[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Matkalla ympäristöliikkeen kulttihahmoksi

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tuomas Räsänen  FM, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Muir, John: Pitkä kävely Meksikonlahdelle (A Thousand-Mile Walk to
the Gulf). Kääntänyt Jussi Korhonen. Basam Books, 2011. 175 sivua.


Matkalla ympäristöliikkeen kulttihahmoksi
---------------------------------------------------------

Pitkä kävely Meksikonlahdelle on kertomus John Muirin matkasta
halki Yhdysvaltain itäosien vuonna 1867. Päiväkirjamerkintöihin
perustuvassa kirjassaan Amerikan merkittävimpiin kuuluva
luontoajattelija pohtii havaintojen teon lomassa ihmisen suhdetta
luontoon aikaansa edellä olevalla tavalla.


Suomalaisesta näkökulmasta John Muirin (1838-1914) suosio
Yhdysvalloissa on lähes käsittämätöntä. Kirjakauppojen hyllyjä
täyttävät kymmenet hänestä kertovat kirjat; hänen kunniakseen on
pystytetty monumentteja, perustettu luonnonsuojelualueita ja nimetty
luonnonpaikkoja vuorenhuipusta jäätikköön sekä instituutioita
sairaaloista kouluihin; Google-haku antaa hänen nimellään yli 7
miljoonaa osumaa, mikä on samaa määräluokkaa kuin vaikkapa
kuunkävijä Neil Armstrongilla tai koripallotähti Larry Birdillä.
Tämä kaikki miehestä, joka 1800-luvun lopulla oli keskeisessä
asemassa Yhdysvaltain toiseksi vanhimman kansallispuiston sekä
sittemmin maan suurimmaksi luontojärjestöksi nousseen Sierra Clubin
perustamisessa. Käsi ylös, kuka tuntee Suomen ensimmäisten
kansallispuistojen syntyhistoriaa tai edes nimeltä yhtäkään P.
Linkolaa vanhempaa suomalaista luonnonsuojelijaa. Suomalaiset eivät
arvosta luonnonsuojelualueitaan, saati sitten niiden puolesta
taistelleita ihmisiä.

Kansallispuistojen isäksikin kutsuttu John Muir oli itseoppinut
luonnontutkija, joka kirjoitustensa, toimintansa ja elämäntapojensa
ansiosta nousi 1800-luvun lopun amerikkalaisen 'erämaakultin'
(Roderick Nash) henkilöitymäksi. Presidentti Theodore Rooseveltista
alkaen moni politiikan, talouden ja tieteen kärkinimi nautti Muirin
opastuksesta Kalifornian vuoristoissa, mistä syntyneen yhteishengen
tuloksena Muirin onnistui vakuuttaa vaikutusvaltaiset seuralaisensa
luonnonsuojelun ja luonnonsuojelualueiden perustamisen tärkeydestä.
Uuteen kukoistukseen Muirin suosio kasvoi 1900-luvun
jälkipuoliskolla, kun Yhdysvaltojen kasvava ympäristöliike löysi
hänestä ekosentrismin ja holistisen luontokäsityksen varhaisen
edustajan ja itselleen esikuvan.  

A Thousand-Mile Walk to the Gulf (tästedes Pitkä kävely) on
postuumisti vuonna 1916 julkaistu kertomus Muirin ensimmäisestä
luonnontutkimusmatkasta, jonka hän teki vuonna 1867 silloisesta
kodistaan Indianapolisista Meksikonlahden rannoille Floridaan,
sieltä edelleen laivalla Kuubaan, takaisin Yhdysvaltain
Itärannikolle ja lopulta Kaliforniaan. Matka Meksikonlahdelle
aloitti Muirin miltei elämänmittaiseksi venyneen luonnonpaikkojen
kiertelyn Pohjois-Amerikassa mutta myös muilla mantereilla. Kävipä
hän 1900-luvun alussa Suomessakin, jonka tärveltymättömään
luontoon ja yksinkertaisiin maata rakastaviin ihmisiin hän
elämäkerturinsa mukaan syvästi ihastui. Vaatimattomuudessa hyveen
nähnyt Muir piti suomalaista maataloa paikkana, jonka vertaista
mielihyvää hän ei voinut löytää mistään Pietarin ylväistä
palatseista.

Pitkää kävelyä ei kuitenkaan voi pitää varsinaisena
matkakirjallisuutena. Muir ei anna lukijalle hänen tarvitsemiaan
tietoja. Tekstiä ei paikanneta maantieteeseen, maisemia tai
luonnonpaikkoja ei juuri kuvailla. Pikemminkin vaikutelmaksi jää,
että ihmisen mielikuvitusta elähdyttävillä piirteillä ei ole
Muirille merkitystä. Tämä on kuitenkin virheellinen käsitys, joka
juontuu teoksen syntyhistoriasta. Myöhemmissä teksteissään Muir on
hyvinkin vastaanottavainen luonnon esteettisille arvoille ja kuvailee
seikkaperäisesti milloin maisemien jylhyyttä ja majesteettisuutta,
milloin luonnon pieniä kauneuden häivähdyksiä. Pitkä kävely on
nimittäin rakennettu päiväkirjamerkintöjen perustalle, joita Muir
keräsi matkaltaan omiksi muistiinpanoikseen, ei myöhemmin
julkaistavaksi. Siten kirjassa päähuomion saavat tarkat
kasvihavaintokirjaukset, joita höystetään matkan varrella esiin
nousseiden tuntemusten värittämillä lastuilla. Hän on kuitenkin
myöhemmin täydentänyt merkintöjään yleisluonteisemmilla
pohdinnoilla ihmisen ja luonnon suhteesta. Kolmekymppinen Muir ei
vielä ollut löytänyt kutsumustaan luonnon puolestapuhujana, ja
pettymys ihmisen aiheuttamaan turmelukseen syntyi vähitellen
1800-luvun jälkipuoliskon kuluessa. Pitkä kävely sisältää
joitakin Muirin tunnetuimpiin kuuluvia ympäristöfilosofisia
katkelmia, mutta ne lienevät lähes poikkeuksetta myöhemmän
editoinnin satoa.

Muirin silmä oli tarkkaavaisimmillaan kasvien suhteen. Teddy
Rooseveltkin kummeksui myöhemmin, että Muir ei kiinnittänyt
huomiota lintuihin eikä niitä juuri tuntenut, mutta kasveista ja
kallioista hän tiesi kaiken. Linnunlaulu ilahdutti hänen korvaansa
mutta se oli vain kaunista taustamusiikkia; alligaattoreihin hän
viittaa milloin niitä oli syytä varoa. Muuten vaikuttaa melkein
siltä kuin luonto olisi ollut tyhjä nelijalkaisista. Tämä ei
tarkoita, että Muir ei arvostanut eläimiä. Hän pohti
luonnonystävän moraalista ristiriitaa elämän tuhoamisen ja
säilyttämisen, tappamiskiellon ja ravinnontarpeen tyydyttämisen
välillä. Hän julisti sittemmin usein siteeratussa mietelmässään
tuntevansa 'hyvin vähän myötätuntoa sivistyneen ihmisen
soveliaisuutta kohtaan, ja jos lajien sota puhkeaisi villipetojen ja
Kuningas Ihmisen välille, [häntä] houkuttaisi liittyä karhujen
puolelle' (s. 111). Tutkijan mielenkiinto vain on vääjäämättä
rajallinen eikä kaikkea voi yrittää ottaa haltuunsa.

Muiria kiinnosti matkan varrella kohtaamansa luonto, ei ihmisen
maailma. Hän ei anna juuri mitään painoa kylille ja kaupungeille,
joissa hän matkallaan yöpyi. Niissäkin häntä kiinnostaa eniten
niiden sisällään pitämä luonto, ja hän toteaakin, että tutkisi
New Yorkia oikein mielellään, 'jos se olisi tyhjä asukkaistaan' (s.
157). Lakonisesti hän huomauttaa majapaikan löytymisen vaikeuksista
etelän maaseudulla: 'kuten tavallista, sain luvan vasta ankaran
kuulustelun läpäistyäni' (s. 69); monesti lupaa ei hellinnyt
lainkaan. Syytä varaukselliseen suhtautumiseen Muir ei pohdi, vaan
se löytyy toisaalta mutta vain rivien välistä, väläyksenomaisina
huomioina sisällissodan runtelemasta maailmasta, sen aiheuttamista
syvistä henkisistä haavoista, taloudellisista vaikeuksista ja
juurettomina kiertelemään vapautettuja orjia kohtaan tunnetusta
pelosta. Mitään tätä hän ei pysähdy tarkemmin ihmettelemään.
Ihmisen maailma näyttäytyy ohikiitävänä ja merkityksettömänä
ikuisen luonnon rinnalla. Hän kulkee kuin Dostojevskin idiootti
väärään maailmaan syntyneenä ja naiivin hyväuskoisena siitä,
että hyvin aikein liikkuvalle ei voi tapahtua mitään pahaa. Mutta
Muirin irrallisuus ei ruhtinas My?kinin tapaan todellakaan johdu
akuutista sairaalloisuudesta. Hän on aitoamerikkalainen
teräskuntoinen ja kaikkeen pystyvä sankari, joka jatkaa matkaansa
kohti päämääräänsä niin malarian kuin lavantaudin selättäen.

Pitkä kävely ei ole mikään sanataiteellinen mestariteos, kuten
eivät ole Muirin myöhemmätkään teokset. Minua häiritsee etenkin
superlatiivien ylenmääräinen käyttö. Kun Muir kertoo ties kuinka
monetta kertaa saapuneensa hienoimpaan koskaan käymistään
paikoista, hän kyllä onnistuu vakuuttamaan lukijan omasta
viattomasta ihastuksestaan, mutta epäonnistuu kokemuksen jakamisessa
tämän kanssa - seurauksena on päinvastoin puutuminen.  Mutta ei
Muirin suuruus olekaan hänen kirjallisessa ilmaisussaan vaan
aikaansa edellä olevassa ekosentrisessä luontokäsityksessä sekä
toisaalta siinä tavassa, millä hän omana aikanaan demokratisoi
luonnon. Pitkä kävelykin huokuu maanläheistä, melkeinpä
arkaaista luontosuhdetta, joka irtautuu amerikkalaista luontokuvausta
hallinneesta elitistisestä vertauskuvallisuudesta.

Muiria on usein pidetty yhdysvaltalaisen romantiikan perillisenä,
mutta sellaisena hän on korkeintaan puoliverinen. Hänen luonnossa
haltioitumisessaan, jota hän kuvaa adjektiivi-ilottelua pursuavin
sanakääntein, on kaikuja 1800-luvun romantiikan ilmaisutavoista.
Luonnon tulkitsijana hän ei kuitenkaan ole sukua niinkään
kirjallisille ja taiteellisille piireille kuin aikansa
tieteilijöille, joiden ajatuksiin hän oli hyvin perehtynyt.
Romantiikan tavoin luonto on hänelle moraliteetti, mutta se ei ole
vain ilmaus transsendentin toiminnasta maan päällä. Luonnon
ylevöittämisestä Muir ei kuitenkaan tinkinyt hitustakaan vaan
tarjosi jumalallisen luonnon tilalle villiyden sekä luonnon
ykseyden, jossa 'jokainen palanen on itsessään harmoninen
kokonaisuus' ja jonka 'kokonaisuus muodostaa maailman yhtenäisen,
suuren palimpsestin' (s. 142). Aikansa luonnontieteilijöistä hän
puolestaan erkani siinä, että luonnon hallinnan ja kontrollin
sijaan hän korosti kumppanuutta. Tämän kaiken hän teki tyylillä,
jota ymmärsivät (vaikkakaan eivät hänen ajatuksiaan
välttämättä allekirjoittaneet) niin Harvardin professorit kuin
tavallinen lukeneistokin. 

Nykypäivän luonnonystävälle Muir tarjoaa jokaiselle jotakin,
mikä on kenties yksi hänen suosionsa salaisuus. Hän on radikaali
vastavoima luonnon taukoamattomalle tuhoamiselle, mutta hän on myös
riittävän maltillinen tyydyttääkseen niitä, jotka kauhistelevat
nykypäivän kiivaimpia ympäristösotureita. Hän on riittävän
tieteellinen tullakseen otetuksi vakavasti mutta ei vähääkään
vaikeaselkoinen tai fakkiutunut. Ajallinen etäisyys ei ole
pyöristänyt hänen ekosentrisen sanomansa särmää, mikä ei ole
koskaan ollut niin ajankohtainen kuin nyt, kun elämänhistorian
kuudes suuri sukupuuttoaalto sysää eliölajin toisensa jälkeen
kohti vääjäämätöntä katoamista. Samalla ajallinen etäisyys
mitätöi kritiikin hänen myöhemmän iän konformismiaan kohtaan.
Elämänsä loppupuolellahan Muir pitkälti luopui
kulttuurikritiikistään, ja hänelle riitti, että Yhdysvaltain
edustavimmat luontokohteet saataisiin suojelun piiriin. Mutta kukapa
tienraivaajaa tohtisi liiasta maltillisuudesta syyttää?

Tuomas Lojamon esipuhe on hyödyllinen katsaus Muirin
henkilöhistoriaan. Muiria vähemmän tunteva lukija olisi ehkä
kaivannut hieman enemmän valaisua Muirin luontokäsityksiin, joihin
Pitkä kävely avaa näkymiä varsin kitsaasti. Lisäksi en malta
olla puuttumatta esipuheeseen lipsahtaneeseen, Suomessakin yleiseen
harhakäsitykseen entisaikojen luonnon neitseellisyydestä. Lojamo
kirjoittaa, että 'koskematonta luontoa, villejä erämaa-alueita
löytyi kaupunkien välittömästä läheisyydestä...' (s. 20).
Tosiasiassa Yhdysvalloissa toteutettiin 1800-luvun aikana
ympäristöhistorioitsija Joachim Radkaun sanoin 'maailmanhistorian
suurimittaisin metsien riistäminen'. Ennen 1800-1900 -luvun taitetta
metsäyhtiöiden tapana oli hakata metsä sileäksi ja siirtyä
kulkusirkkaparven tavoin kaluamaan seuraava kohde puhtaaksi.
Yhdysvaltain itäosat eivät olleet koskematonta erämaata, vaan
jatkuva väestönkasvu, pellonraivaus, teollistuminen ja Euroopan
ehtymätön puun kysyntä pitivät huolen siitä, että metsät
pääsääntöisesti hakattiin vuosisadan loppuun mennessä. 

Pitkän kävelyn toivoisi löytyvän myös suomalaisten käsiin.
Ympäristöhistoriasta kiinnostuneiden lisäksi ainakin luontoalan
toimijoiden ja aktiivien soisi siihen tarttuvan, sillä ei ole
koskaan pahitteeksi ymmärtää niitä historiallisia juuria, jolle
omakin toiminta ja ajattelu ovat paljosta velkaa. On hatunnoston
arvoinen teko kustantajalta, että se on uskaltautunut julkaisemaan
amerikkalaisen luontoajattelijan teoksen. Suomalaisista
virkaveljistään vain Linkolalla lienee riittävää mainetta
kirjakauppojen dekkareiden, näin rikastut ja olet onnellinen
-oppaiden ja poliitikkojen vaalikirjojen puristuksessa. Toivottavasti
Pitkä kävely saa lähivuosina seurakseen myös muita
Muir-suomennoksia.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/