[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Hallintohistorian taidonnäyte

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jussi Jalonen  fil. lis., Tampereen Yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Leitzinger, Antero (toim.): Mansikkamaan vartijat - muistelmia
ulkomaalaishallinnosta eri vuosikymmeniltä. Maahanmuuttovirasto, East
West Books Helsinki, 2010. 200 sivua.


Hallintohistorian taidonnäyte
---------------------------------------------------------

Kuluneina vuosina on maahanmuutosta käyty poliittinen väittely
aiheuttanut hetkittäistä kuohahtelua maamme julkisessa keskustelussa.
Antero Leitzingerin toimittama, osin muistelmien asuun puettu tutkimus
ulkomaalaisviranomaisten toiminnasta valaisee siirtolaisuudesta
vastanneen hallinnonhaaran käytäntöjä. Terävästi ja taitavasti
kirjoitettu teos kohoaa teennäisen polemiikin yläpuolelle ja edustaa
viime aikojen tietokirjallisuuden ehdotonta kärkeä.


Osapuilleen syksystä 2008 aina kesään 2010 asti nousivat maahanmuutto
ja siirtolaisuus eräiksi suomalaisen poliittisen keskustelun kuumiksi
aiheiksi. Teeman ympärille kehkeytyi poliittista aktivismia ja
tiedotusvälineet ruokkivat tunteita herättänyttä polemiikkia
riemumielin. Hetkittäin lähes mikä tahansa maahanmuuttoa käsitellyt
keskustelunavaus sai vaivatta sijansa julkisuudessa, kunnes
eduskuntavaaleihin tultaessa laajempi poliittinen kiinnostus aihetta
kohtaan vähin erin laantui. Puolentoista vuoden ajan vellonut
julkinen väittely ehätti tuottaa myös aihetta koskevaa
tietokirjallisuutta. Osa näistä teoksista, kuten sosiologi Anna
Kontulan laatima Olkiluodon ydinvoimalatyömaan siirtotyöläisiä
käsitellyt Näkymätön kylä, olivat luonteeltaan tarkoituksellisia
pamfletteja. Puhtaasti tietopitoisempia julkaisuja edusti esimerkiksi
Arno Tannerin ja Laura Koivisto-Khazaalin Maahanmuutto- ja
ulkomaalaisviranomaiset mediassa, ja samaa vahvaa tutkimuksellista ja
asiasisältöistä näkökulmaa tarjoaa myös Antero Leitzingerin
toimittama, viime vuonna julkaistu teos Mansikkamaan vartijat.

Ulkomaalais- ja Maahanmuuttoviraston viisitoistavuotisjuhlan
merkeissä päivänvalon nähnyt kirja on syntynyt mainitussa
keskusvirastossa työskentelevien virkamiesten yhteistyönä, mutta sen
varsinaisesta tutkimuksellisesta sisällöstä vastaa itse Leitzinger.
Vaikkakin Leitzinger mainitsee teoksen lähde- ja liiteosiossa, ettei
kirjaa ole tarkoitettu varsinaisesti tieteelliseksi tutkimukseksi, on
sillä kiistatta myös huomattava historiankirjoituksellinen arvonsa.
Samalla se onnistuu olemaan myös erinomainen ja kiintoisa
populaariteos. Pidättelemättömänä kuohunutta ja kiivaana käynyttä
maahanmuuttokeskustelua seuranneelle lukijalle saattaa Leitzingerin
kirjan asiallinen ote tulla uutena kokemuksena, mikä nimenomaan onkin
teoksen suurin ansio. Sävyltään usein varsin ummehtunut julkinen
maahanmuuttoa koskenut polemiikki on tavan takaa irtautunut
tosiasioista ja vajonnut hysteerisiin kauhukuviin 'hallitsemattomasta
maahanmuutosta'. Tässä valossa on Leitzingerin teos kovassa
tietopitoisuudessaan raikas ja ilmaa selvittävä puheenvuoro siitä,
miten maahamme kohdistunutta siirtolaisuutta ja muuttoliikettä
valvovat tahot tosiasiassa ovat tonttinsa hoitaneet ja edelleen
hoitavat.

Teoksen ajallinen kaari ulottuu tsaarinvallan ajoista itsenäisyytemme
varhaisvuosiin ja nykypäivään asti, painottuen kuitenkin korostetummin
ja yksityiskohtaisemmin vuoden 1970 jälkeiseen aikakauteen. Leitzinger
kartoittaa asiantuntevasti ja huolellisesti maahanmuuttopolitiikasta
kautta vuosikymmenten käytyä julkista keskustelua, nostaen esiin
kiintoisia historiallisia esimerkkejä siitä, miten eri poliittiset
tahot ovat Suomeen kohdistuvan siirtolaisuuden ja sen käytännöt
kokeneet. Eräänä mainiona kohtana voi kirjasta poimia
läpileikkauksenomaisen katsauksen 1980-luvun alussa kuohahtaneeseen
ulkomaalaispolitiikan kritiikkiin, mitä esittivät sekä
vähemmistökommunistit että Perustuslaillinen Oikeistopuolue;
taistolaisten näkemyksen mukaan viranomaisvalvonta oli liian löysää
salliessaan Suomessa oleskelleiden länsimaalaisten neuvostovastaisen
toiminnan, siinä missä oikeisto-oppositio puolestaan moitti Suomea
suoranaisesta epäinhimillisyydestä Neuvostoliitosta saapuneiden
loikkarien kohtelussa. Teoksen rivien välistä voinee havaita myös
Leitzingerin omat poliittiset sympatiat, mutta ne eivät millään
muotoa haittaa lukukokemusta. Kirjan onnistuessa samanaikaisesti
luonnehtimaan yksittäisiä ihmisoikeusaktiiveja tai vaikkapa
kansandemokraattista oikeuspoliittista yhdistystä
'äärivasemmistolaisiksi', mutta vastaavasti Kari Suomalaista
'suorasukaisen rasistiseksi', voinee todeta ajoittaisen särmikkyyden
pyrkivän ainakin tasapuolisuuteen.

Vaikka Leitzinger onkin onnistunut kiitettävästi tiedotusvälineissä
vuosikymmenten saatossa käydyn maahanmuuttokeskustelun
kartoittamisessa, se ei suinkaan ole kirjan pääasiallisinta antia.
Verevintä ja mestarillisinta kerronta on kuvatessaan
ulkomaalaisviranomaisten arjen työtä, jota valotetaan haastatteluina
taltioitujen henkilökohtaisten muistelmien kautta. Osa muistelmista
on sisällytetty suoraan kerrontaan, osa puolestaan sijoitettu
itsenäisinä tietoiskuinaan tekstin oheen. Puheenvuoron saavat niin
johtavat viranomaiset kuin julkisuudessa harvemmin näkyvät
asiakaspalvelun ja jopa puhelinneuvonnan työntekijät, joiden kautta
turhankin usein persoonattomaksi mielletty viranomaiskoneisto saa
lukijan silmissä ihmiskasvot ja äänen. Hallinnon toimijain esittelyä
tukee erinomaisesti ja onnistuneesti myös kirjan kuvitus.

Vakavampia sattumuksia ja jokapäiväistä puurtamista kuvaavien
muistelojen ohella saavat kerronnassa sijansa jopa
ulkomaalaistoimiston pikkujoulut. Tarinointia siivittävät myös
hilpeämmät anekdootit, kuten kertomus ETY-kokouksen aikoihin
komennukselta palanneesta Suojelupoliisin etsivästä, joka
työtoveriensa kujeilun uhrina soitti ulkomaalaisvirastoon
tarkastaakseen 'Viktor Kalborrek'-nimisen henkilön - edesmenneen
taiteilija Eeki Mantereen roolihahmon - henkilötiedot.
Ulkomaalaishallinnon aina omaan aikaamme asti vallinnut läheinen
suhde Suojelupoliisiin nousee kirjassa monin paikoin muutenkin
korostetusti valokeilaan. Teos ei arkaile käsitellä myöskään
viranomaisten ylilyöntejä tai näiden hetkittäin tulehtuneita
keskinäisiä suhteita, kuten ulkomaalaistoimiston Hannu Siljamäen
kireää näkemystä ulkomaalaisvaltuutettu Antti Seppälän toiminnasta
somalien maahantulon yhteydessä.

Koska teoksen painopiste on viranomaisten toiminnassa, saattaa sen
perusteella saada Suomen ulkomaalaispolitiikasta käsityksen hyvinkin
reaktiivisena toimintana, missä viranomaiset toteuttavat ad
hoc-ratkaisuja kulloisenkin tilanteen mukaisesti menetellen. Kirjan
perusteella välittyy hetkittäin vaikutelma siitä, miten totutuilla
virkavaltaisilla käytännöillä on ollut usein suurempi merkitys
maassa, joka aina 1980-luvun alkuun asti oli vailla varsinaista
ulkomaalaislainsäädäntöä, ja jossa vaaleilla valitut päättäjät ovat
sittemminkin kaihtaneet tekemästä uusia ulkomaalaispolitiikan
linjauksia. Poikkeuksen tekee 1990-luvun alku, jossa teos kuvailee
niin silloisen presidentin kuin maan hallituksenkin roolia
inkeriläisten ja somalien maahanmuuton yhteydessä.

Teoksen korostaessa viranomaisperspektiiviä pääsee myös
ulkomaalaishallinnon pääasiallisten asiakkaiden oma näkökulma esille
vain rajoitetusti. Kirja tarjoaa lukijalle kuitenkin välähdyksiä
turvapaikanhakijain haastatteluista, kuvaten niin suojaa etsivien
hädänalaisten kuin anomuksissaan hyvinkin kyseenalaisiin tarinoihin
turvautuneiden yrittäjien kertomuksia. Leitzinger mainitsee myös
inhimillisten periaatteiden merkityksestä, mutta kokonaisuudessaan
hän esittää ulkomaalaishallinnon viranomaisten toiminnan varsin
kireänä, suorastaan lähtökohtaisen skeptisenä turvapaikanhakijoita
kohtaan, osoittaen selvästi myös itse ymmärtämystä tälle 'ankaran
kriittiseksi' kuvaamalleen menettelylle. Viranomaisvalvontaan kautta
aikojen kuulunut perinpohjaisuus ja säntillisyys tulevat niin ikään
esille esimerkiksi DNA- ja ikätestien historiaa käsiteltäessä.
Virkamiesten kokemista moninaisista huolenaiheista toiminnan
resursseihin ja muuttoliikkeen intensiteettiin liittyen ei niistäkään
toki vaieta, mutta kirja suhtautuu samalla näihin haasteisiin hyvinkin
ratkaisukeskeisesti. Tässä mielessä Mansikkamaan vartijat luo
viranomaispuheenvuorona realistisen kuvan kotimaamme
ulkomaalaispolitiikasta, ja myös sen otsikkoa voi pitää varsin
osuvana.

Vaikka teos luotaakin ulkomaalaispolitiikkaa viranomaisten silmin, ei
Suomeen suuntautunut muuttoliike jää sekään kasvottomaksi.
Toimituksellisesti kekseliäs ratkaisu on ollut liittää kunkin
ajallisesti rajatun luvun alkuun lyhyt luettelo kuvattuna ajankohtana
kotimaamme kansalaisuuden saaneista maahanmuuttajista, jotka ovat
liittyneet osaksi suomalaista kansakuntaa. Zachris Topeliukselta
poimitut, teoksen lukujen välisivuja somistavat sitaatit välittävät
näkemystä yhtenäisestä suomalaisesta kansakunnasta ja isänmaasta,
johon myös maamme rajojen ulkopuolelta saapuvilla tulokkailla on
mahdollisuus liittyä. Teos asettuu täten myös tukemaan
kulttuuri-integraation mahdollisuuksia. Leitzingerin rattoisan
kronikanomaista kerrontaa täydentää huolellinen lähteistys, ja tätä
ehdottomasti kotimaisen tietokirjallisuuden parhaimmistoon
sijoittuvaa teosta voikin suositella aivan kaikille hyvänä,
yleissivistävänä lukukokemuksena eräästä viime aikoina valokeilaan
nousseen hallinnonhaaran historiasta.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/