[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Opiskelijoiden kirjasto

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juha Järvelä <juha.o.jarvela at jyu.fi> FM, tohtorikoulutettava, Historian ja
etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kuusi, Hanna: Lainatut, viivatut, tentityt. Ylioppilaskunnan kirjasto/ Helsingin
yliopiston opiskelijakirjasto 1858-2009. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.
470 sivua.


Opiskelijoiden kirjasto
---------------------------------------------------------

Helsingin yliopiston opiskelijoiden kirjaston historiasta kertova teos tarjoaa
kirjastohistorian lisäksi näkökulmia opiskelijaelämän ja opiskelijoiden
toiminnan kehitykseen.



Helsingin yliopiston opiskelijoiden kirjallisuustarpeista huolehtineen
Ylioppilaskunnan kirjaston / yliopiston opiskelijakirjaston historia on täynnä
pitkiä jatkumoita. Kirjasto oli osa ylioppilaskunnan toimintaa perustamisestaan
1858 valtiollistamiseen 1974. Opiskelijoiden kirjatarpeista on yhteiskunnan
taholta huolehdittu jo pitkään. Vaikka Helsingin Yliopiston kirjasto luopui
kurssikirjojen lainauksesta 1880-luvulla, niiden tarjonnasta vastaavalle
Ylioppilaskunnan kirjastolle myönnettiin kuitenkin tämän jälkeen avustus.
1960-luvun tasa-arvoa korostavassa ilmapiirissä korkeakoulukirjastoja
ajateltiin opintososiaalisina etuina, yhtenä opintotuen osana. Pitkän linjan
kysymys on ollut myös tarjoaako kirjasto vain kurssikirjoja vai pyrkiikö se
laajempaan sivistykseen. Kaunokirjallisuus on kuulunut valikoimiin alusta
lähtien.

Opiskelijoiden oman yhteistoiminnan merkitys opintoasioidensa parantamisessa
kuuluu myös teoksen pitkiin linjoihin. Ylioppilaskunta huolehti sekä
kurssikirjallisuuden että laajemman opiskelijoita palvelevan kokoelman
ylläpidosta 1970-luvulle asti. Tämänkin jälkeen opiskelijoiden panos oli
tarpeen. Rakenteeltaan hajanainen yliopisto ei pystynyt keräämään tietoja
tutkintovaatimuksiin kuuluvasta kirjallisuudesta, vaan kirjasto tarvitsi tässä
opiskelijoiden ainejärjestöjen apua.

Ylioppilaskuntien toiminnan pitkiin linjoihin kuuluu myös kysymys kirjaston
työntekijöistä. Alun perin heiltä vaadittiin ylioppilaskunnan jäsenyys ja
työtä ajateltiin väliaikaisena opiskelijoiden työtehtävänä. Tämä
vaatimus tuotti ongelmia esimerkiksi Volter Kilvelle, joka oli jättänyt
kirjailijanuransa toimiakseen kirjastoalalla. Ammattimaistuminen kuitenkin
edistyi ja samalla alan naisistuminen. Vanhoja piirteitä edusti esimerkiksi se,
että vielä 1940-luvulla henkilökunta oli kesän lomautettuna ilman palkkaa.
Samanlaista käytäntöähän on jatkunut ylioppilaskuntien henkilöstön
kohdalla vielä nykyaikaankin asti. Ylioppilaskirjaston palkkataso pysyi myös
pitkään heikkona.

Puhuttaessa kirjastosta mieleen tulee usein fyysinen rakennus, jossa se toimii.
Ylioppilaskunnan kirjasto aloitti vuokratiloissa, sai myöhemmin valmistuneeseen
(Vanhaan) ylioppilastaloon tilat ja lopulta oman kirjastotalon 1892. Kaunis
rakennus tuli lähelle ylioppilastaloa, nykyisen Kaivopihan paikalle. Vaikka
talo oli ilmeisen ränsistynyt ja ahdas 1950-luvulle tultaessa, sen purkaminen
tuntuu harmilliselta. Uusi talo rakennettiin Domus Academican yhteyteen. Einari
Teräsvirran suunnittelema talo edusti aikakauden romanttisen ja rationaalisen
yhdistelmää. Tarkoituksenmukaisuuteen yhdistyivät luonnonmateriaalit ja
yksityiskohdat. Alvar Aallon Viipurin kirjaston vaikutteet näkyivät talossa
myös siinä, että esikuvansa tavoin kaikki ratkaisut eivät olleet kovin
käytännöllisiä. 1990-luvulla kirjasto siirtyi keskustaan kauppakeskus Kaisan
yhteyteen. Myöhemmin koko talo ostettiin yliopiston käyttöön ja yhdistetty
Helsingin yliopiston kirjasto avattiin siinä 2012.

Kirjasto elää teoksessa eri aikojen aatteiden mukana. Varhaisessa kirjastossa
nuor- ja vanhasuomalaiset kävivät taistoa kirjaston hallinnasta, 1920-luvulla
taas Ylioppilaslehden nuori päätoimittaja Urho Kekkonen vaati kirjaston
”suomalaistamista”, eli suomenkielisten työntekijöiden johtoasemaa.
1960-luvulla kirjastoon tuli avantgardistinen taide musiikin ja runojen
esittämisen muodossa. 1990-luvun alun lama iski myös kirjastoon raskaasti.
Tilanteessa, jossa työttömyys lisäsi opiskelua, määrärahat romahtivat.
Samalla vuosikymmenellä tehostaminen merkitsi myös kokoelmaan raakaa
karsimista ja pelkoa koko kirjaston hajottamisesta. Myönteisempänä muutoksena
voi pitää teoksen päätepistettä, kun noin 160 yliopiston kirjastoyksikköä
yhdistyi uudeksi kirjastoksi.

Hanna Kuusen teos opiskelijoiden kirjaston historiasta onnistuu tarjoamaan sekä
tietoa että lukukokemuksen kirjastoista ja opiskelijaelämästä
kiinnostuneille. Teoksen ratkaisut ovat pääosin hyviä. Yksittäisiä
moitteita voi antaa esimerkiksi siitä, että joissain kohdin mainitaan
1800-luvun rahasummista vain nykyeuroissa. Paljon paremmin toimii kun teoksessa
kerrotaan uittoporukasta, joka lahjoitti sodan jälkeen rahaa kirjastolle.
Havainnollisesti kerrotaan summan vastanneen 12 työtunnin palkkaa, jolla olisi
saanut kymmenen kiloa halpaa makkaraa.

Teoksen taitto ja kuvitus ovat onnistuneita. Myös teoksen tietolaatikot ovat
harvinaisen mielenkiintoisia. Esimerkiksi tupakointia lukusaleissa koskeva sivu
tuo konkreettisesti esiin kuinka erilaisia ajattelutavat olivat vielä
1980-luvulla. Eläviä yksityiskohtia teoksesta löytyy muutenkin runsaasti,
vaikka sen suhteen kuinka hälyyn kirjastoissa on suhtauduttu. Kieltoja
kritisoivalla 1960-luvulla hiljaisuus-kylttejä kannettiin pois, mutta
2000-luvulla asiakkaat ovat taas kaivanneet enemmän työrauhaa. Rauhallisia
lukupaikkoja tarjoaa myös uusi kirjasto ja niihin voi suositella seuraksi
Lainattuja, viivattuja ja tentittyjä.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/