä on hyödynnetty pääsääntöisesti hyvin sekä
alkuperäisaineistoa että tieteelliselle kirjoittamiselle soveliaita
konventioita sortumatta toisarvoisten anekdoottien tai aikaisemmasta
tutkimuksesta tuttujen itsestäänselvyyksien luettelemiseen. Teoksen kaikista
teksteistä ei voi sanoa samaa. Valitettavan monen artikkelin arvoa laskee se,
että teksti on joko temaattisesti hajanainen tai sisällöllisesti
epäinformatiivinen. Lapin tuhat tarinaa ei ole ehkä merkittävin maassamme
julkaistu aatehistoriallinen tutkielma, mutta parhaimmillaan se tarjoaa hyvän
käsityksen Lapin asemasta tieteen historiallisena tapahtumapaikkana ja tuo
paikoin hyvin esiin kotimaisten ja ulkomaisten Lapin-tulkintojen välillä
vallitsevat temaattiset ja ideologiset erot.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/