[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Armenian kansan murha- vai tappoyritys?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö. LIKE, 2011. 395 sivua.


Armenian kansan murha- vai tappoyritys?
---------------------------------------------------------

Armenian kulttuuri ja historia Euroopan ja Aasian rajalla on jäänyt
suomalaisille hämäräksi, mutta Serafim Seppälä on kirjoillaan luonut
aiheeseen tervetullutta valoa. Nyt hän ei kaihda tarttumasta
arkaluonteisimpaankaan yksityiskohtaan, vuoden 1915 joukkotuhoon, jota
armenialaiset haluavat kutsua kansanmurhaksi. Seppälä väittää tutustuneensa
myös tämän suhteen kriittiseen turkkilaiseen tutkimukseen, mutta sen jälkiä
ei juuri näy. Kirja on kaunis ja arvokas lisä Kaukasian-tuntemukseen, mutta
kaipaisi rinnalleen myös Azerbaidzhanin ja Georgian historiat. Lukijan olisi
hyvä rokottautua yksipuolisuutta vastaan, mutta Seppälän kunniaksi on
tunnustettava, ettei islamofobia ole kohtuuttoman räikeää.



Serafim Seppälä on aiemminkin kirjoittanut Armeniasta vaikuttavan näköisiä
mutta sisällöltään varsin pinnallisia ja yksipuolisia kirjoja. Tällä
kertaa hän keskittyy kaikkein kiistanalaisimpaan kysymykseen armenialaisten
joukkotuhosta ja onnistuu ajoittain syventämään tarkastelua, mutta onneksi
Seppälä ei edes teeskentele puolueetonta. Hänen mielestään joukkotuhoa
olisi kutsuttava ”kansanmurhaksi” ja Turkki silkkaa jääräpäisyyttään
kiistää sen myötä kaiken vastuunsa. Käsitteenä ”murha” edellyttää
kuitenkin suunnitelmallisuutta, minkä vuoksi sitä ei pitäisi käyttää
mistä tahansa surmaamisesta, olkoonpa kuinka julmaa tai laajamittaista.
Seppälä myöntää, ettei armenialaisten joukkotuholle löydy dokumentoitua
käskyä tai suunnitelmaa, mutta väittää, ettei sellaista löydy Adolf
Hitleriltäkään (s. 28). Perustelu ontuu, sillä Taisteluni-kirja ja Wannseen
kokous ilmensivät varsin selkeästi Hitlerin tahtoa.

Armenialaiset nationalistit ovat halunneet rinnastaa kansansa kärsimyksensä
holokaustiin, juutalaisten kansanmurhaan. Yhteyden luomiseksi on jopa viitattu
Hitlerin lausahdukseen 22.8.1939 (s. 31). Siinä hän kuitenkin viittaa
juutalaisten sijaan puolalaisiin. Nürnbergin oikeudenkäynnissä esitetystä
kahdesta saksankielisestä asiakirjasta ei kuitenkaan löydy Hitlerin puheista
viittausta armenialaisiin, eikä edes puolalaisten siviilien teurastamiseen.

Suurempi ongelma on kuitenkin armenialaisten yrityksessä esiintyä
ensimmäisenä kansanmurhana, sillä jonoon olisivat ilmoittautumassa monet
muutkin, vaikkapa Saksan siirtomaa-armeijan 1900-luvun alussa vainoamat Ambomaan
hererot. Armenian kysymyksen kannalta relevanteimmat kansanmurhaehdokkaat
olisivat 1860-luvun tsherkessit, jotka pakenivat Venäjän vainoa Turkkiin ja
asutettiin ensin Balkanille slaavikristittyjen sekä vuoden 1877 sodan jälkeen
itäisemmille alueille armenialaisten riesaksi. Tsherkessit kostivat
armenialaisille Venäjällä ja Balkanilla kärsimänsä vääryydet.
Armenialaishistorioitsija A. O. Sarkisian toi tämän yhteyden esiin monissa
kohdin omaa tutkimustaan History of the Armenian Question to 1885 (Illinois
Studies in the Social Sciences 22/3-4, Urbana 1938), mutta Seppälän suosimien
nuorempien tutkijoiden historiankuvasta on siivottu pois kaikki sellainen, mikä
voisi suhteuttaa ja keventää turkkilaisten vastuuta. Seppälä sentään
viittaa ohimennen Balkanin tapahtumiin (s. 20) ja tunnustaa armenialaisia
vainotun uskontonsa eikä kielensä perusteella (s. 23). Kyse oli pikemminkin
Euroopan 1600-luvulta tutusta uskonvainosta kuin modernista etnisen ”kansan”
tai ”rodun” tuhoamisesta.

Seppälä sivuuttaa 1800-luvun kansanmurhat teoreettisella rajauksella:
”Kansanmurha on myös moderni ilmiö. Se, että kansanmurhat tapahtuivat vasta
1900-luvulla, ei ole sattumaa. Taustalla on tiettyjä teknologisia ja
aatehistoriallisia edellytyksiä.” (s. 94)

Armenialaisille on kiusallista sekin, että myös assyrialaiskristityt
esiintyvät Turkin vainojen uhreina – puhumattakaan siitä, että kristittyjä
ahdistelleet kurdit syyttävät Venäjän armeijan tukemia armenialaisia ja
assyrialaisia kurdien joukkotuhosta ensimmäisen maailmansodan aikana. Seppälä
ei näitä mainitse, vaikka itsenäisiä Assyrian ja Kurdistanin valtioita
piirrettiin samoille kartoille kuin Suur-Armeniaa syksyllä 1919 (s. 25).
Ensimmäisen maailmansodan voittajat tukivat kaikkia osmanivaltakunnan
ei-turkkilaisia kansoja (Palestiinan arabeja unohtamatta) ja lupasivat saman
saaliin palkkioksi moneen kertaan.

Vain muutamaa kuukautta ennen murheellista armenialaisten joukkotuhon
käynnistämistä huhtikuussa 1915 eräässä Kaukasian laaksossa oli surmattu
tuhansittain georgialaisia muslimeja. Turkin hallituksella oli siis mahdollisen
mutta todistamattoman murhanhimon ohella oikeutettujakin perusteluja
armenialaisväestön pakkoevakuoinnille sotatoimialueelta. Seurauksena oli
kiistatta satojen tuhansien armenialaisten nääntyminen nälkään tai
tauteihin, jos onnistuivat pelastautumaan musliminaapuriensa kostolta, mutta
varmaa näyttöä ei ole siitä, että kyse olisi ollut Turkin hallituksen
suunnitelmasta eikä tavanomaisesta epäpätevyydestä sota-ajan puutteellisissa
olosuhteissa. Kuten Seppälä toteaa, Turkkikin tunnustaa 600.000–800.000
armenialaisen kuolleen, eikä luku ole olennaisen kaukana armenialaisten 1,2 ja
1,5 miljoonan väliin haarukoituvista arvioista (s. 26).

Seppälä esittää psykologisia selityksiä sille, että joukkotuhosta
selvinneet armenialaiset eivät jaksaneet nostaa suurta meteliä
”kansanmurhasta”. Vasta heidän lapsensa innostuivat 1960-luvulla
muistelemaan vanhempiensa ja isovanhempiensa puolesta. Seppälä pohdiskelee
armenialaisten uskonnollista suhdetta marttyyrikuolemaan, mutta laiminlyö
kansainvälispoliittisen kontekstin selvittämisen. Hän kuitenkin toteaa
Uruguayn olleen ensimmäinen valtio, joka vuonna 1965 ”tunnusti” (ei toki
kuitenkaan sanan oikeudellisessa merkityksessä) armenialaisten kansanmurhan (s.
373). Oikea vuosi oli kuitenkin 1985 ja sen edelle ehti Kypros vuonna 1982;
Venäjä seurasi vuonna 1995 (s. 373-374). Kollektiivisen syyllisyyden ja sen
hallinnollisen tunnustamisen perinne on nuori, vaikka se onkin viime vuosina
levinnyt Suomeen asti. Poliitikot ovat ottaneet itselleen paitsi Kekkosen
kaihtaman tuomarin roolin myös historiantutkijan tehtävän.

”Mitään muuta kansanmurhaa ei ole kielletty yhtä painokkaasti, raivokkaasti
ja voimakkaasti”, Seppälä harmittelee (s. 84). Hän ei liene kysynyt
Kyproksen hallitukselta, miten se suhtautuu terroristijärjestö EOKAn
joulukuussa 1963 aloittamaan kyproksenturkkilaisten murhaamiseen (suomalaisetkin
rauhanturvaajat joutuivat todistamaan järjestelmällistä yritystä häätää
vähemmistö saarelta kymmenen vuoden ajan ennen kuin Turkki miehitti saaren
pohjoisosan), eikä Serbian kantaa Kosovon kansanmurhaan vuonna 1999 saati
Venäjältä tai Kiinalta niiden vähemmistökansojen kohtelun häpeällisimpiä
esimerkkejä. Järkevimmillä turkkilaisilla ei ole mitään estoa tunnustaa
ensimmäisen maailmansodan jälkeen häädetyn osmanisulttaanin hallinnon
syntejä, mutta heitä ärsyttää yksipuolinen huoli kristittyjen puolesta.
Kuka enää muistaakaan tsherkessejä, krimintataareja, pomakkeja?

Kollektiivisen muistin käsitteen keksi ranskalainen Maurice Halbwachs
1920-luvulla (s. 112). Tämä on kuitenkin altis myyttien muodostukselle.
Ihmiset oppivat kouluissa, kirjallisuudesta ja nykyisin elokuvista, millaista
elämä oli aiemmin, ja kun samaa kuvaa toistetaan kyllin usein, se heijastetaan
omankin perheen historiaan. Mielenkiintoisen esimerkin median roolista tarjoaa
Seppälän (s. 221-231) selostama amerikkalainen mykkäelokuva ”Ravished
Armenia”, joka perustui Aurora Mardiganianin vuonna 1918 kirjoittamiin
muistelmiin ja esitettiin elokuvateattereissa pian ensimmäisen maailmansodan
päättymisen jälkeen 16.2.1919. Elokuvasta on tehty vuonna 1997 Anthony Sliden
toimesta tutkimus ja DVD-versio. Mardiganianin kertomus pursuaa seksiä ja
väkivaltaa. Seppälän mukaan hänet raiskasi jopa ”ryhmä tshetsheenejä”
(s. 224), mutta tämä lienee joko Seppälän tai Sliden freudilais-putinilainen
lipsahdus, sillä alkutekstissä tarkoitettiin varmaankin tsherkessejä.
Elokuvan juoni muistuttaa tyyliltään Broadwaylla tammikuusta 1914 esitettyä
Venäjän juutalaisten kärsimyksiä erotisoinutta näytelmää The Yellow
Ticket.

Seppälä analysoi ansiokkaasti armenialaisperheiden kertomusperinnettä, mutta
tekee joskus hätäisiä päätelmiä. Hänen mukaansa se, että kevään 1915
joukkotuhosta kerrotaan niin yhdenmukaisesti, todistaa tapahtumien
keskusjohtoisuudesta ja suunnitelmallisuudesta (s. 37). Entäpä jos se
johtuukin vain siitä, että 1960-luvun nuoret ovat isovanhempiensa kohtaloita
kysellessään tai arvaillessaan värittäneet kertomuksia sen mukaan kuin on
ollut tapana? Näin syntyvät myytit. Keisarillisen Venäjän
juutalaispogromeissa esiintyy samanlaista kaavamaisuutta, mutta tutkijat eivät
pidä sitä välttämättä todisteena keisarin antamista ohjeista.

Syyrian, Libanonin, Ranskan ja Yhdysvaltain armenialaisyhteisöjä hallitsi
1960-luvulle saakka nationalistinen Dashnaktsutiun-puolue, joka
itsenäisyyspyrkimyksistään huolimatta kykeni yhteistyöhön tasavallaksi
muuttuneen Turkin kanssa. Seppäläkin tietää, että ulkoarmenialaisten
”kipupisteenä oli suhtautuminen Neuvosto-Armeniaan” (s. 79), mutta
jättää analysoimatta armenialaisjärjestöjen yhdentymisen 1960-luvulla (s.
358). Hän vain hämmästelee tapahtunutta: ”Käännekohdaksi muodostui
50-vuotismuisto 1960-luvun puolivälissä. On hieman erikoista, että prosessi
tapahtui samaan aikaan niin idässä kuin lännessäkin...” (s. 334)

Armenialaisten ja azerbaidzhaninturkkilaisten välinen väkivalta leimahti
uudelleen Neuvostoliiton alkaessa hajota: ensin Karabahin autonomisella alueella
ja 27.-28.2.1988 Sumgaitin kaupungin pogromissa. Seppälä toteaa monien
kaukasialaisten tavoin, että pogromi vaikutti olevan ”valmisteltu ja
suunniteltu etukäteen” (s. 344), mutta jättää arvailematta kenen toimesta
ja missä tarkoituksessa.

Joukkotuhoihin kuuluvat kansanmurhien ohella joukkomurhat, joukkokarkoitukset,
pogromit, sodat ja jotkin pandemiat tai luonnonmullistukset. Niistä kertovat
niin espanjanjuutalaisten ja maurien, atsteekkien ja cherokeiden kuin
karjalaisten ja inkeriläisten historiat. Tuomioistuinkäsittelyssä
tapahtumille etsitään uhrit ja syylliset, mutta historiallinen tarkastelu
edellyttää laajempaa näkökulmaa ja noidankehien tunnustamista. Tämä olisi
niin palestiinalaisten kuin armenialaistenkin syytä muistaa. Seppälän suuri
asiantuntemus sekä kiinnostus saattaa armenialaisten värikäs kulttuuri ja
vaiheikas historia suomalaisen lukijakunnan parempaan tietoon on arvokasta,
mutta lukijalla on myös suuri vastuu oman mielensä pitämisessä kriittisenä
ja avoimena poikkeaville näkemyksille.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/