[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Bysantti, Puskin ja Perestroika

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ekonen, Kirsti; Turoma, Sanna (toim.): Venäläisen kirjallisuuden
historia. Gaudeamus, 2011. 671 sivua.


Bysantti, Puskin ja Perestroika
---------------------------------------------------------

Venäläisen kirjallisuuden historia on kuuden Venäjän kulttuuriin
ja kirjallisuuteen perehtyneen tutkijan käsitys itänaapurimme
kirjallisesta perinnöstä 900-luvulta Neuvostoliiton romahtamiseen.
Teos esittelee Venäjän kirjallisen kulttuurin kehitysvaiheet
varhaisista kronikoista ja uskonnollisista kirjoituksista
postmodernismiin ja 1990-luvun alun underground-runouteen saakka. Se
nostaa esiin monia mielenkiintoisia aikaisemmassa tutkimuksessa, joko
kokonaan sivuutettuja tai muuten vähemmälle huomiolle jääneitä
kirjallisia ilmiöitä. Teos toimii hyvänä yleisesityksenä
venäläisen kirjallisuuden historiallisesta kehityksestä ja
keskeisten tyylipiirteiden muutoksista, mutta monien yleisesitysten
tavoin sen ongelmaksi on koitua aineiston ja näkökulmien runsaus ja
siitä johtuva katsauksenomaisuus.



Slaavilaisen kirjallisuuden varhaisia vaiheita

Tarina alkaa Venäjän ortodoksisen kirkon historiaan, hagiografiaan
ja ikonografiaan perehtyneen tutkijan Elina Kahlan kirjoittamalla
luvulla slaavilaisen kirjallisuuden varhaisvaiheista. Kahlan mukaan
'slaavien yhteinen kirjakieli syntyi noin 860-luvulla. Kirjoitetusta
muinaisvenäläisen kauden kirjallisuudesta voidaan puhua vasta
Bysantista vuoden 988 jälkeen omaksutun teologian ja
jumalanpalveluskäytännön myötä. Kirjoitettu kirjallisuus syntyi,
kun bysanttilaiset jumalanpalvelustekstit siirrettiin slaavilaiselle
maaperälle' (s. 17).

Ensimmäinen luku sisältää Venäjän kirjallisuuden historian
900-luvulta 1600-luvulle. Rajaus on pitkä mutta siinä mielessä
perusteltu, että se tuo esiin Venäjän kirjallisuuden
historiallisen ymmärtämisen kannalta keskeiset esihistorialliset
piirteet kaikessa laajuudessaan. Toisaalta rajausta voidaan
puolustella sillä, ettei aikakauden aikana tuotettu kirjallisuus ole
määrällisesti kohtuuttoman laaja. Kauden keskeisinä lajeina
painottuvat kronikka sekä erilaiset hagiografiset ja muut
uskonnolliset tekstit. Pitkä aikarajaus jäsentyy suhteellisen
selkeästi kolmen vaiheen eli Kiovan kauden (vuodesta 988 noin
1240-luvulle), mongolikauden eli feodaalikauden (n. 1240-luvulta
1480-luvulle) ja Moskovan kauden (1480-luvulta eteenpäin) kautta.

Kahla suhteuttaa slaavilaisen kirjallisuuden historiallisia vaiheita
erilaisiin yhteiskunnallisiin tapahtumiin kuten idän ja lännen
kirkkojen loitontumiseen, mongolivalloituksen vaikutuksiin ja Iivana
Julman harjoittamaan politiikkaan. Keskeisinä kirjallisen elämän
muotoina tutkimus esittelee suullisen perinteen sekä kansanlaulujen
ja -näytelmien kulttuurihistoriallista kehitystä, maallisen ja
uskonnollisen kirjallisuuden välisiä suhteita sekä varsinkin
aikakauden lopulla kansansatuihin liitettyjä myyttisiä piirteitä.
Luvun vetovoima ja erinomaisuus perustuvat siihen, ettei
kirjallisuutta tarkastella ainoastaan omana kulttuurisena ilmauksena
- lajien, tyylisuuntien ja kirjallisten keinojen kautta - vaan ennen
kaikkea osana laajaa uskonnollista, valtiollista ja sosiaalista
toimintaa.


Venäjä osana Eurooppaa

Tutkimuksen toisen ja neljännen luvun on kirjoittanut edesmenneen
venäläis-yhdysvaltalaisen kirjailijan ja vuoden 1987 nobelistin
Joseph Brodskyn tuotantoon, matkakirjallisuuteen ja venäläisen ja
eurooppalaisen kulttuurin vuorovaikutussuhteisiin perehtynyt tutkija
Sanna Turoma. Ensimmäisessä tekstissään hän tarkastelee
1700-luvun kirjallista perintöä ja toisessa 1840-luvulta
1890-luvulle ulottuvan aikakauden kirjallisia piirteitä.

Venäjän 1700-luvun kirjallisuus on meillä vähemmän tunnettua
kuin myöhempien aikakausien kirjallisuus, joten tältä osin
tutkimuksella on selvää uutuusarvoa - sama pätee toki myös
edellä esiteltyihin venäläisen kirjallisuuden varhaisvaiheisiin.
Turoma kytkee Venäjän kirjallisuuden osaksi eurooppalaista
kulttuuria ja sen aatteellis-poliittisia vaikutuksia. Venäjällä on
ollut vahvat kulttuuriset siteet vuosisatojen ajan ennen kaikkea
Ranskaan. Turoman mukaan 1700-luvun aikana 'Venäjälle muotoutui
laajasti sivistyneiden, laajasti matkustelleiden ja ennen kaikkea
Euroopasta esikuvia hakevien kulttuuritoimijoiden joukko' (s. 96).

1700-luvun mittaan venäläiseen kirjallisuuteen alkoivat kotiutua
vähitellen porvarillisen taideromaanin sekä valistusfilosofiasta ja
klassismista vaikutteita saaneiden yhteiskunnallisten katsomusten
tyylipiirteet. Samalla uusina lajityyppeinä nousivat esiin
runosatiiri, oodirunous sekä muut uudenlaiset säemuodot. Katarina
II:n aikana puolestaan alettiin suosia huvinäytelmää. Näiden
lisäksi Turoma tarkastelee muun muassa 1700-luvun lopun
kirjallisuussalonkien toimintaa sekä ensimmäisten tunnettujen
naiskirjailijoiden vaikutuksia kirjallisuuden kentällä. Esityksen
erinomaisuus perustuu tekijän kykyyn hallita laaja
yleiseurooppalainen konteksti ja tutkia Venäjän kirjallisuuden
perintöä osana aikakauden aatehistoriallisesti merkittäviä
tyylipiirteitä.

Toinen Turoman kirjoittama luku puolestaan kuvaa meillä entuudestaan
suhteellisen hyvin tunnettua Venäjän kirjallisuuden vaihetta eli
1840- ja 1890-lukujen välistä aikaa. Aikakauden tyypillisiä
piirteitä olivat yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden ja uudenlaisen
kirjallisen lehdistön nousu, esseistiikan ja kritiikin pääseminen
huomattavaan asemaan kirjallisuuden kentällä sekä huoli pienen
ihmisen asemasta yhteiskunnassa. Erityisesti 1840-luvun Pietarissa
syntyi kirjallisuutta, jonka arkkityyppisenä sankarina esiintyi
'tsaristisen byrokratian palvelija, pietarilainen 'pikkuvirkamies',
jonka nöyryytyksien täyttämää olemassaoloa kuvataan usein
satiirisessa mutta myös lempeän inhimillisessä valossa' (s. 270).

Toisaalta kaudelle oli tyypillistä kirjallisuuden radikalisoituminen
ja uudenlaisen realismin esiinmarssi. Erityisesti 1860-luvusta voidaan
Turoman mukaan puhua 'realismin huippukautena'. Edellä mainitun
henkilöhahmon lisäksi aikakauden aikana kehittyi toinen myöhemmin
huomattavan suosion venäläisessä kirjallisuudessa saavuttanut
hahmo, nimittäin 'tarpeeton ihminen', jonka kirjallisia esikuvia
löytyy ainakin Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjasta
(1850) sekä Pu?kinin runoelmasta Jevgeni Onegin (1823-1830).


Romantiikan tyrskyissä

Tutkimuksen kolmannen luvun on kirjoittanut venäläisen
kirjallisuuden dosentti ja Itä-Suomen yliopiston tutkija Timo Suni,
joka käsittelee työssään 1800-luvulta 1840-luvulle yltävän
kansalliskirjallisuuden omaleimaisuuden nousua. Suni sijoittaa
venäläisen kirjallisuuden laajempaan eurooppalaiseen kehykseen ja
osoittaa, millainen venäläinen romantiikka oli perustaltaan ja
miten se erosi sekä ajallisesti että sisällöllisesti muiden
Euroopan maiden romantiikan ajan kirjallisuuksista.

Viimeistään 1800-luvun alussa Venäjän kirjallisuus alkoi
modernisoitua ja päästä irti klassismin tyyli-ihanteista. Sunin
mukaan kieleltään ja keinoiltaan 1810- ja 1830-luvuilla uudistunut
venäläinen taiderunous saavutti tason, jota 'monien mielestä ei
ole sittemmin ylitetty' (s. 175). Samalla kirjallisuus nykyaikaistui
sosiaalisena instituutiona ja kirjallisen kentän toimijat
määrittyivät yhteiskuntarakenteiden muuttuessa uudelleen. Monien
kirjoittajien lakattua kirjoittamasta hovia varten ja suunnattua
tekstinsä laajemmille lukijamarkkinoille Venäjälläkin syntyi
lopulta ammattikirjailijoiden erikoisala. Toisaalta kirjallisuuden
demokratisoituminen ei miellyttänyt tsaristista hallintoa eikä
vanhoillista yläluokkaa, vaan sanankäytön valvontaa alettiin
kiristää asteittain erilaisin sensuuriasetuksin ja
julkaisurajoituksin.

1800-luvun alun yksi keskeisiä ilmiöitä oli kansallisromantiikkana
tunnetun uudenlaisen kansallistunteen ja historiatietoisuuden
esiinmurtautuminen. Tämä näkyi Venäjällä sekä suuntautumisena
kansanperinnettä ja muinaisvenäläistä kirjallisuutta kohtaan
että runoelmien ja muiden pienimuotoisten lajien suosion nousuna.
Runoissa ja muissa pienimuotoisissa kirjoituksissa ilmaisun rajat
olivat väljempiä ja kokeilut sallitumpia kuin proosateoksissa.
Sunin esityksen erinomaisuus perustuu tekijän kykyyn tuoda
aikakauden keskeisimpien hahmojen Aleksandr Pu?kinin (1799-1837) ja
Nikolai Gogolin (1809-1852) ohella esiin huomattava joukko vähemmän
tunnettuja venäläisrunoilijoita ja esittää klassismin,
varhaisromantiikan, täysromantiikan ja varhaisrealismin kausien
kehitysvaiheet niiden keskinäisten kiistojen ja vuorovaikutuksen
kautta. 'Venäläisen kirjallisuuden romantiikka on aina hivenen
klassisistista, ja toisaalta realismin perustaa luotiin jo
romantiikan kirjallisuudessa' (s. 173).


Realismia, modernismia ja - Neuvostoliitto!

Teoksen viidennen ja seitsemännen luvun on kirjoittanut
venäläiseen symbolismiin ja naiskirjallisuuteen perehtynyt tutkija
Kirsti Ekonen. Ensimmäisessä kirjoituksessaan hän esittelee
realismista modernismiin johtaneita kirjallisia virtauksia ja
jälkimmäisessä 1930-luvulta 1960-luvulle yltävän aikajakson
kirjallista kulttuuria. Ensimmäisessä kirjoittamassaan luvussa
Ekonen tuo esiin ajallisesti lyhyen mutta sisällöllisesti
merkittävän aatteellisen siirtymän, joka tapahtui 1800- ja
1900-lukujen taitteessa ja jonka keskeisinä hahmoina näyttäytyvät
Anton Tshehov (1860-1904) ja Maksim Gorki (1868-1936). Samassa
yhteydessä hän esittelee joitain venäläiselle dekadenssille ja
symbolismille ominaisia piirteitä. Luku tuo erinomaisesti esiin
1900-luvun taitteen kuohunnan sekä kirjallisuuden,
yhteiskuntafilosofian ja uskonnollisen ajattelun tiiviin
vuorovaikutussuhteen.

Jälkimmäisessä tekstissään Ekonen sen sijaan suutaan katseensa
'Stalinin varjossa' syntyneeseen kirjallisuuteen ja tutkii
laajapohjaisesti neuvostokirjallisuuden syntyä, sosiaalisen
realismin lajityyppiä ja 'tuotantoromaanina' tunnettua lajia
sosiaalisen realismin ilmentäjänä. Vaikka venäläisiä
kirjailijoita on ohjailtu, valvottu ja vainottu kautta historian,
koskaan aikaisemmin kirjallisuus ei 'ole ollut niin tiukassa
valtiovallan ja puolueen otteessa kuin Stalinin aikaan' (s. 483).
Valvonta johtui ennen kaikkea siitä, että kirjallisuudella nähtiin
olevan merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta. Oletus
yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta puolestaan sai aikaan sen, että
neuvostovastaisten kirjailijoiden sanavapautta haluttiin rajoittaa
pakkokeinoin.

Neuvostoliittolaisen kirjallisuuden korkein ilmentymä oli
sosiaalinen realismi ja sen tärkein laji niin sanottu
tuotantoromaani. Ekosen mukaan 'kirjailijoita rohkaistiin
kirjoittamaan tuotantoon ja maan kehittämiseen liittyvistä
hankkeista' (s. 491). Tämän tavoitteen saavuttamiseksi
kirjailijoille järjestettiin tutustumiskäyntejä kanavatyömaille
ja muihin rakennuskohteisiin. Vaikka laji oli suosittu 1930-luvulla
ja antoi leiman aikakauden koko neuvostokirjallisuudelle, suosivat
kirjailijat samanaikaisesti myös historiallisia aiheita.
Ympäröivä todellisuus muuttui jo 1930-luvulla niin nopeasti, että
muistelmateosten kirjoittaminen koettiin tärkeäksi. Näissä
kirjoituksissa voitiin esitellä vallankumouksen historiaa ja käydä
samalla läpi yhteiskunnan kehitysnäkymiä laajemman aikakehyksen
puitteissa.

Ekosen esitys on erinomainen yhtyeenveto varhaisen neuvostoajan
kirjallisuudesta. Hän esittelee huomattavan laajasti mutta samalla
myös tarkoin vedoin sekä sosiaaliseen realismiin liittyviä
kirjallisia piirteitä että järjestelmän ulkopuolella elämään
pyrkineiden kirjailijoiden toimintaa. Näiltä osin merkittävään
asemaan nousevat Mihael Bulgakov (1891-1940), Andrei Platonov
(1899-1951) ja Boris Pasternak (1890-1960). Aikakauden kenties
tärkein hahmo on kuitenkin Josif Stalin (1879-1953), jonka
henkilökohtaiset makumieltymykset muokkasivat laajasti kirjallista
kenttää. Kirjallisen kulttuurin - jos kohta muunkin
yhteiskuntaelämän - kannalta synkin jakso oli Ekosen mukaan
1930-luvun jälkipuolisko, jolloin stalinismin keskeiset ilmentymät
'pakkotyösiirtolat, vankileirien saaristo, oikeuslaitoksen
kehittymättömyys ja näytösoikeudenkäynnit, henkilökultti sekä
pelon ja valvonnan ilmapiiri' löivät laajasti leimansa
yhteiskuntaan ja hankaloittivat monin osin myös taiteilijoiden
elämää (s. 483-484).


Vallankumouksen runoutta ja perestroikan aikaisia kulttuurivirtauksia

Luvun kuusi on kirjoittanut venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin
dosentti Tomi Huttunen, joka esittelee osuudessaan 1910- ja
1920-lukujen avantgardistista kirjallisuutta ja vallankumouksen
aikana tuotettuja kubofuturistisia, formalistisia, egofuturistisia ja
imaginistisia muotokokeiluja. Keskeisenä yhteiskunnallisena ilmiönä
näyttäytyy kirjailijoiden voimakas suuntautuminen vallankumouksen
palvelukseen sekä kokeellisen runouden, teatterin ja draamatuotannon
nousu. Huttusen mukaan 'vanha kristitty Venäjä törmäsi
vallankumouksessa bol?evikkien uuteen järjestykseen' (s. 428).
Tämä tulee keskitetysti ja tarkkapiirteisesti esiin hänen
esityksessään, jossa merkittävän sijan saavat Vladimir Majakovski
(1893-1930) ja muut kubofuturistit, mutta myös kokeellinen uusi
proosa ja avantgardistinen kirjallisuus.

Huttusen mukaan lokakuun vallankumous tarjosi kokonaisvaltaisen
taustan 1900-luvun taide-elämälle. Kirjailijat ja muut
kulttuurielämän vaikuttajat joutuivat määrittelemään suhteensa
vallankumoukseen omista lähtökohdistaan käsin. Huttusen mukaan
vallankumousta ei voida lähestyä 'mitenkään yhtenäisenä
ilmiönä. Kulttuurin ja kirjallisuuden näkökulmasta
vallankumouksia on monia - monenlaisia ovat myös aikalaiskokemukset
ja -kertomukset' (s. 419). Huttunen tuo tämän esiin, ei ainoastaan
kirjallisen elämän ja kulttuurivaikuttamisen ilmausten, vaan myös
laajan yhteiskunnallisen toiminnan ja sosiaalisten epäkohtien
kautta. Luvun erinomaisuus perustuu tekijän kykyyn kytkeä
kirjallisuus aikakauden yhteiskunnalliseen ilmiökenttään ja
näyttää konkreettisesti, millaiset vaikutukset vallankumouksella,
uudella talouspolitiikalla (NEP, Novaja ekonomit?eskaja politika) ja
puoluepoliittisella liikehdinnällä oli kirjailijoiden toimintaan ja
tuotantoon.

Teoksen kahdeksannen ja viimeisen luvun on kirjoittanut venäläisen
kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Marja Rytkönen. Hänen
esityksensä keskittyy aikaan 1960-luvulta Neuvostoliiton
romahtamiseen. Tämän uusimman vaiheen kanssa käy jo niin, että
tekijänimiä tulee mukaan huomattavan paljon enemmän kuin
aikaisempien aikakausien kohdalla, mistä syystä selkeän
kokonaiskuvan hahmottaminen käy työlääksi. Tästä huolimatta
Rytkönen onnistuu esittelemään suhteellisen kattavasti
sodanjälkeisen neuvostoliittolaisen kirjallisuuden kehitystä ja
venäläisen kirjallisuuden uusimpia ääniä. Keskiöön nousevat
menneisyyden traumaattiset muistot, suuren valtion kulttuurinen
monimuotoisuus ja moniäänisyys, sukupolvien väliset
katsomukselliset erot sekä uudenlaiset postmodernit muotokokeilut.

Rytkösen esitys avaa näkymän venäläiskirjailijoiden uusiin
kansainvälisiin suhteisiin sekä ideologiseen tasapainoiluun idän
ja lännen välillä. Keskeiseen asemaan nousevat muun muassa
1960-1980-lukujen kirjailijat, joiden 'tekstejä ei julkaistu
virallisesti ja jotka joutuivat vankilaan, maanpakoon tai boikottiin
kirjoitustensa takia' (s. 586). Esitys käy mielenkiintoisella
tavalla läpi sensuurin kouriin ja maanpakoon joutuneiden
toisinajattelijoiden elämäntarinoita ja muistuttaa samalla
Venäjällä viime aikoina tapahtuneista toimittajien ja
kulttuurihenkilöiden murhista sekä muista ihmisoikeusrikkomuksista.
Luvun erinomaisuus perustuu sen monipuolisuuteen: tekijä ei tuo esiin
ainoastaan kirjallisen elämän tyylipiirteitä, vaan avaa
kirjallisuusinstituution toimintaa laajemmin kritiikin,
julkaisemisen, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen sekä
kirjallisuuden poliittisten vaikutusten näkökulmista. Tarina
päättyy perestroikan ja glasnostin aikaan, postmodernismin ja uuden
underground-runouden esiinmarssiin.


Suuri traditio ja pitkien kehityslinjojen historia

Teoksen toimittajien mukaan Venäläisen kirjallisuuden historian
julkaiseminen on tarpeellista ennen kaikkea siksi, ettei Suomessa ole
julkaistu vuoden 1880 jälkeen aihetta käsittelevää laajempaa
yleisesitystä. Toisaalta he pitävät julkaisemista tärkeänä
siksi, että historiallista muistia ja historian suuria kertomuksia
on arvioitu viime aikoina uudelleen niin Venäjällä kuin sen
ulkopuolellakin. Uusin Venäjällä tehty tutkimus on keskittynyt
erityisesti neuvostoajan kirjallisuushistoriaan. Lisäksi Venäjän
kirjallisuuden historiasta on ilmestynyt hiljattain kolme
englanninkielistä esitystä. Toimittajien mukaan Venäjän
kirjallisuuden historia ottaa osaa tähän uusimpaan keskusteluun ja
osoittaa, että kirjallisuus ja sen historia ovat merkittävä osa
yhteiskunnallista elämää ja sen muutosprosesseja.

Kirjallisuuden yhteiskunnalliset vaikutukset tulevatkin teoksessa
selkeästi esiin. Jokainen kirjoittaja onnistuu kytkemään
tarkastelemansa kirjallisen perinteen osaksi yhteiskuntaa ja sen
historiaa. Teos tarjoaa värikkään ja monipuolisen kuvan paitsi
itse venäläisen kirjallisuuden pitkästä perinteestä tyyleissä
ja lajeissa tapahtuneine muutoksineen, myös venäläisessä
yhteiskunnassa tapahtuneista sosiaalisista ja poliittisista
muutoksista. Toisaalta tutkimusta täytyy kiittää siitä, että
tekijät ovat malttaneet tehdä seuraavan rajauksen: he ovat
pyrkineet esittämään ennen kaikkea Venäjän kirjallisuuden
historiallisia vaiheita, eivätkä ole lähteneet tutkimaan kaikkia
mahdollisia Venäjän vaikutusalueella olevia kulttuuriyhteisöjä.
Esimerkiksi Neuvostoliiton kirjallisuuden yhteydessä olisi ollut
jokseenkin mahdotonta kuvailla kaikkien Neuvostoliittoon kuuluneiden
kansojen ja alueiden kirjalliset erityispiirteet ajallisine ja
ideologisine vaikutuksineen ja muutoksineen.

Sen sijaan pienoisia ongelmia voi tuottaa se, että kirjallisuutta ja
sen institutionaalista kehitystä on pyritty käsittelemään
mahdollisimman laajasti rajaamatta tai yksilöimättä näkökulmaa
aina riittävän tarkasti. Aineiston ja näkökulmien määrä paisuu
tolkuttoman suureksi varsinkin uusimpiin aikakausiin tultaessa.
Edellä on tilanpuutteen vuoksi voitu esittää vain pieni osa
teoksen teemoiltaan laajasta ja nyansseiltaan rikkaasta
sisällöstä. Tämän arvostelun kirjoittaja on unohtanut mainita
lisäksi kaksi venäläisen kirjallisuuden kenties suurinta nimeä!
He toki eivät jää itse tutkimuksessa paitsioon. Kun huomioidaan,
että kirjoittajat pyrkivät tuomaan tutkimiensa aikakausien
kirjallisen kulttuurin esiin kaikessa laajuudessaan - kritiikin ja
tutkimuksen kehitystä, kustantamiseen ja myyntiin liittyviä
kysymyksiä, kirjapainotaidon kehitystä, emigranttikirjallisuutta ja
sen kolmea aaltoa, neuvostoliittolaisten nobelistien
arvovaltakamppailuja, kirjallisuuslehtien ja sensuurin historiaa
sekä muita enemmän ja vähemmän tärkeitä piirteitä unohtamatta
- on selvää, että teos jää paikoin katsauksenomaiseksi.

Varsinkin uusimman ajan osalta tutkimusta kalvaa rajaamiseen
liityvät ongelmat. Lajien, henkilöiden, teosnimikkeiden ja
ilmiöiden määrä kasvaa niin suureksi, että kokonaisuutta on
vaikea, ellei mahdoton hallita. Tyylikaudet, teokset ja tekijät
kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat yhteyksiä lähemmäs ja
kauemmas historiaan, mikä puolestaan vaikeuttaa lajien
määrittelyä ja keskinäisten suhteiden tarkastelua. Vaikka
materiaalin runsauden ongelma tiedotetaan yleisesti ja siihen
törmätään lähes aina suuria kulttuurisia kokonaisuuksia
tutkittaessa, muodostaa Venäjä kuitenkin maantieteellisen
laajuutensa, kulttuurisen moninaisuutensa ja pitkän ajallisen
kehityksensä vuoksi tutkimuksellisen erityistapauksen, jonka
historia - edes yhden ainoan taidemuodon osalta - on vaikea tai
mahdoton saada yksien kansien väliin.

Toisaalta teoksen painoasua vaivaa hienoinen vanhakantaisuus eikä se
muotonsa puolesta välttämättä houkuttele lukemaan. Tämä ei
tietenkään heikennä tutkimuksen sisällöllistä arvoa eikä
tutkijoiden ansioita. Huomattavan suuren sivumäärän lisäksi
jotkut lukijat saattavat kavahtaa teokseen tietoisesti valittua
'klassista' taittoa, toisinaan pitkänpuoleisiksi paisuvia kappaleita
ja 1950-luvun hengessä toteutettua mustavalkoista piirros- ja
valokuvakuvitusta. Lisäksi teoksen kansipaperi vaikuttaa valmiiksi
tyylikkään nuhjuiselta ja elegantisti rispaantuneelta. Nämä
tekijät yhdessä - yhdistettyjä kirjoittajien voimakkaaseen
hengenhistorialliseen tutkimusotteeseen ja paikoin paatoksenomaiseen
intelligenssiin - antavat kuvan pitkästä ja kulttuurisesti
arvokkaasta taidetraditiosta. Lukijalle käy heti selväksi, ettei
teoksessa ole tarkoitus kuvailla minkä tahansa toisarvoisen
kulttuuriyhteisön taide-elämää, vaan tarjoilla tyylikäs ja
kaikenkattava kokonaiskäsitys venäläisen kirjallisuuden suuresta
perinteestä teologisine, esteettisine, aatehistoriallisine,
moraalifilosofisine ja muine intellektuaalisine hienouksineen.

Venäjän kirjallisuuden historia on tarpeellinen teos ennen kaikkea
kolmessa suhteessa. Ensinnäkin se nostaa esiin huomattavan määrän
Venäjän kirjallisuuteen ja laajemmin kulttuurielämään liittyviä
piirteitä ja henkilöitä ja houkuttelee tutustumaan näihin
tarkemmin alkuperäisteosten kautta. Toiseksi teoksella on aitoa
uutuusarvoa, se esittelee meillä aikaisemmin vähemmälle huomiolle
tai kokonaan huomiotta jääneitä venäläisiä kirjailijoita ja
heidän teoksiaan. Kolmanneksi se tarjoaa perusteellisen ja
uskottavan kuvauksen Venäjän kirjallisuuden ja yhteiskunnan
välisestä suhteesta. Ilman tämän suhteen kuvausta Venäjän
kirjallisuuden erityisluonnetta voi olla vaikea ymmärtää.
Kirjallisuudella on aitoa ideologista ja poliittista vaikutusta
yhteiskunnallisen arvokeskustelun ja henkisen elämän kannalta, ja
yhteiskunnalla ja poliittisella elämällä on puolestaan aitoa
vaikutusta kirjallisuuden sisältöihin ja julkisuuteen
institutionaalisen sääntelyn ja erilaisten tukitoimien kautta.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/