[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Luksuksen lumo

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi  FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Forsström, Riikka: Kaunis turhuus: Ylellisyys ja nautinnot
yksinvaltiuden ajan Ranskassa. Otava, 2011. 484 sivua.


Luksuksen lumo
---------------------------------------------------------

Kaunis turhuus on makean kaunis ja runsaasti kuvitettu tietokirja
suurelle yleisölle. Laajan aikalais- ja tutkimuskirjallisuuden sekä
elämäkertojen avulla Riikka Forsström on perehtynyt ylenpalttisiin
nautintoihin ja kuluttamiseen 1600- ja 1700-luvun Ranskassa,
erityisesti hovin piirissä. Siellä nautinnonhalu päätyi satumaiseen
ylettömyyteen niin asumisessa ja ruoassa kuin vaatteissa ja
seksissäkin. Tekijä nostaa esille erityisesti naiset sekä lähteidensä
tuottajina että toimijoina, joita kuluttamisen nautinto yhdisti.
Tarinan toimijoita ovat yhtä lailla kuningattaret kuin kurtisaanit ja
salonkien emännät, mutta varsinainen kuningaskuluttaja oli itse
Aurinkokuningas.



Kuluttamisen vallankumous

Kulttuurihistorian tohtori Riikka Forsströmin mukaan Ranskan yli
pyyhkäisi 1600- ja 1700-luvuilla todellinen kuluttamisen
vallankumous, joka muutti ihmisten välisiä suhteita ja kaupankäynnin
lainalaisuuksia. Tuolloin syntyi meidän aikamme kulutuskulttuurin
perustana oleva moderni kulutusyhteiskunta - ei vasta 1800-luvulla,
kuten jotkut väittävät. Eräiden tutkijoiden mukaan
kulutusyhteiskunnan alkumuoto löytyy 1300-1400-luvulta, mutta
tiedetään, että jo 1100-luvulta lähtien Ranskassa kontrolloitiin
ylellisyyttä monin määräyksin: turkikset, korut, pitsit ja
brodeeraukset sekä hienoimmat ruoat olivat lainsäätäjän silmätikkuna.
Säädöksin ihmiset yritettiin saada kuluttamaan säätynsä mukaisesti.

Forsströmin kirjan ajallinen kaari alkaa Ludvig XIV:n noususta
valtaistuimelle vuonna 1643 ja jatkuu vuoden 1789 Ranskan suureen
vallankumoukseen ja paikoin vähän sen ylikin. Tekijä on perehtynyt
kuvaamaansa aikaan jo laatiessaan väitöskirjaansa Possible worlds:
The idea of happiness in the utopian vision of Louis-Sébastien
Mercier (2002). Hänen muusta tuotannostaan on syytä mainita kaksi
lasten kirjaa: Leija ilmestyi 1982 sekä Aprillia! Aprillia! 1983.
Moni tuntee Forsströmin myös naistenlehtien historiallisten
artikkelien asiantuntevana kirjoittajana.

Kirjan kattama ajanjakso on erityisen kiinnostava kuluttamisen
historian kannalta, sillä ylellisyys ja hovin loisto saavuttivat
tuolloin ennennäkemättömät mitat. Sääty-yhteiskunnan ja
yksinvaltiuden aika rakentui tiukan hierarkkiselle sosiaaliselle
järjestelmälle, jonka huipulla seisoi jumalaisin oikeuksin hallitseva
kuningas. Aatelisto ja papisto nauttivat synnynnäisistä
etuoikeuksista, ja verot rasittivat raskaimmin talonpoikia. Silti
useimmat 1600- ja 1700-luvuilla eläneet ihmiset ajattelivat, että
ylhäisaateliston ylellinen elämäntapa oli Jumalan luoman
säätyhierarkian välttämätön ja kyseenalaistamaton osa.

Kaunis turhuus vie lukijan  'aikamatkalle modernin kulutuskulttuurin
lähteille 1600- ja 1700-luvuilla eläneiden suurten Ludvigien
hoveihin, joissa juoniteltiin ja rakasteltiin hetkeä ennen kuin
vedenpaisumus pyyhkäisi juhlahumun mennessään, tanssittiin traagisen
kuningattaren Marie Antoinetten tavoin kuilun partaalla samalla, kun
mestauslavojen yltä kuului kuoleman enkelin siipien havinaa.'

Forsström keskittyy hovin ja ylempien säätyjen elämään, makuihin ja
mieltymyksiin, mutta ei unohda täysin tavallisia ihmisiäkään, joiden
mitta 'täyttyi vihdoin vuonna 1789 puhjenneen Ranskan suuren
vallankumouksen verisinä vuosina'. Silloin 'heidän sietokykynsä malja
kuohahti yli äyräidensä eivätkä he suostuneet enää katsomaan hiljaa ja
alistuneina vallanpitäjien kulutusjuhlaa.' Tyytymättömyys oli
lisääntynyt vähitellen, ja 1700-luvun kuluessa yksinvaltiuden
vastainen mielipide vahvistui valistusfilosofien kirjoitusten ja
porvariston nousun myötä.


Näyttämönä Versailles

Johdannon jälkeen Forsström luo katsauksen niihin mielikuviin, joita
ylellisyyteen ja varsinkin naisten turhamaisuuteen on liitetty kautta
aikojen. Hän myös selittää, mitä tarkoitettiin periaatteella 'kukin
säätynsä mukaan'. Hän kuvaa Versailles'n hovia, josta muodostui
1600-luvulla ranskalaisen kulutuskulttuurin säihkyvä keskus. Jo
Ludvig III:n (1601-1643) vuonna 1610 alkaneella hallituskaudella, kun
ministeri ja kardinaali Richelieu johti tosiasiassa maata, oli
ylellisyys levinnyt Ranskaan 'pyörremyrskymäisellä nopeudella'.
Suoranainen kulutushysterian aalto oli silloin hyökynyt ranskalaisten
yli, ja nautintojen pyörteisiin antautuivat sekä miehet että naiset.
Mutta varsinainen 'kuluttajakuningas' oli Ludvig XIV (1638-1715) ja
Versailles'n palatsi kaiken törsäilyn keskus.

Vain nelivuotiaana 1643 valtaistuimelle nousseen Aurinkokuninkaan
pitkällä hallintokaudella ylellisyys ja eleganssi saivat huikeat
mittasuhteet. Ludvig peri mieltymyksen kauniisiin ja arvokkaisiin
esineisiin äidiltään, Itävallan Annalta, joka toimi aluksi
sijaishallitsijana. Kuningas ei hillinnyt omia mielitekojaan, ja hän
yllytti myös hoviväkeään tuhlaamiseen. Mutta kukaan ei saanut
kuluttaa enemmän eikä omistaa mitään samanlaista tai hienompaa kuin
hän, jos henkikulta oli kallis. Silti hän sääteli innokkaasti
ylellisyyslakeja alamaisilleen.

Ludvig XIV muutti isänsä metsästysmajan ja salaisten
rakkausseikkailujen piilopaikan Versailles'n kaikkien aikojen
suurenmoisimmaksi palatsiksi. 1660-luvun kuluessa sinne rakennettiin
suihkulähteitä, joutsenlampia, hevostalleja, terasseja, klassisia
temppeleitä sekä appelsiinipuutarha ja eläintarha, johon tuotiin
kameleja, leopardeja, leijonia ja elefantteja sekä kolibreja,
papukaijoja, tukaaneja, flamingoja, pelikaaneja, paratiisilintuja,
strutseja ja haikaroita. Tuhannet työläiset saivat maksaa hengellään
kanaaleista, joita he kaivoivat Eure-joesta palatsin suihkulähteille:
kuoleman syynä oli soisessa maastossa saatu malaria.

Versailles oli täydellisen yksinvaltiuden symboli, jossa ylellisyyden
huippu oli 1682 yleisölle avattu peilisali. Tuhansien hopeisten
kynttelikköjen loisteessa hovimiehet ja -naiset tepastelivat peilien
edessä kultalangoin ja jalokivin koristelluissa satiini- ja
pitsipuvuissaan ihastellen kuvajaisiaan. Sali oli kuin maailman
kahdeksas ihme, joka sädehtiessään tuntui symboloivan uutta valon ja
järjen aikakautta.

Hovin arkikaan ei ollut vaatimatonta, mutta varsinkin juhlien
pukuloistoa, ruokien ylenpalttisuutta ja mielikuvituksellisia
huvituksia muisteltiin vuosikausia. Yletön loisto ja tuhlailu innosti
toisia matkimaan, toisia moittimaan. Kritiikin ääniä kuului hovinkin
piiristä: Madame de Maintenon (1635-1719), suorastaan ilontappajana
tunnettu Ludvig XIV:n rakastajatar sai kuninkaankin vanhemmiten
hillitsemään halujaan - vai liekö mies vain kyllästynyt
tyhjänpäiväisyyteen. Ludvig XV:n (1710-1774) ja XVI:n (1754-1793)
aikana ilonpito taas jatkui.

Hovielämän loiston ohella Forsström kuvaa myös Pariisin houkutuksia
ja huvituksia, joiden pyörteisiin aristokratia hulvattomasti
heittäytyi, kun Versailles'ssa oli tylsää. Teatteri, ooppera,
tanssiaiset, hevoskilpailut ja uhkapeli tarjosivat joutilaille
ajankulua. Kaupungissa myös ökyrikkaat porvarit pyrkivät
jäljittelemään ylimystön tuhlailevaa elämäntapaa ja kalliita
harrastuksia.


Suun ja vatsan nautintoja

Hyvä ruoka oli ylellisen elämän olennainen osa. Tuon tuostakin
ilmestyi keittokirjoja, jotka oli ylhäisön lisäksi tähdätty myös
suurporvareille. Ne levittivät ranskalaisen keittiötaidon ja
huippukokkien mainetta. Keittiöiden valtiaat olivat miehiä - he
olivat muka luotettavampia ja siistimpiä kuin naiset. Ruokien tuli
maittaa, mutta tärkeää oli myös kattausten näyttävyys ja
eksoottisuus. Silti pöydän antimien määrä näyttää useimmiten olleen
pääasia.

Mutta mässäily vaati veronsa. Bulimiaan taipuvainen Aurinkokuningas
kärsi monista ylensyömisen seurauksista kuten ruoansulatusvaivoista,
pahoinvoinnista, kihdistä, diabeteksesta ja punataudista. Jatkuvan
mässäilyn seurauksena hänen mahalaukkunsa oli kolme kertaa normaalin
kokoinen, mikä todettiin myöhemmin ruumiinavauksessa! -
Hallitsijatkaan eivät siis osoittaneet nautiskelussaan 'hyvää makua'
eivätkä noudattaneet käytösoppaiden hienostuneisuuden ja
kohtuullisuuden normeja.  

Puna- ja valkoviinit virtasivat aterioilla, ja juopuneena
hoipertelevat naisetkin olivat tavallinen näky Versailles'issa.
Yhtenään poksahtelivat myös kuohujuomapullojen korkit. Ludvig XV:n
rakastajattaren, madame de Pompadourin (1721-1764) väitetään
sanoneen: 'Samppanja on ainoa viini, jota nainen voi juoda monta
lasillista ja silti näyttää kauniilta.'

Makeat jälkiruoat tulivat Ranskassa muotiin 1600-luvun kuluessa
sokerin saannin yleistyessä. Sokeriruo'on viljely nimittäin lisääntyi
silloin Atlantin saarilla ja Karibian orjaplantaaseilla. Sorbetit,
sokeroidut hedelmät, makeat leivonnaiset ja hillot löysivät paikkansa
muidenkin kuin prinssien ja raharuhtinaiden pöydissä.

Muutkin eksoottiset nautintoaineet - kahvi, tee, kaakao ja tupakka -
alkoivat muokata eurooppalaisten kulutuskäyttäytymistä. 1600-luvun
loppupuolelta lähtien Aasiasta tuotiin yhä enemmän myös intialaisia
kankaita sekä kiinalaista posliinia, jotka tulivat myös
porvarissäädyn ulottuville. 1800-luvulle tultaessa kaukaisista maista
tuodut tuotteet muuttuivat 'eliitin ylellisyydestä kaikkien säätyjen
välttämättömyydeksi' - ne yleistyivät porvarissäädyn ja jopa rahvaan
keskuudessa. Erityisesti Pariisissa kahvi syrjäytti jo 1600-luvun
loppupuolella viinin ja oluen massojen virvokkeena. 1700-luvulla
kahvia totuttiin pitämään porvarillisena ja protestanttisena juomana
- vastakohtana eteläeurooppalaiselle ja katoliselle suklaajuomalle,
jota joutilaat aristokraatit tapasivat siemailla vuoteessa lojuen.

Tupakka levisi Ranskan hoviin ja muodikkaisiin kahvihuoneisiin
nuuskan muodossa 1600-luvun lopulla. Sekä miehet että naiset
nuuskasivat nenä mustana. Myös piippuja rouhutteli kumpikin
sukupuoli. Tupakka vaikutti taiteisiinkin, sillä nuuskarasioista
tehtiin kallisarvoisia taide-esineitä, jotka ovat meidän aikamme
keräilijöiden ja museoiden aarteita. - Muiden huumeiden käytön
Forsström ohittaa lyhyesti, mutta mainitsee useita tunnettuja
kirjailijoita, runoilijoita ja hallitsijoita, jotka käyttivät
avoimesti varsinkin oopiumia.

Yksi 1700-luvun lopun kiintoisa uutuus olivat ravintolat, sillä
vuonna 1782 avattiin ensimmäinen pariisilaisravintola. Näissä
ruokapaikoissa myös 'tavalliset ihmiset' pääsivät nauttimaan
hienostuneista ruokalajeista, korkeatasoisesta palvelusta ja
kauniista tarjoilusta, jotka olivat olleet aikaisemmin vain ylhäisön
etuoikeus.

Muoti ja naiset

Jo 1600-luvulla Ranska nousi muotimaailman johtoon, ja hovissa
kuningas oli pukeutumisetiketin ylin mestari. Kaikkien oli
pukeuduttava asemansa mukaisesti, mutta valtaa ja vaurautta voi
näyttää asujen kullalla ja jalokivillä. Hovista kulttuuri- ja
huvielämän sekä muodin keskus siirtyi Pariisiin, ja 1700-luvulla
muoti muuttui jatkuvasti. Niin naiset kuin miehetkin teikaroivat
korkokengissä, timanteissa sekä pastellisävyisissä silkeissä,
sameteissa, pitseissä ja röyhelöissä. Pulleat pönkkähameet ja korkeat
kampaukset kasvoivat välistä hankaliin mittoihin.

Tieto ranskalaisista uutuuksista levisi 1600-luvun lopulta lähtien
pitkin Eurooppaa kuvitettujen muotilehtien sekä muotinukkien
välityksellä. Vahasta, puusta tai posliinista valmistetut
luonnollisen kokoiset Pandorat kantoivat yllään uusimpia luomuksia ja
kampauksia. Ylellisyystavaroita myyviin liikkeisiin alettiin
1700-luvun puolivälissä tehdä näyteikkunoita. Forsströmin mukaan
kaupat ennakoivat 1800-luvulla syntyneiden tavaratalojen edustamaa
'massakuluttamisen unelmamaailmaa'.

Hienojen vaatteiden tekijöitä tarvittiin paljon. Kankaiden ja
asusteiden valmistaminen sekä kauppa työllisti valtavan määrän
ihmisiä ja itse vaatteiden ompeleminen lukemattomia räätäleitä ja
ompelijattaria. Erityiset vaatesuunnittelijatkin alkoivat saada
mainetta. Pariisin tunnetuin muodin luoja oli Rose Bertin
(1747-1813), Ludvig XVI:n puolison, Marie Antoinetten (1755-1793)
asujen suunnittelija. Ranskan kansantalouden kannalta 'turhuuden
markkinat' olivat hyvin tärkeä tekijä.

Alemmatkin kansankerrokset matkivat ylimystön muotia ja koettivat
hankkia vähillä varoillaan pientä ylellisyyttä vaikka halpoina
jäljitelminä. Eliitti kuitenkin katsoi paheksuen alempien säätyjen
edustajia, jotka uskalsivat pukea ylleen kalliista materiaaleista
valmistettuja asuja tai käyttää näyttäviä värejä.

Muodin, kosmetiikan ja parfyymien kautta Forsström vie lukijan myös
Pariisin muodikkaisiin salonkeihin, joita johtivat muotitietoiset,
vapaamieliset naiset 1600-luvun alkupuolelta lähtien. Salongeissa
vierailivat mahtavat aatelisherrat, kultivoituneet naiset sekä
kuuluisat kirjailijat ja filosofit. Jean-Jacques Rousseau (1712-1778)
oli yksi niistä miehistä, joista salonkien pitäjät alkuun suorastaan
kilpailivat. Sen jälkeen, kun hän oli muistelmateoksessaan todennut
kyllästyneensä 'klaveerinpimputukseen, hombrepeliin,
nauharuusukkeisiin, typeriin sukkeluuksiin, äiteliin keimailuihin,
pieniin siroihin lavertelijoihin ja suuriin illallisiin' ja
kiroavansa 'pirun perittäviksi ihomaalit ja rimpsut ja
ambratuoksukkeet', hän sai olla rauhassa.

Kirjassa saavat vielä runsaasti huomiota osakseen kurtisaanit sekä
Versailles'n hovin vaikutusvaltaiset naiset, kuningattaret ja
kuninkaan rakastajattaret. Heille elämä ilman luksusta olisi ollut
sula mahdottomuus, mutta sitä he saivat olemalla kauniita ja
seksikkäitä koristuksia. Älystä ja henkevyydestä ei tietenkään ollut
haittaa. Kaupallisen seksin nuhruisempi puoli valottuu Pariisin
prostituoitujen kautta. Valon kaupungissa syntisiä enkeleitä oli
kymmeniä tuhansia: 1700-luvun puolivälissä kaupungissa asuvista
aikuisista naisista on ainakin kymmenesosan arvioitu myyneen seksiä.
Forsström toteaa, että 'monet naiset pitivät prostituutiota
varteenotettavana elannon ansaitsemisen keinona'. Arvelen kuitenkin,
että monen naisen oli pakko myydä omaa ruumistaan elättääkseen
itsensä ja mahdollisen perheensä.

Ennen ja jälkeen vedenpaisumuksen

Forsström päättää kirjansa yhteenvetoon, jossa hän luo kokonaiskuvan
käsittelemistään teemoista ja pohtii etenkin muutosta ylellisyyteen
ja kuluttamiseen suhtautumisessa. Aikalaiset tarkkailivat
kuningatarten ja kuninkaan rakastajattarien järjetöntä kulutusta. He
purkivat närkästystään filosofisissa vuodatuksissa, runoissa,
näytelmissä ja sanomalehtikirjoituksissa, jotka avaavat nykylukijalle
herkullisia näkymiä menneeseen loistoon.

Mutta oli niitäkin, jotka ylistivät ylellisyyden etuja.
Asennoitumisen kaksijakoisuus säilyi läpi 1700-luvun. Voltaire
(1694-1778) viittasi juuri tähän filosofisessa sanakirjassaan (1764)
kirjoittassaan, että vaikka kirjailijat ovat aina olleet
paheksuvinaan ylellisyyttä, he eivät ole voineet olla rakastamatta
sitä. Samaa ajatusta toisti vähän myöhempi kirjailija Choderlos de
Laclos (1741-1803): 'Ylellisyys ottaa valtaansa kaiken: sitä
paheksutaan, mutta sitä täytyy jäljitellä, ja tarpeeton estää
nauttimasta välttämättömästä.' Ylellisyyden ja tuhlailun
puolustukseksi voi nojautua taloustieteilijä ja filosofi Bernard de
Mandevilleen (1670-1733), joka 1724 ilmestyneessä satiirisessa
teoksessaan totesi, että paheina pidetyt intohimot kuten itsekkyys ja
omanvoitonpyynti pitivät kaupan ja teollisuuden pyörät pyörimässä.

Kerskakulutuksen historian lomaan Forsström on sijoittanut monien
tunnettujen henkilöiden elämäntarinoita, joista kiintoisimpia on
Voltairen ja aikanaan tunnetun matemaatikon ja kirjailijan Émilie de
Châteletin (1706-1749) onnettomasti päättynyt rakkaustarina.

Forsström kirjoittaa vuolaasti ja luistavasti, mutta paikoin ovat
ranskankielisten lähteiden mutkikkaat lauserakenteet siirtyneet
suomenkieliseenkin tekstiin. Onneksi ne eivät aiheesta kiinnostuneen
lukunautintoa himmennä. Tekijä tuntuu löytävän loputtomasti
attribuutteja kyltymättömälle mässäilylle, pöyhkeilylle, turhuudelle
ja ylenpalttisuudelle. Hänen innostuksensa aiheeseen säilyy kirjan
loppuun asti, ja kirjan runsas kuvitus myötäilee tekstiä. Erityisesti
ilahduin kuvattujen henkilöiden elinvuosien mainitsemisesta, sillä
niitä ei kukaan muista kouluajoiltaan eikä viitsi tarkistaa mistään
hakuteoksesta.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/