[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ovatko siviilit vihollisia?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leitzinger, Antero  VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Määttälä, Mikko: Vihollisina vangitut - Internointileirit
neuvostosuhteiden välikappaleina 1944-1947. Atena Kustannus Oy,
2011. 346 sivua.


Ovatko siviilit vihollisia?
---------------------------------------------------------

Kun lukija yrittää eläytyä isovanhempiemme aikaan, hänen on
syytä muistaa, kuinka paljon Suomi ja maailma ovat muuttuneet varsin
lyhyessä ajassa. Talouskriisistä ja skandaalinkäryisistä
päivittäisuutisista huolimatta Eurooppaa elää rauhan aikaa, jossa
yksilön vapaus ja ihmisoikeuksien kunnioitus hallitsevat poliittista
keskustelua ja laintulkintaa. Jatkosodasta toipuvassa Suomessa ei
entisiä aseveljiä haluttu nähdä uusina vihollisina, eikä
etenkään siviileille kostaa Neuvostoliiton puolesta. Toisaalta
heidän vuokseen ei haluttu uhrata voitettua rauhaa. Kaikin puolin
oli alistuttu siihen, että yksilöt, perheet ja pienet ryhmät
voivat joutua sijaiskärsijöiksi voittajien sanelemassa
maailmanjärjestyksessä. Saksan ja Unkarin siviilien ohella
kymmeniä Suomen kansalaisia internoitiin 1,5 vuodeksi, eivätkä
heidän murheensa olleet päättäjien asialistalla
päällimmäisinä.


Kun 1800-luvulla alettiin sopia kansainvälisistä sodan
säännöistä, siviilit haluttiin säästää sotilaiden kovalta
kohtalolta. Siviiliväestöä ei saanut rinnastaa sotavankeihin.
Puolueettomassa maassa voitiin riisua aseista ja keskittää
internointileireille rajan yli tulleita sotilaita, mutta siviilit
olivat pakolaisen asemassa. Siviilien keskittäminen internointi- tai
keskitysleireille tuli kuitenkin käyttöön 1890-luvun lopulla Kuuban
sodassa Espanjan toimesta. Pian sen jälkeen buurisodassa britit
internoivat Etelä-Afrikan vihamielistä siviiliväestöä ja
kummassakin maailmansodassa brittihallinto internoi vihollismaiden
kansalaisia, vaikka näiden joukossa oli runsaasti kotimaansa oloja
paenneita ja ystävällismielisiä ihmisiä. Jo ensimmäisessä
maailmansodassa myös Venäjä ja Yhdysvallat kielsivät saksankielen
käytön 'viholliskielenä', tekemättä eroa puolueettomana pysyneen
Sveitsin saksankielisten kansalaisten suhteen. Toisessa
maailmansodassa Yhdysvallat internoi japanilaissyntyisiä
kansalaisiaan ja Neuvostoliitto pakkosiirsi kokonaisia
kansallisuuksia (saksalaiset, korealaiset, kalmukit, Krimin ja
Kaukasian muslimit...) valtakunnan syrjäseuduille lähes
elinkelvottomiin oloihin.

Suomessa siviiliväestön ahdistelua paheksuttiin yleisesti.
Ensimmäisen maailmansodan lopulla Terijoelle perustettiin
karanteenileiri pakolaisille, mutta vain pieni osa Suomeen tulleista
ulkomaalaisista joutui viettämään pidemmän aikaa
pakolaishuoltoloissa. Talvi- ja jatkosodan aikaan turvasäilöön
suljettiin yksilöitä, ei kokonaisia ihmisryhmiä pelkän
kansallisuuden tai kansalaisuuden perusteella. Jatkosodan aikaan
pidettiin leireillä Keski-Euroopan kansalaisuudettomia
juutalaispakolaisia, mutta heidänkin sallittiin asua ja
työskennellä yksityisesti, jos oleskelu- ja työluvat olivat
kunnossa. Itä-Karjalassa oli siirtoleirinsä ja talvisodassa
menetetyn alueen uudisasukkaita kerättiin koteihinsa palaavien
evakkojen tieltä Miehikkälän internointileirille, mutta Suomessa
oleskeluluvilla asuneet Neuvostoliiton, Britannian ja muiden Suomelle
sodan julistaneiden maiden kansalaiset saivat elää entiseen tapaan.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä, että välirauhansopimuksen
vaatimus Saksan ja Unkarin kansalaisten internoimiseksi tuntui Suomen
viranomaisista vieraalta, vastenmieliseltä ja vaikealta
käytännössä toteuttaa. Aihetta ovat viime vuosina tutkineet
Niklas Jensen-Eriksen ('Saksan ja Unkarin kansalaisten sekä heidän
suomalaisten puolisoidensa internointi 1944-1947', Helsinki 2009) ja
Lars Westerlund (mm. 'Itsetehostuksesta nöyryyteen -
Suomensaksalaiset 1936-1946', Helsinki 2011), joten se ei enää ole
millään muotoa vaiettu asia. Jussi Pekkarinen ja Juha Pohjonen
huomauttivat aivan oikein Helsingin Sanomissa 24.9.2011, että
'Historiasyksy toistaa taas itseään. Vanha ja tutkittu tieto
lanseerataan vaivatta uutena useissa tiedotusvälineissä, ja
paljastukset ovat järisyttäviä. ... Kai kirjoja ostavalla
lukijakunnalla on oikeus tietää, milloin uusi on todellakin uutta?'

Westerlund (s. 36) on erheellisesti rinnastanut Saksan ja Unkarin
kansalaisten internoinnin Miehikkälän ja Itä-Karjalan leireihin.
Esimerkiksi Miehikkälään internoidut tataarit päästettiin
Järvenpäähän ja muille paikkakunnille heti kun heille järjestyi
asunto ja työpaikka. Saksan ja Unkarin kansalaisilla oli
oleskeluluvat voimassa ja pysyvät kodit, monilla jopa Suomen
kansalaisuus ja suomalaisia perheenjäseniä.

Toimittaja Mikko Määttälän kirja ei tuo aiheeseen kovinkaan
paljon olennaista uutta tietoa, eikä ole varsinaisesti tutkimus,
vaan pyrkii lähinnä tekemään saksalaisten ja unkarilaisten
siviilien epäreilun kohtelun yleisemmin tunnetuksi. Kirjassa ei ole
lähdeviitteitä, mutta siihen on kerätty yhdeksän internoidun
haastattelut ja runsaasti valokuvia, jotka elävöittävät
lukukokemusta ja tuovat lukijaa lähelle yksilötason kokemuksia.
Suomi ei kohdellut internoituja julmasti, joten sota-ajan muihin
leirioloihin ja vapaankin siviiliväestön kärsimyksiin verrattuna
muutaman sadan ihmisen tilapäinen vapaudenriisto tuntuu kohtuullisen
lievältä harmilta. Yksilötasolla se voitiin kuitenkin kokea
ankarana, koska tulevaisuudesta kannettiin huolta ja internointiin
liittyneet oikeudelliset ongelmat kyseenalaistivat Suomen kyvyn
pysyä oikeusvaltiona. Internointi ei nimittäin kohdistunut vain
ulkomaalaisiin, vaan myös syntyperältään tai kansalaisuudeltaan
suomalaisiin, joilla epäonnekseen tulkittiin olevan myös toisen
maan kansalaisuus.

Olosuhteet eivät suosineet huolellista oikeudellista harkintaa,
sillä päätökset piti tehdä kiireessä ja perustella
epäluuloiselle valvontakomissiolle. Rauhanajan oloihin siirtymistä
varjosti pitkään miehityksen uhka. Kun valvontakomissio kummasteli
internoitujen vähäistä määrää, laillisuusnäkökohtien oli
taivuttava. Tämä oli suomalaisille tuttua jo sortovuosilta ja
puna-armeijan voittokulku Euroopassa teki entistäkin selvemmäksi,
ettei Kreml ollut mikä tahansa raastupa. Stalinin alaisuudessa
vangittaville ja tuomittaville oli kiintiönsä, jotka piti
täyttää tavalla tai toisella, eivätkä valvontakomission
neuvostojäsenet halunneet vaarantaa omaa uraansa tai enemmänkin
suvaitsemalla suomalaisten lainopillisia saivarteluja.

Westerlund (s. 225-226) on väittänyt, että aloite saksalaisten ja
unkarilaisten siviilien internoimiseksi tuli Britanniasta eikä
Neuvostoliitosta. Hän viittaa Britannian ulkoministeriön 12.9.1944
luonnostelemiin rauhanehtoihin. Samana päivänä liittoutuneet
tekivät aseleposopimuksen Romanian kanssa, joka myös velvoitettiin
internoimaan vihollismaiden kansalaiset siviilejä myöten. Eri maita
ja asioita koskevat suunnitelmat risteilivät liittoutuneiden
päättäjien välillä. Kansainvälinen vertailu saattaisi
paljastaa, kuinka eri intressit kohtasivat, tarkoitusperät
saattoivat vääristyä ja käytännön seuraukset johtaa kaikelle
byrokratialle ominaiseen tragikomiikkaan.

Epäilemättä kukaan ei sinänsä halunnut vainota suomalaismummoja,
jotka olivat olleet kenties lyhyen aikaa naimisissa saksalaisen miehen
kanssa ja siten tahtomattaan muuttuneet kahden maan kansalaisiksi.
Toisaalta neuvostohallinto harrasti mielivaltaa, koska se oli omiaan
levittämään kauhua ja pitämään alistetun kansan
sietämättömän epävarmuuden tilassa. 'Leinon vankien' kohtalo
keväällä 1945 ja inkeriläisten seuranta 1950-luvulle asti olivat
nekin kaikissa merkillisyyksissään mielekkäitä sellaiselle
hallinnolle, joka halusi muistuttaa rajojensa ulkopuolellakin
eläviä omasta kaikkivoipaisuudestaan. Britit yrittivät neliöidä
ympyrää puristamalla neuvostovaatimukset jonkinlaiseen
kansainvälisoikeudelliseen logiikkaan.

Suorastaan kansalliselta itseruoskinnalta tuntuu joskus, kun
suomalaiset tutkijat, oikeudenloukkauksista vahingonkorvauksia
vaativat uhrit ja sensaatioita kärttävät toimittajat antavat
ymmärtää Neuvostoliiton olleen lähes viaton välirauhansopimuksen
tulkintoihin, joilla Suomen viranomaiset olisivat silkkaa ilkeyttään
tai typeryyttään aiheuttaneet tarpeetonta vahinkoa. Myös
Määttälä moittii ulkoministeri Carl Enckelliä siitä, että
alkuperäistä internoitavien listaa täydennettiin 2.10. vanhuksilla
ja 17.10. suomalaissyntyisillä vaimoilla lapsineen. Enckell oli
päättänyt jälkimmäisestä jo ainakin viisi päivää
aikaisemmin. Jensen-Eriksen (s. 33-34) epäilee naisten ja lasten
internoinnin kytkeytyneen Neuvostoliiton hyväksi vakoilleen
Friedrich Egen tapauksesta, jossa valvontakomissio ei ollut suostunut
vapauttamaan internoinnista edes tätä vakoojaansa, joka innokkaasti
tarjoutui jatkamaan palvelujaan urkkimalla internoitujen poliittisia
mielipiteitä.

Kannattaisi muistaa, että Suomen välirauhansopimus ei ollut ainoa,
jossa Neuvostoliitto ja länsiliittoutuneet kävivät kauppaa
ihmisryhmien kohtaloilla. Samoihin aikoihin, 4.9.1944 Britannian
ulkoministeri Anthony Eden ehdotti hallitukselleen suostumistaan
Neuvostoliiton vaatimukseen luovuttaa Neuvostoliittoon kaikki sen
kansalaiset, jotka olivat joutuneet saksalaisten sotavankeina
brittien haltuun, halusivatpa nämä palata kotimaahansa tai ei.
(Nikolai Tolstoy: Victims of Yalta, London 1977, s. 63-64)
Brittihallituksen päätös oli monille neuvostosotavangeille
kohtalokas ja länsiliittoutuneille häpeällinen, koska tiedettiin
vallan hyvin, että moni Neuvostoliiton kansalainen pelkäsi
henkensä edestä Stalinin armoille joutumista. Neuvostoliitolle se
ei ollut ensimmäinen vastaava sopimus, sillä se oli jo viisi vuotta
aikaisemmin Molotov-Ribbentropin-sopimuksella vaihtanut pakolaisia
Saksan kanssa. Brest-Litovskin rautatieasemalla Neuvostoliitto oli
luovuttanut saksalaisia juutalaisia ja kommunisteja, joille se oli
aiemmin antanut turvapaikan, ja saanut vaihdossa neuvostovastaisia
venäläisemigrantteja. (Tolstoy, s. 410)

Myös Neuvostoliiton ja Suomen välisessä rauhansopimuksessa
vaadittiin kaikkien sotavankien ehdotonta luovuttamista ja samaa
periaatetta yritettiin soveltaa inkeriläisiin siviileihin, vaikka
nämä olivat Suomen lakien mukaan vapaaehtoisesti oleskeluluvalla
Suomessa ja usein kokivat itsensä pakolaisiksi. Siksi ei ollut
erityisen outoa, että myös vihollismaiden kansalaisia siirrettiin
maasta toiseen yksilöiden tahdosta piittaamatta. Saksalaisten ja
unkarilaisten siviilien suurin pelko olikin, että Suomi luovuttaisi
heidät sotilaiden ja eräiden neuvostosiviilien tapaan
Neuvostoliittoon. Suomi puolestaan halusi suojella heiltä pahimmalta
vaihtoehdolta ja mieluummin taipui lopulta internoimaan liian monta
siviiliä kuin jatkoi väittelyä valvontakomission kanssa sillä
uhalla, että se saisi verukkeen ottaa asian itse hoidettavakseen.

Suomensaksalaiset olivat luottaneet Suomen viranomaisiin. Kun Saksan
suurlähetystö oli kotiuttanut kansalaisiaan 10.9.1944, vain
kolmannes Suomessa asuneista saksalaisista tuli laivalle.
(Määttälä, s. 24) Kun jätetään huomiotta Saksan diplomaatit,
Suomesta lähteneiden saksalaisten osuus oli vain neljännes.
(Westerlund, s. 230) Vain tunteja ennen välirauhansopimuksen
solmimista 19.9.1944 Suomen hallitus myönsi ehdoitta Suomen
kansalaisuuden 112 saksalaiselle ja hyväksyi kymmenen aiemmin
ehdollisesti kansalaistetun saksalaisen irtisanoutumisen Saksan
kansalaisuudestaan. Nämä ihmiset luottivat Suomen suojelevan
kansalaisiaan, mutta määrättiin 29.1.1945 internoitaviksi. Siihen
mennessä heistä runsas kolmannes oli paennut maasta. (Määttälä,
s. 100-118)

Valtiollisen poliisin mukaan Suomessa oli oleskellut jatkosodan
lopulla 714 Saksan ja 19 Unkarin kansalaista, mutta heistä puolet
ehti kadota ja vain 152 tai 153 sekä 30 saksalaista sotilaskarkuria
internoitiin leireille 11.10.1944 mennessä. (Määttälä, s. 39-40
ja 202) Tuntui kaikin puolin järkevämmältä, että esimerkiksi
sairaat vanhukset saisivat pysyä omissa kodeissaan muodollisesti
internoituina, kuin että heidät pitäisi kerätä valtion
elätettäviksi, mutta valvontakomissio ei alkuvaiheessa hyväksynyt
tällaisia näkökohtia.

Tilastot ovat Määttälän kirjassa kuten muissakin lähteissä
ärsyttävän ristiriitaisia. Siksi olisikin ollut selventävää,
jos kerrontaa olisi täydennetty jonkinlaisella matrikkelilla. Monet
henkilöhistoriat ovat sen verran mutkikkaita, että tilastointi
edellyttää tarkempaa perehtymistä niihin. Internoitujen joukkoon
joutuivat myös Yhdysvaltain kansalainen Martha Eleonora Maria ja
kansallissosialismia paennut Gustav Marckwort. (Määttälä, s. 128
ja 130-133)

Internointi päättyi useimpien osalta 19.3.1946. Leirille jäi 15
saksalaista, joista muutama oli syntyperältään suomalaisia
vaimoja. Kun yksi heistä oli todettu yhä Suomen kansalaiseksi, muut
14 karkotettiin Saksaan 7.7.1947. Hekin olivat poliittisesti sen
verran harmittomia, että saivat elää vapaasti Neuvostoliiton
miehitysvyöhykkeellä tai muuttaa länteen miljoonien maanmiestensä
tavoin. Osa palasi Suomeen. Kauaskantoisempi seuraus oli saksalaisten
omaisuuden takavarikoinnilla, jota Laura Kärpijoki on tutkinut
erillisenä aiheena.

Määttälä on ottanut huomioon tärkeimmät aiemmat tutkimukset,
mutta näyttäisi kerran (s. 33) sekoittavan toisiinsa Jensenin ja
Westerlundin. Kunnon lähdeviitteiden puute vaikeuttaa sen
arviointia, sisältääkö kirja mitään aiemmasta tutkimuksesta
poikkeavaa tietoa.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/