[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Amerikkalainen liberaali Suomenlahden takaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aulis Kallio  Toimittaja,tietokirjailija, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ilves, Toomas Hendrik; Masso, Iivi Anna (toim.): Omalla äänellä .
Kääntänyt Jouko Vanhanen, Petri Aarnos, Saska Saarikoski. WSOY,
2011. 375 sivua.


Amerikkalainen liberaali Suomenlahden takaa
---------------------------------------------------------

Viron presidentti Toomas Hendrik Ilveksen teos Omalla äänellä on
mielenkiintoinen viesti Suomenlahden takaa. Kirja kertoo
poikkeuksellisesta valtiomiehen urasta ja maasta, joka on meitä
lähellä, mutta sittenkin etäällä. Ilves on oman
määritelmänsä mukaan 'amerikkalainen liberaali, virolaisittain
konservatiivinen liberaali'. Hän on poliitikoksi oppinut ja
sivistynyt mies, kuten myös sujuva puhuja ja kirjoittaja. Hänen
käsityksensä kansainvälisestä politiikasta ovat samansuuntaisia
kuin monien muiden 'itäeurooppalaisten' kollegojen.


Ilveksen teos koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa kirjan
toimittaja ja kokoaja Iivi Anna Masso, virolaisen Diplomaatia -
lehden päätoimittaja, haastattelee presidenttiä puolentoista sadan
sivun verran. Toinen osa rakentuu Ilveksen puheista ja kirjoituksista.
Haastatteluosassa Ilves paitsi kertoo itsestään taustoittaa myös
omia tekstejään. Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että haastattelu
olisi hieman syvennettynä ja laajennettuna toiminut jo itsenäisenä
teoksena.

Toomas Hendrik Ilves syntyi 1953 Ruotsissa virolaiseen
pakolaisperheeseen. Poika oli vielä pieni, kun perhe jatkoi
vaellustaan Yhdysvaltoihin. Hän valmistui psykologian maisteriksi
Columbian yliopistosta 1970-luvulla ja vuonna 1985 otti pestin
Münchenissä sijaitsevalle amerikkalaisrahoitteiselle Vapaa Eurooppa
-radioasemalle. Viron laulavan vallankumouksen vuosina hän auttoi
Lennart Mereä luomaan ulkosuhteita. Palattuaan itsenäiseen Viroon
Ilves lähetettiin suurlähettilääksi Washingtoniin. Hän innostui
politiikasta, ryhtyi sosiaalidemokraattisen puolueen johtajaksi ja
toimi ulkoministerinä. Poliittiseen uraan kuului myös kesken
jäänyt vaalikausi europarlamentissa. Ilves valittiin riigikogussa
Viron presidentiksi 2006. Hänet valittiin toiselle kaudelle kesän
2011 lopulla sekä sosiaalidemokraattien että oikeistolaisten
hallituspuolueiden tukemana.

Ilves vannoo ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion nimeen. Hänen
opastajiaan ovat Locke ja ranskalaiset valistusfilosofit.
Tärkeimpänä saavutuksenaan ensimmäisellä kaudellaan hän
pitää perustuslain puolustamista. Myös kansalaisyhteiskunnan
tukeminen on presidentin sydäntä lähellä. Ilves kammoaa
tunkkaista nationalismia ja on kansainvälisen avautumisen kannalla.

Virolaisuus on Ilvekselle ennen kaikkea kieli-identiteetti: 'Viron
identiteetti on hyvin pitkälle kielellistä. Olet virolainen, kun
puhut viroa. Kieli on uskontomme, ideologiamme, ja se myös
määrittelee kuka on virolainen.' Hän kertoo oman identiteettinsä
muodostuneen monista rakennusaineksista, joista kansallisuus on vain
yksi, joskin tärkeä tekijä.

Ilveksellä on positiivinen suhtautuminen Viron venäjänkieliseen
vähemmistöön. Sitä ei pidä syyllistää eikä kohdella
muukalaisina. Ilves jakaa professori David Vseviovin kannan, että
vähemmistöä pitäisi kohdella yksilöinä ja kansalaisina eikä
yhtenä ryhmänä. Hän kutsuu venäjänkieliset ihmiset mukaan
yhteen laajaan virolaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Mutta
yltiöliberaali presidentti tekee myös ehdotuksen vähemmistön
erityistukien lopettamisesta. Mikä toivon mukaan ei saa tuulta
siipiensä alle.

Ilves sivuaa muitakin isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Hän mainitsee, että maastamuuttajien määrä uuden itsenäisyyden
aikana on jo suurempi, kuin neuvostomiehitystä paenneiden ja heidän
jälkeläisensä määrä. Presidentti tukee paluumuuttoon
rohkaisevaa ohjelmaa. Hän kirjoittaa, että Virossa siedetään
etuisuuksien leikkauksia protestoimatta, kun muistissa ovat vielä
ankeammat kyyditysten ajat. Ehkä näin. Toisaalta opettajat ovat
Virossa protestoineet palkkojensa leikkauksia vastaan ja ehkä
suurempien protestien puuttuminen johtuu kansalaisyhteiskunnan - ja
aivan erityisesti ammattiyhdistysten - heikkoudesta.

Ilves käy lävitse Viron historian paradoksia. Virolaiset
liittyivät Eurooppaan saksalaisten orjina joina he elivät 800
vuotta. Tuona aikana virolaiset saivat lännestä ensin katolisen
uskon ja sitten luterilaisuuden. Jälkimmäisen ansiosta he oppivat
lukemaan. Tämä voi olla ratkaiseva selitys sille, että vasta
muutamaa vuosikymmentä aiemmin orjuudesta vapautunut kansa 1918
kykeni luomaan oman valtion. Viron ensimmäinen itsenäisyys kesti
vain 20 vuotta, mutta sinä aikana siitä tuli vauras sivistysvaltio.
Ilves ei kuitenkaan idealisoi mennyttä vaan hän muistuttaa että
maassa luovuttiin demokratiasta jo ennen miehitystä. Ulkopoliittinen
osaaminen ei ollut kummoista, josta esimerkkinä se, että Viron
edustus Yhdysvalloissa oli 1930-luvulla vain New Yorkin konsulaatin
varassa. Virolaisuus kykeni elämään läpi miehityksen
vuosikymmenet. Siitä tuli demokraattinen markkinatalousmaa, vaikka
muitakin mahdollisuuksia olisi ollut.  Tänään Viro
on eurojäsenyyden myötä Pohjolan länsi-integroitunein valtio.

Ilves kertoo ulkovirolaisen kokemuksen hienosti. Puolalaisen
siirtolaisen lapsi saattoi näyttää kartalta, mistä hänen
vanhempansa ovat kotoisin. Virolaisella ei ollut paikkaa, jota
osoittaa. Lapsuudenkuvitelmien Viro oli kuin Disneyn satumaa
vuorineen. Ilves kävi Virossa ensi kerran 1984. Amerikanvirolaisen
nuorukaisen kokemana Viro oli tuolloin 'unelias, väsynyt, pelokas ja
pölyinen': Hänen päällimmäinen muistonsa on monille 'itäblokin'
kävijöille tuttu: ihmisten pelko puhua. Presidentti on perustanut
Muisti-instituutin, jonka tarkoituksena on tutkia ja dokumentoida
neuvostoajan ihmisoikeusrikokset. Helsingin yliopistossa 2007
pitämässään luennossa Ilves ottaa tiukan kannan
neuvostojärjestelmään sopeutuneisiin. Heillä ei mitään
puolustusta sillä jokainen yksilö on moraalisesti vastuussa
valinnoistaan.

Ilves lainaa Joseph Brodskyn näkemystä, jonka mukaan
'yksipuoluejärjestelmässä puolueeseen liittyminen osoittaa
kesimääräistä suurempaa epärehellisyyttä'. Brodskyn
periaatteellisuus on ylevää, koska hän eli järjestelmässä
oppiensa mukaan, mutta Ilves on muiden ulkopuolinen tuomari. On
selvää että rikoksiin syyllistyneisiin suhtaudutaan ankarasti,
mutta ehkei puoluejäsenyyttä voida pitää syntinä. Virossa ja
muualla Baltiassa neuvostokomento näytti jatkuvan loputtomiin
ja kaikkinainen edistyminen uralla oli kiinni puoluejäsenyydestä.
Olisiko ihmisten pitänyt tieten tahtoen uhrata lahjansa
pitäytymällä sisäiseen emigraatioon? Eikö se olisi vain
voimistanut venäläisen virkakunnan tarvetta maassa? Entä
pitäisikö meidän unohtaa, että tilaisuuden tullen juuri osa
näistä sopeutuneista ryhtyi ajamaan Baltiassa uudistuksia ja
itsemääräämistä? Viron itsenäisyyshallituksen pääministeri
Edgar Savisaar oli puolueen mies.

Ilves läpikäy Eurooppaa koskevia käsityksiä ja toteaa jo
valistusfilosofien luoneen synkeän kuvan Itä- Euroopasta
vastapainona edistyvälle Länsi-Euroopalle. Hän ei itse halua
piirtää Euroopan rajoja maantieteen pohjalta, vaan näkee
eurooppalaisuuden arvoina. Ilves on lainannut Milan Kunderalta
ajatuksen 'henkisen maantieteen itsemääräämisestä'. Vuodesta
1984 lähtien Kundera ja myös puolalainen nobelisti Czes?aw Mi?osz
halusivat elvyttää Keski-Euroopan käsitteen, jonka kylmä sota oli
haudannut alleen. Kunderan mukaan oli mahdotonta, että Wien on
'Länsi-Eurooppaa' ja siitä länteen sijaitseva vanha
kulttuurikaupunki Praha 'Itä-Eurooppaa'. Ilves puolestaan haluasi
laajentaa Pohjoismaiden piiriä niin, että Viro mahtuisi mukaan.
Hänen miestään Baltia on keinotekoinen identiteetti. Se luotiin
1800-luvulla tarkoittamaan saksalaisten vallan alla olevia nykyisen
Viron ja Latvian alueita. Liettua ei kuulunut siihen historiallisesti
tai kulttuurisesti. Sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Liettuasta
tuli osa Baltiaa ja yhdestä Baltian maasta, Suomesta, osa Pohjolaa.
Suomen paikka Pohjoismaissa on toki historiallisesti perustellumpi,
kuin Ilves antaa ymmärtää (onhan meillä ollut ruotsalainen
kulttuuri- ja oikeusperinne), vastaavasti hän liioittelee Viron
historiallista yhteyttä Pohjoismaihin (Ruotsin valta Virossa ei
mitenkään muuttanut maan saksalaista luonnetta). Mitä
nykypäivään tulee, presidentti perustelee Viron pohjoismaisuutta
samanlaisella tavalla hoitaa asioita, korruption puuttumisella,
Internetin ja kännyköiden käyttäjien määrällä ja hyvällä
englannin kielen osaamisella. Tähän voisi huomauttaa, että Viron
sosiaalipolitiikka sitoo sen ennemmin muuhun Baltiaan kuin
Pohjoismaihin. Ehkä jatkossakin voidaan edistää Pohjolan ja
Baltian läheistä yhteistyötä siirtämättä Viroa yhtään
mihinkään nykyiseltä paikaltaan.

Ilves ei hymistele puhuessaan länsimaista. Kuten monet kollegansa
entisessä itäblokissa, hän näkee lännen kerta toisensa jälkeen
pettäneen neuvostojärjestelmää vastaan nousevat kansat vakauden
nimissä. Hänellä on omakohtaisia muistoja siitä, miten Vapaa
Eurooppa-radion Baltian toimituksia paimenneltiin puhumaan
Neuvostoliittoon jäämisen puolesta laulavan vallankumouksen aikana.
Hänessä on myös paljon loukattua ylpeyttä siitä, miten jotkut
länsieurooppalaiset ja suomalaiset ovat suhtautuneet ylenkatseella
itäiseen Eurooppaan vapautumisen jälkeen. Ilves vaatii, että
Euroopan Unionin on otettava vakavammin itäisen Euroopan maiden
huolet. Nuo huolet liittyvät Venäjään. Georgian sota tai
pikemminkin Etelä-Ossetian sota elokuussa 2008 antoi Ilvekselle
aiheen puhua paradigman muutoksesta Euroopassa. Oli käynyt
selväksi, ettei enää päde vuoden 1975 Ety-kokouksen periaate,
jonka mukaan rajoja ei siirrellä sotatoimin. EU:n reaktio Venäjän
sotatoimiin oli pehmeä. Ilveksen arvio lienee hyvin kärjistetty ja
jättää huomiotta, että Georgia omilla toimillaan provosoi
Venäjän hyökkäyksen. Presidentti on myös hyvin nyreä siitä,
että joidenkin jäsenmaiden intressien takia EU rikkoo omaa
kilpailulainsäädäntöään Venäjän energiatoimitusten osalta.
Energian tuottajayhtiö, kun ei saisi omistaa jakeluverkkoa. 

Ilves on närkästynyt siitä, että hänen englanninkielensä
amerikkalaisen aksentin ajatellaan merkitsevän hänen olevan
Yhdysvaltojen ulkopolitiikan myötäilijä. Presidentin esittämät
näkemykset kuitenkin ovat sellaisia, että tuo ennakkoluulo
osoittautuu oikeaksi. Tässäkin suhteessa presidentti on lähellä
muun itäisen Euroopan vaikuttajien mielialoja. Irakin ja
Afganistanin sodat, joissa molemmissa Viro on mukana, ovat hänen
haastattelussa ilmaisemansa kannan mukaan läntisen demokraattisen
järjestelmän puolustamista sitä uhkaavien tahojen vihamielisiä
arvoja vastaan. Afganistanin kohdalla terrorismin vastaisesta
toiminnasta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta Irakin osalta
näkemykset ovat hajonneet.

Laajemmin Ilves puolusti itäeurooppalaisten osallistumista
Yhdysvaltojen sotiin kommenttipuheenvuorossaan Jürgen Habermasin ja
Jacques Derridan keskusteluartikkeliin. Hän viittaa Robert Kaganin
tunnettuun toteamukseen, että Eurooppa on Venus ja Yhdysvallat Mars.
Eurooppa noudattaa Kantin kirjan Ikuiseen rauhaan ajatuksia,
Yhdysvallat kokee olevansa hobbesilaisessa eloonjäämistaistelussa.
Ilveksen mukaan Länsi-Eurooppa saattoi kylmän sodan aikaan rakentaa
Euroopan Unionia rauhanprojektina, kun se oli ulkoistunut
hobbesilaisen eloonjäämistaiston Natolle ja neljännesmiljoonalle
Eurooppaan sijoitetulle amerikkalaissotilaalle. Hän huomauttaa,
ettei diktatuurien kanssa ei voida soveltaa kansainvälistä oikeutta
kun ne eivät jaa sen perustana olevia sääntöjä. Siksi Yhdysvallat
on valmis unohtamaan kansainvälisen oikeuden ja käymään sotaan,
kun kyse on joukkotuhoaseiden leviämisen tai kansanmurhien
estämisestä. Itäisen Euroopan maat tukevat Yhdysvaltoja, koska
heillä on omakohtainen kokemus hobbesilaisesta
eloonjäämistaistosta samaan aikaan, kun Länsi-Eurooppa on voinut
elää Kantin Ikuisen rauhan oppien mukaan. Yhdysvaltojen
unilateraalista toiminnasta hermostuneen Euroopan pitäisi olla
valmis ottamaan vastuuta. Tähän kaikkeen voidaan huomauttaa, ettei
hyökkäyksessä Irakiin ollut kuitenkaan kyse joukkotuhoaseista,
vaan epämieluisan hallinnon kaatamisesta. Ilveksen olisi toivonut
ottavan kantaa demokratian vientiin sodalla, sillä siitähän
lopultakin oli kysymys.

Ilves kertoo, että Lennart Merelle Suomi oli läheinen ja tärkeä
esikuva. Hänelle itselleen Suomi on erilaisen taustan tähden
henkilökohtaisesti vähemmän tärkeä kuin virolaisille yleensä.
Mutta hän tunnustaa Suomen tärkeän merkityksen virolaiselle
kulttuurille jo ennen itsenäistymistä. 'Ehkä liettualaisilla oli
yhtä hyviä kirjailijoita, mutta heillä ei ollut Suomea missä
niitä julkaista.' Presidentti kiittää Suomea tuesta Viron valtion
uudelleenrakentamisessa, mutta ei halua Viron olevan maiden
välisessä suhteessa pikkuveli. Poliittisella tasolla Viro varmasti
onkin tasavertainen kumppani yhteistyössä, mutta näin ei ole
taloudellisella alalla ainakaan nähtävissä olevassa
tulevaisuudessa. Viro on saanut Suomesta ohjeita, miten sen tulisi
toimia suhteessa Venäjään. Nyttemmin joissain 'uussuomettumista'
pelkäävissä suomalaisissa piireissä Ilves on idoli ja Viro
halutaan nähdä esimerkkinä meille. Varmaan kuitenkin olisi
järkevintä vain tunnustaa, että Suomella ja Virolla on pitkään
ollut eri asema Venäjän suurvaltapolitiikassa ja se johtaa
veljeskansat myös erilaiseen suhtautumiseen itänaapuriin. Suomi on
ollut myös yhtäjaksoisesti itsenäinen niin pitkän ajan, ettei
täällä ole samanlaista tarvetta vapausretoriikkaan kuin vasta
parikymmentä vuotta sitten uudelleen kartalle ilmestyneessä
Virossa.

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/