[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ihmisen historia hevosen silmissä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Hilja Toivio  FM, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Manninen, Kirsti (toim.): Hevosvoimat. Maahenki Oy, 2011. 271 sivua.


Ihmisen historia hevosen silmissä
---------------------------------------------------------

Maahenki on onnistunut luomaan tuotteliaan kaavan: julkaistaan
kirjoituskilpailun sadosta ulkoasultaan ja sisällöltään
harmoninen teos. Mutta miksi hevonen, koska on kanan vuoro?
Hevosvoimat on tärkeä muistutus aikana, jolloin hevosvoimien
taloudellinen merkitys on kadonnut. Niiden muuttuneita merkityksiä
pohditaan maaseudun tuntijan, kirjailija Kirsti Mannisen
toimittamassa teoksessa. Se avaa haan hevosten monisyiseen maailmaan.


Tunteellinen kokonaisuus hevosesta − ei historiikki

Maahengen uutuus Uskollisin kaikista − Hämmästyttävä koira
haastaa hevosen merkityksen tärkeimpänä kotieläimenä, ja oman
kirjansa ovat saaneet maaseudun historiassa myös Tuntematon
emäntä, Meidän lehmät ja Emäntävoimaa!. Nyt vuorossa on
Hevosvoimat, joka jatkaa Maahengen tuttua linjaa. Kaavan tunnistaa,
mutta se ei ole välttämättä huono asia. Kustantamon arvokas työ
kotieläinhistorian parissa ei tosin poista sen tieteellisen
tutkimuksen tarvetta.

Hevosvoimat pohjautuu Maaseudun Sivistysliiton, Suomen maatalousmuseo
Saran ja Maaseudun Tulevaisuuden järjestämään kirjoituskilpailuun.
Vastauksia tuli 883, ja ne jakautuivat tasaisesti tosipohjaisten ja
kaunokirjallisten kertomusten sarjoihin. Tekstimäärästä luulisi
hahmottuvan, mikä on tyypillistä ja mikä ei. Toimittajalla on
kuitenkin oikeus valita teokseen muitakin kuin yleisiä tapauksia.
Miten toimittaja on valtaansa käyttänyt, sitä lukija ei kykene
täysin arvioimaan. Kirsti Mannisen matkassa lukija tuntee kuitenkin
olevansa turvassa − muutenkin kuin sananmukaisesti.
Hevosvoimat-teokseen on valittu 31 ihmisen ja hevosen kohtaamista.
Vanhin kertoja on 88-vuotias mies ja nuorin 18-vuotias tyttö:
hevosesta on tullut parissa sukupolvessa miehen työparista tytön
harrastus. Tekstien kirjo on haasteellista saada keskustelemaan
keskenään, mutta Manninen onnistuu. Hän toteaa tekstien kuuluvan
selkeästi kuuteen kategoriaan: Hevosten Suomi, Sotahevosia,
Hevosmiehiä, Tallityttöjä, Tyhjiä karsinoita ja Yhdessä
ikuisesti. Toimittaja lienee valinnut yleiset teemat rytmittämään
laukkaa loogisuuden nimissä, eikä jako yllätä. Ovatko lukujen
sisällöt liiaksi ennalta arvattavissa?

Tekstit eivät ole kielellisesti, kerronnallisesti tai
sisällöllisesti tasavahvoja. Koska kirja koostuu omakohtaisten
kokemusten lisäksi kaunokirjallisesta kuvauksesta runoineen, se ei
ole muistelukeruun dokumentti. Vielä vähemmän se on hevosen
historiateos, ei edes historiikki. Sen sijaan kirja kuvaa herkällä
tavalla ihmisen ja hevosen suhdetta eilen ja tänään. Tekstejä
yhdistää ihmisen ja hevosen välinen aito luottamussuhde kaikkine
karikoineen ja poukamineen. Tämä suhde on teoksen läpi kulkeva
riimunnaru, jonka toisessa päässä kulkee hevonen, toisessa
ihminen.

Hevosvoimat-teos on kustantajalleen tyypilliseen tapaan ulkoasua
myöten harmoninen, tyylikäs kokonaisuus. Taitto on selkeä ja
kaunis, eivätkä kuvat ole postimerkinkokoisia. Kuvatoimittajalle on
annettava tunnustus: sota-ajan kuvat eivät ole niitä
kirjallisuudessa kuluneimpia. Mustavalkokuvissa on oma tunnelmansa,
mutta myös muu kuvitus on täynnä tunnetta ja käy paikoin
osuvaakin keskustelua tekstin kanssa.

Nostalgiamatka menneeseen

Teoksen ensimmäinen luku Hevosten Suomi käsittelee aikaa, jolloin
hevosvoimat pyörittivät yhteiskunnan rattaita useammalla tasolla
kuin usein ajatelleen. Hevonen oli se, joka kuljetti tiettömien
taivalten takaa pojan kouluun ja pyöritti tukkiponttoolla
hevoskiertoa. Kaipasinkin teoksesta kunnon savottaelämää
metsäkämpältä. Sitä ei tullut, muita oivallisia tarinoita
kyllä. Muistelu on kuitenkin taitolaji, ja sitä on vaikea
kirjoittaa opettamatta historiaa. Yleensä kerronta jouhevoitui
kirjoitusten loppua kohti.

Paikoin muisteluissa nousee esiin, kuinka modernisaatio ajoi hevosen
ohi. Hevonen oli kuitenkin myös keskeinen osa sitä esimerkiksi
maatalouden ensimmäisen koneistumisen vaiheessa. Hevosvetoinen
perunannostokone oli edistys. Hevonen mahdollisti myös monia muita
asioita kuten muuttokuorman ensimmäiseen omaan kotiin. Hevonen oli
osa ihmiselämää syntymästä kuolemaan, ja etenkin sillä
välillä.

Teoksessa tarjotaan nostalginen kuva heinäseipäiden Suomesta.
Nostalgisointi ulotetaan aikaan, jolloin oltiin tyytyväisiä tähän
päivään ja uskottiin huomiseen. Hevonen nostalgisoidaan osaksi
muuttumatonta lapsuuden maisemaa, viljankeltaista päiväunta. Kuten
Kirsti Manninen toteaa, nostalgiaan sisältyy haikeus menetetystä
maailmasta. Tämä pätee iäkkäiden ihmisten 'ennen kaikki oli
paremmin' -puheeseen, mutta lukiessani Hevosvoimat-teosta löysin
itseni nostalgisoimasta lapsuuteni hevoskokemuksia. Tekstien
nostalgiseen maailmaan on helppo samaistua, sillä kuvaus on paikoin
häkellyttävän elävää. Eräässä tekstissä vaari muistuttaa
viimeisissä sanoissaan, että naapuria on pyydettävä ruokkimaan
hevonen. Aivan samoin omalla mummullani, entisellä hevoslotalla on
jatkuva huoli hevosten hyvinvoinnista.

Kavioliitto

Hevosen vanhin tehtävä ihmisen sodankäynnin välineenä on saanut
suomalaisessa hevoshistoriassa eniten huomiota. Sotahevosta on
kunnioitettu muisteluteoksilla, joiden kertomusperinteeseen kuuluu
Ulla-Maija Aaltosen toimittama Kiitos Suomen hevoselle. Poikkeusolot
toivat hevossuhteeseen uusia merkityksiä, kun koko elämä oli
hevosesta kiinni. Aikaisemmin kertojina ovat kunnostautuneet naiset,
mutta nyt puhuu yllättävän moni mies. He ovat pukeneet sanansa
tunteella ja murteella jopa runomuotoon. Hevosvoimat onnistuu tuomaan
ihmisen ja hevosen sodanaikaiseen suhteeseen vähemmälle huomiolle
jääneen näkökulman: suomalaisen miehen herkkyyden. Miesten
tarinat kantavat sotamuistomerkille jätettyyn sokeripalaan asti.
Tekstit noudattelevat kuitenkin vanhemman sotahistorian linjaa, jossa
hevonen nähdään uhrina isänmaan puolesta suomalaisen sotilaan
rinnalla.

Sota-aikana päättyi moni elämä, mutta tuolloin myös alkoi moni
elämänmittainen tarina. Näin kävi eräälle sodan karuuttamalle
nuorelle miehelle ja sotilaiden rintamalta pelastamalle varsalle.
Mies, joka menetti sodalle nuoruutensa, löysi Löytöpojasta
selviytymiskeinon. Mies kävi hevosen kautta läpi syviä tunteita,
oppi eläimeltä ihmisyyttä. Näin hän oli valmis, kun hevosmiehen
kohtasi onni. Tulevalle vaimolle paras puhemies oli se tapa, jolla
mies kohteli hevostaan. Löytöpojan kautta 18-vuotias kirjoittaja
analysoi kypsästi kuolemaa.

Kerronnassa välittyy hevosmiesten hurtti, tupakansavuinen huumori.
Sitä löytyy myös tekstien hevosilta, ja eräässä tarinassa
hevonen joutui käräjille asti. Toinen hevonen karkaili itään
kärsiessään Karjalan kaipuusta. Henkilökohtaisesti vierastan
hevosen näkökulmasta kirjoittamista, eläimen inhimillistämistä.
Tällöin lukija etäännytetään vaistojensa varassa toimivasta
hevosesta ja luonnon järjestyksestä, vaikka teoksen tavoite lienee
päinvastainen.

Hevosvoimat käsittelee elävästi elämää hevosen kanssa, jota
kuvataan kirjaimellisesti sanalla kavioliitto. Teoksen pääteoria
hevosen ja ihmisen yhteydestä näkyy selvästi vanhojen hevosmiesten
ja heidän hevostensa välisessä syväyhteydessä. Kirjoituksista
nousee esiin hevosen paikka isäntänsä renkinä, mutta myös
sokeripala isännän isossa kourassa.

Tallityttöjen kasvutarinat ovat kuin kenen tahansa hevostytön
nuoruudesta. Talli näyttäytyy elämän korkeakouluna, jossa
lannanhaju on meriitti ja statussymboli. Kuvaus pitää sisällään
kaiken olennaisen hevostyttöydestä. Lukija ymmärtää myös, miksi
autot hidastavat hevoslaitumen kohdalla. Samalla käsitellään
voimakkaita tunteita: pelon voittamisen ja vastuun ottamisen lisäksi
talliympäristö auttaa eri sukupolvien kohtaamisessa. Teksteissä
nousevat esiin sekä sukupolvi- että sukupuolierot. Hevosen merkitys
vanhalle miehelle on eri kuin nuorelle tytölle. Molemmat
välittävät, omalla tavallaan.

Elä hetkessä ja muita opetuksia

Toiveiden ja ilojen lisäksi elämään hevosten kanssa kuuluu
elämän arvaamattomuus. Miehen tuskaa hevosen menetyksestä
siivittää ajatus, ettemme tiedä tulevasta, on vain koitettava
elää. Hevonen opettaa nauttimaan hetkestä. Yhteistyö hevosen
kanssa kasvattaa elämään, olemaan läsnä. Hevonen on myös vahva
tunteiden jakaja, jonka kanssa oppii nauramaan erityisesti itselleen.

Kirjassa kerrotaan ratsastuskoulun hevosesta, joka ei soveltunut
työelämän vaatimuksiin, mutta paistatteli Hovimäki-sarjan
parrasvaloissa. Ehkä sen tarina opettaa meitä kohtaamaan myös
ihmiset yksilöinä. Tuttuja ovat myös tarinat tallin hylkiöhevosen
ja hoitajan yhteisymmärryksestä. Tekstit eivät ole kokonaan
nostalgian sumentamia, sillä niissä käydään läpi myös
epäonnistumisen kokemuksia. Haluaisinkin lukea tutkimuksen hevosen
vaikutuksesta tyttöjen kasvuun. Miten hevosen läheisyys vaikuttaa
myöhempään elämään? Kasvavan hevossektorin perusteella vaikutus
ei ole pieni. Voittajatekstissä nuoruuden talliaikojen parhaana
perintönä koetaan juuri hevostytön identiteetti.

Hevoseen liittyy aina tunne, ja Hevosvoimat vaikuttaa voimakkaasti
tunteisiin. Vahva menettämisen kuvaus korostuu luvussa Tyhjiä
karsinoita. Se on luonnollinen osuus hevosten kanssa eläville. Annan
tunteen viedä, en pysty olemaan tieteellisen objektiivinen. Eikö
juuri tämä ole hyvän kirjan merkki? Kertomuksen päätös
lohduttaa: sydämissämme se elää aina.

Hevonenko eduskuntaan?

Hevosvoimat-teoksessa hevosen voimasta annetaan useita esimerkkejä.
Hevonen kuntouttaa aivohalvauksesta kärsivää nuorta naista. Sitä
mitä toinen ihminen ei kestä, hevonen parantaa. Hevonen pelastaa
syvästi masentuneen teinitytön itsetuhoisilta ajatuksilta. Äidin
kirjoituksessa näkyy kiitollisuuden lisäksi hevosen valtava voima,
joka on suurempi kuin ehkä ymmärrämmekään. 'Harttu pelasti
Marian, Maria Hartun: kumpikin oppi vastaanottamaan ja antamaan
rakkautta. Se oli Hartun kolmas opetus. Sen tärkeämpää oppia
tässä maailmassa tuskin on.' Hevosvoimia tarvitaan edelleen, vaikka
eri merkityksessä kuin heinäseipäiden Suomessa.

Olen tiedostanut kauan, että vaikka luulemme opettavamme hevosta,
hevonen opettaa meitä. Tämä on myös Hevosvoimat-kirjan keskeinen
sanoma. Hevonen on ihmiselle uskollinen ystävä, joka ymmärtää
meistä enemmän kuin me siitä: 'Minä tiedän kuka sinä olet'.
Kirjan päättävässä kirjoituksessa hevonen määritetään jopa
yliluonnolliseksi voimaksi. Sen − ja koko kirjan − sanoma
on, että ihmisen pitäisi kohdata hevonen joka viikko. Jos kirjan
luettuaan on päässyt kurkistamaan pilkahduksenkin hevosen voimaan,
tuntuu luonnolliselta, että hevosta tarvittaisiin jokaisessa
kunnanvaltuustossa ja luokkahuoneessa. Mikseipä jopa eduskunnassa?

Hevosella on rauhoittava vaikutus, ja Hevosvoimat-kirja oli
puhdistava kokemus. Teoksen alussa esitetään, kuinka ihminen pystyy
ymmärtämään hevosen kautta jotakin syvempää ihmisenä
olemisesta. Hevosihmisenä olen samaa mieltä, ja uskon, että
jokainen Hevosvoimat luettuaan on samaa mieltä. Tämä lienee kirjan
tavoite. Teoksessa on vahva psykologinen ote hevosmiesten huumoria
unohtamatta. Siitä nousee esiin hevosen merkillinen voima,
hevosvirta. Kirja on kiehtova portti hevosmiesten ja -tyttöjen
maailmaan, kuuluit sinne itse tai et. Koskettava kokonaisuus sopii
jokaiselle, joka haluaa ymmärtää jotakin hevosesta, itsestään
tai elämästä yleensä.

'Ihmisen historia asuu Hevosen silmissä' -lausahduksen voi tulkita
yksilön tai jopa koko suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kannalta.
Hevosvoimat-teoksesta löytyvät molemmat tulkinnat sille, joka
kuuntelee hevosen hörinää herkällä korvalla. Siihen sisältyy
kaikki: tunne, työ, rohkeus, uskollisuus, luottamus. Yhteys.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/