[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Merkittävä mutta paikoin kritiikitön elämäkerta Wipert von Blücheristä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Jokisipilä  FT, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Jonas, Michael: Kolmannen valtakunnan lähettiläs. Wipert von Blücher
ja Suomi (Wipert von Blücher und Finnland). Kääntänyt Otto
Lappalainen ja Mervi Ovaska. Ajatus Kirjat, 2010. 558 sivua.


Merkittävä mutta paikoin kritiikitön elämäkerta Wipert von
Blücheristä
---------------------------------------------------------

Michael Jonasin väitöstutkimukseen perustuva elämäkertateos Saksan
Suomen suurlähettiläästä Wipert von Blücheristä kertoo
sodanaikaisista tapahtumista saksalaisesta näkökulmasta. Jonas
paneutuu sota-aikaan yhden keskeisen tarkkailijan ja vaikuttajan
henkilöhistorian kautta. Raskaslukuinen teos syyllistyy paikoitellen
kohteensa merkityksen ylikorostamiseen, mutta on silti korkeatasoinen
ja merkittävä tutkimus, joka kuvaa raikkaan ulkopuolisesti
käsittelemäänsä aikaa.

 

 


Vaikka Suomen 1930- ja 1940-lukujen poliittista historiaa on tutkittu
paljon, elämäkertatutkimuksen puolelta löytyy vielä yllättävän
isojakin aukkoja. Kotimaisista keskeisistä poliittisista
vaikuttajista omaa tutkimukseen perustuvaa kokonaisbiografiaansa
odottavat yhä esimerkiksi pääministerit T.M. Kivimäki, Edwin
Linkomies, J.W. Rangell ja Antti Hackzell sekä ulkoministeri Rolf
Witting. Saksalaistutkija Michael Jonas täyttää nyt yhden tällaisen
merkittävän aukon Suomessa Saksan-lähettiläänä vuodet 1935-1944
toiminutta Wipert von Blücheriä  käsittelevällä perusteellisella
tutkimuksellaan. Vaikka von Blücher ei ollutkaan suomalainen, on
häntä koskeva tutkimus mitä suurimassa määrin tarpeellinen
erityisesti 1930-luvun loppupuoliskon ja sotavuosien suomalaisen
poliittisen todellisuuden ja Suomen kansainvälisen aseman kehityksen
ymmärtämiseksi.  

Wipert von Blücher (1883-1963) ehti edustaa Hitlerin Saksaa Suomessa
lähes kokonaisen vuosikymmenen. Pitkän toimikautensa, aktiivisuutensa
ja ennen kaikkea edustamansa maan suuren poliittisen painoarvon vuoksi
hän oli yksi Helsingin tärkeimmistä ulkomaisista diplomaateista,
erityisesti Suomen ja Saksan liittosuhteen vuosina 1941-1944. Hän
ehti Helsingin-vuosiensa aikana solmia suuren määrän kontakteja
suomalaisen yhteiskunnan vaikuttajiin niin politiikan, kulttuurin
kuin taloudenkin alalla, varsinkin perinteisen saksalaismielisyyden
elähdyttämiin oikeistopiireihin. Arvomaailmaltaan keisarillista
Saksaa edustavana vanhan koulukunnan diplomaattina hän toimi
erityisesti ulkoministeri Joachim von Ribbentropin kaudella tärkeänä
puskurina ja suodattimena kansallissosialistisen ulkopolitiikan ja
demokraattisen Suomen välillä.

 

Ajopuuteorian kantaisä

Michael Jonasin viime syksynä julkaistu suomenkielinen elämäkerta on
suomennos hänen vuonna 2009 Helsingin yliopistossa hyväksytystä
väitöskirjastaan Wipert von Blücher und Finnland - Alternativpolitik
und Diplomatie im 'Dritten Reich',  jonka saksalainen tiedekustantaja
Ferdinand Schöningh julkaisi viime vuonna myös saksalaisena
markkinapainoksena. Tutkimustyön Jonas suoritti suureksi osaksi
Helsingin yliopistossa professori Henrik Meinanderin ohjauksessa ja
verkostoitui samalla osaksi suomalais-saksalaista
historioitsijayhteisöä. Väitöksensä jälkeen Jonas on työskennellyt
Hampurin Helmut Schmidt-yliopistossa. 

Vaikka Kolmannen valtakunnan ulkopolitiikasta ja Auswärtiges Amtista
sen edustajana on kirjoitettu valtavat määrät tutkimusta, on Wipert
von Blücherin toiminta jäänyt varsin vähälle huomiolle. Saksalaisessa
ja kansainvälisessä tutkimuksessa asemamaansa syrjäisyyden ja
verrattain vähäisen merkityksen vuoksi statistiksi jos siksikään
jääneen saksalaisdiplomaatin vaiheita onkin kartoitettu lähinnä vain
osana Suomen ja Saksan suhteita käsittelevää, valtaosaksi
suomenkielistä ja suomalaisten kirjoittamaa tutkimuskirjallisuutta.

Suomen poliittisessa historiassa von Blücherin vuonna 1950 julkaistu
muistelmateos Suomen kohtalonaikoja. Muistelmia vuosilta 1935-1944
 oli ja on edelleen tärkeä merkkipaalu. Kuuluisimmaksi kirja tuli
Suomen välirauhan aikaista valintatilannetta kuvanneesta
toteamuksestaan 'Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin
vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun', jonka professori Arvi Korhonen
myöhemmin nappasi legendaarisen ajopuuteoriansa kivijalaksi. 

Suomalaiselle historiantutkimukselle Kansallisarkistostakin
mikrofilmeinä löytyvät Blücherin päiväkirjamuistiinpanot ovat olleet
kullanarvoinen lähde, ja ne yhdessä lähettilään ulkoministeriölle
lähettämien poliittisten raporttien kanssa ovat toimineet myös
Jonasin päälähteenä. Arvokasta aiemmin lähes kokonaan vaille
huomioita jäänyttä lähteistöä edustaa Blücherin kirjeenvaihto
saksalaisdiplomaatti Rudold Nadolnyn sekä natsisympatioistaan
tunnetun ruotsalaisen tutkimusmatkailija Sven Hedinin kanssa. Toisin
kuin aihepiiristä kirjoittaneet aiemmat tutkijat, Jonas on tukeutunut
myös Blücherin sodan jälkeen tuottamaan laajaan omaelämäkerralliseen
käsikirjoitusaineistoon.

Kaiken kaikkiaan teoksen taustalla oleva lähteiden ja lähdetyön määrä
on vaikuttava, sillä saksalaisen materiaalin ohella Jonasin tulkinta
nojaa myös suomalaisiin arkistokokoelmiin. Tässä suhteessa työ ei ole
ollut kuitenkaan yhtä kattavaa, sillä esimerkiksi vuosina 1943-1944
ulkoministerinä toimineen ja Blücherin kanssa lähes päivittäisissä
keskusteluissa olleen Henrik Ramsayn  sekä Suomen päämajan
Saksan-politiikan aivoina toimineen yleisesikuntapäällikkö Erik
Heinrichsin kokoelmia ei lähdeluettelosta löydy. Ajoittain tämä
lähteistön hienoinen vinoutuma näkyy tekstissä saksalaisen näkökulman
yksipuolisena painottumisena.

Oma lukunsa on teoksen 27 sivua pitkä ja pitkälti toista tuhatta
nimikettä kattava kirjallisuusluettelo, joka samalla palvelee tulevia
tutkijoita laajimpana saatavilla olevana aihepiirin bibliografiana.
Jonas käy paljon vuoropuhelua aiemman tutkimuksen kanssa eikä epäröi
kritisoida aiemman tutkimuksen puutteita ja vääristymiä. Suurimmaksi
osaksi hänen armottoman suurennuslasinsa alle joutuneet kollegat
saavat ansionsa mukaan, mutta välillä nuoren tutkijan into raivata
omaa tilaansa tiheäksi kasvaneeseen metsään tuottaa myös ylilyöntejä.
Osoittaessaan aiemman tutkimuksen puutteita Jonas ei aina pysty itse
esittämään yhtään sen uskottavampaa vaihtoehtoista tulkintaa,
ajoittain hän tekee muiden tutkijoiden tulkinnoista kohtuuttomia
yksinkertaistuksia omien johtopäätöstensä etevämmyyttä
alleviivatakseen. Toisaalta nykyisessä alati kiristyvässä
akateemisessa kilpailutilanteessa kriittinen innokkuus ja kynttilän
vankasti vakan päälle naulaava argumentointityyli ovat
väitöskirjantekijälle pelkästään hyveitä.    

Wipert von Blücher syntyi vuonna 1883 keisari Vilhelm I:n ja kansleri
Otto von Bismarckin hallitsemassa Saksassa vanhaan mecklenburgilaiseen
aatelissukuun, jonka tunnetuin edustaja oli ollut vuoden 1813
Leipzigin taistelun sankari marsalkka Gerhard Leberecth von Blücher.
Juuri tästä konservatiivisesta perhetaustasta ja sen mukaisesta
kasvatuksesta kumpusivat hänen arvomaailmansa tärkeimmät
peruspilarit: protestanttinen eetos, velvollisuudentunto, perinteiden
kunnioittaminen ja uskollisuus kansakunnalle. Kun aatelisten
perinteisesti suosima sotilasura ei Blücheriä kiinnostanut, hän
päätti ryhtyä opiskelemaan oikeustiedettä tavoitteenaan ura
virkamiehenä valtionhallinnossa. Tohtorintutkinnon suoritettuaan hän
tuli Saksan ulkoministeriön Auswärtiges Amtin palvelukseen
28-vuotiaana vuonna 1911.

Ura eteni vauhdilla: varakonsuliksi Pohjois-Marokkoon 1913,
ensimmäisen maailmansodan aikana salaisia erikoistehtäviä Turkissa ja
Persiassa, keisarikunnan kukistuttua 1922 lähetystöneuvokseksi
Tukholmaan, sieltä 1926 Buenos Airesiin, ja 1931 Persian-lähetystön
johtoon Teheraniin. Ensimmäisessä lähettiläänpestissään Blücher
epäonnistui, sillä hänen kauttaan leimasi Saksan ja Persian suhteiden
jatkuva heikentyminen. Hänellä oli kuitenkin Wilhelmstrassella
vaikutusvaltaisia liittolaisia, ja kun Helsingin-lähettiläs Hans Carl
Büsing kutsuttiin poliittisista syistä kotiin loppuvuodesta 1934,
tehtiin Blücheristä hänen seuraajansa.

 

Opportunismi, Hitler ja kansallissosialismi

Yksi mielenkiintoisimmista Blücheriin liittyvistä kysymyksistä on
hänen suhteensa Adolf Hitleriin ja kansallissosialistiseen
ideologiaan, jota Jonas pohtiikin mittavasti. Siitä huolimatta, että
lähettiläs vuonna 1934 anoi NSDAP:n jäsenyyttä (turhaan), Jonas
katsoo hänen edustaneen ulkoministeriön korkeille virkamiehille
tyypillistä salaista oppositioasennetta suhteessa natsijohtoon. Jonas
ilmoittaa työnsä 'hämmästyttäväksi tulokseksi' sen, että lähteet
näyttävät vahvistavan Blücherin itsestään jälkikäteisesti luoman
kuvan 'todellisen Saksan' edustajana - 'Saksan, joka ilman
kansallissosialismin myrkkyä omistautui kansansa aitojen
poliittisten, kulttuuristen ja moraalisten perinteiden vaalimiseen'. 

Jonasin yritys nähdä eri sävyjä ja motiivien kirjoja myös
kansallissosialistisessa todellisuudessa on rohkeaa ja tervetullutta,
koska Hitlerin Saksasta keskusteltaessa pyrkimys historian
ymmärtämiseen jää valitettavan usein jälkikäteisen moralismin
jalkoihin. Tästä huolimatta minun on vaikea purematta niellä hänen
Blücheristä ja tämän maailmankuvasta maalaamansa usein varsin
myötäsukaista kuvaa. Meillä Suomessa on katsottu tarpeelliseksi
keskustella esimerkiksi siitä, ylittivätkö säveltäjä Jean Sibeliuksen
kaltaisen epäpoliittisen ja kaikesta muodollisesta vallasta syrjässä
olleen henkilön suhteet Kolmanteen valtakuntaan sopivuuden rajat ja
tulisiko meidän tämän vuoksi lausua hänelle moraalinen tuomio. Jonas
ei vastaavia pohdintoja harrasta, vaan päinvastoin antaa
kansallissosialistisen Saksan puolesta mittavan päivätyön tehneelle
diplomaatille lähes täydellisen synninpäästön ja näkee runsaasti
vaivaa kaivaakseen esiin todisteita siitä, että sisimmässään tämä
suorastaan halveksui Hitleriä ja natsismia.

Jonas on vahvimmillaan kirjoittaessaan tutkimuksessa pitkälti
aseveljeyden vuosien alle jääneistä 1930-luvun
saksalais-suomalaisista suhteista, joiden kuvaan hän onnistuu tuomaan
paljon uutta sisältöä ja sävyä. Erityisesti ulkoministeri Rudolf
Holstin eroon johtanut tapahtumaketju saa paljon huomiota, sillä
Blücherillä oli asiassa varsin keskeinen rooli. Hän johti
lähetystöstä käsin systemaattista Holstin-vastaista kampanjaa, johon
hän sumeilematta värväsi avuksi niin esimiehensä Berliinissä kuin
suomalaiset poliittiset piirit IKL:stä aina
oikeistososialidemokraatteihin saakka. Marraskuussa 1938 Blücher
saattoikin voitonriemuisesti tiedottaa Auswärtiges Amtille, että
'Suomen ulkoministerin vastainen aktio oli johtanut 100-prosenttiseen
menestykseen'.

Blücher rakensi Helsingin-vuosinaan mittavan kontaktiverkoston, jonka
avulla hän usein oli tapahtumista paremmin karttalehdellä kuin
suomalaiset ministerin konsanaan, kansanedustajista nyt
puhumattakaan. Vaikka jatkosodan juuria ei uskottavalla tavalla
voikaan ulottaa 1930-luvun puolelle, on välillä suorastaan
hämmästyttävää, kuinka avoimesti suomalaiset toimijat olivat valmiita
oman maansa asioista Saksan-lähettiläälle kertomaan. Isäntämaan
sisäisiin asioihin puuttuminen muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä
Kylmän sodan kaudella tapahtui Neuvostoliiton Tehtaankadun
lähetystössä. 

Jonas pyrkii vakuuttamaan lukijansa siitä, että talvisota ja
erityisesti Saksan sen aikana Suomelle osoittama diplomaattinen
kylmyys oli Blücherille suoranainen henkilökohtainen tragedia, jota
vastaan hän pyrki kaikin käytettävissään olevin keinoin taistelemaan.
Jonasin mukaan Blücherin talvisodan aikana osoittama Suomen-mielisyys
johtikin lähes täyteen välirikkoon lähettilään ja ulkoministeri
Ribbentropin välillä. Ajoittain on vaikea välttää vaikutelmaa, että
Jonas maalaa kohteensa toiminnasta ja sen motiiveista suomalaisittain
liiankin ruusuisen kuvan. Esimerkiksi väite, että jatkosodan aikana
Blücherin Suomen-politiikan kulmakivenä olisi ollut Suomen
'erikoisaseman ehdoton kunnioittaminen', ei mielestäni vastaa sitä
kuvaa, joka hänen päiväkirjansa ja raporttiensa perusteella välittyy.
Mikäli Suomen ja Saksan intressit olivat ristiriidassa, niin kuin
varsinkin jatkosodan loppupuolella yhä useammin tapahtui, keskukselle
ehdottoman lojaalilla ja tehtäviensä tinkimättömälle toteuttamiselle
omistautuneella Blücherillä ei ollut varsinaisesti vaikeuksia valita
puoltaan.

Jonasin kirja antaa hyvän yleiskuvan Suomen ja Saksan suhteista
Hitlerin kaudella, joskaan kirjoittaja ei ole aina pystynyt
välttämään tiettyä tutkimuskohteensa ja tämän emämaan merkityksen
ylikorostamista. Myöskään suomalaisen yhteiskunnan suuret sisäiset
erot suhtautumisessa Saksaan eivät käy kovinkaan selvästi ilmi,
joskaan niiden kuvaaminen ei välttämättä Jonasin tutkimustehtävän
ytimeen kuulukaan. Siinä missä Blücheriä liian usein suomalaisessa
tutkimuksessa on kuvattu statistina tai ohitettu kokonaan, hän nousee
nyt todellakin keskiöön.

Tutkimusta voi lukea myös kuvauksena keisarillisen diplomatian
kohtaloista Kolmannessa valtakunnassa. Jonas tuntee Saksan
ulkoministeriötä koskevan tutkimuksen tarkoin ja käy dialogia tämän
Suomessa varsin vähälle huomiolle jääneen kirjallisuuden kanssa.
Totuuden nimissä on sanottava, että osin tämä on suomalaiselle
lukijalle puuduttavaakin luettavaa. Osansa asiassa on myös Jonasin
perinpohjaisella ja usein jahkailevallakin kirjoitustyylillä, jossa
johtopäätökset ovat usein hukkua detaljitietojen valtavaan massaan ja
osaksi tekstiä kirjoitettuun lähdekriittiseen pohdintaan.

Kaikesta suomalais-saksalaisiin suhteisiin ja tapahtumahistoriaan
keskittyvästä annistaan kirja on ennen kaikkea elämäkerta. Blücher
oli luonteeltaan eräänlainen keisarillisen Saksan reliikki, jolle
monet kansallissosialismin piirteet kiistatta olivat vieraita ja
häiritseviä. Komea ura kuitenkin kertoo yhtä kiistatta myös sen,
ettei hänellä ollut minkäänlaisia vaikeuksia sopeutua uuteen
komentoon. Sen Jonas kuitenkin osoittaa, että
ei-kansallissosialistisen ajattelun varassa operoinut Blücher oli
Suomen ja Saksan välisessä kanssakäymisessä tärkeä suodatin, joka
muokkasi, lievensi ja järkeisti kansallissosialistista
Suomen-politiikkaa paikallisiin oloihin ja ajattelutapoihin
sopivammaksi. Parhaiten tämä tuli esille Blücherin monissa
Auswärtiges Amtille lähettämissä kehotuksissa välttää
juutalaiskysymyksen käsittelyä suomalaisten kanssa, koska nämä
vierastivat Saksan valtiollistettua antisemitismiä.

Usein varsin hankalistakin asetelmista Blücher onnistui tiettyyn
määrään saakka myös lisäämään Suomea koskevaa tietämystä ja jopa
ymmärtämystäkin esimiestensä parissa, sekä sai aikaan tiettyjä
muutoksia Berliinin Suomen-politiikassa. Suomalaisittain oli
onnellista, että asemapaikalla oli hänen kaltaisensa maltillinen
konservatiivi, eikä joku kansallissosialistisessa uskossaan
horjumaton Ribbentropin luomus. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä,
etteikö Blücher olisi tarvittaessa osannut esiintyä myös suurvaltoja
pienissä maissa edustaville diplomaateille usein tyypillisellä
omanarvontuntoisella ylimielisyydellä.   

 

Merkittävä mutta kankealukuinen teos

Jonasin tutkimuksen suomennos on arvokas lisä suomenkieliseen Suomen
historiaa käsittelevään elämäkertakirjallisuuteen. Ollakseen
ulkomaalainen Jonas tuntee kontekstinsa todella tarkkaan, mutta
onnistuu silti säilyttämään myös tietyn viileän ja raikkaan
ulkopuolisuuden suhteessa suomalaisiin debatteihin. Elämäkertana
kirja on tarkkaa työtä, se antaa kohteestaan hyvin täsmällisen ja
monipuolisen kuvan. Blücherin toiminta ja merkitys saa ansaitsemansa
huomion. On monia sellaisia meillä vähemmälle huomiolle jääneitä
episodeja, joissa Blücherillä on ollut huomattavaa vaikutusta Suomen
tapahtumiin.

Kritiikin aihettakin löytyy, päällimmäisen teoksen luettavuus. Kirja
on käännetty uskollisen sanatarkasti saksasta suomeen, mikä ajoittain
tuottaa lukijalle melkoisia vaikeuksia kirjoittajan viestin
tavoittamisessa. Muotoilut ovat välillä kankeudessaan suorastaan
huvittavia, esimerkiksi Jonasin kirjoittaessa Blücherin
'intellektuellin habituksen sivistysporvarillisesta tekijästä' tai
Neuvostoliiton 'suhteettoman arasta turvallisuusajattelusta, jonka
poliittinen toteutustapa oli usein luonteeltaan offensiivinen'.
Yhdistyneenä kimurantteihin virkerakenteisiin kirjoitustyyli tekee
tekstistä usein erittäin hankalasti seurattavaa. Edustava esimerkki
tästä vaikeatajuisuudesta on kuvaus Blücherin ulkoministeri Rolf
Wittingiä koskevista näkemyksistä: 'Sodanjälkeisissä muistelmissaan
Blücher vaimentaa tietoisesti Wittingin henkilöstä paradigmaattisesti
kuvastuvaa suomalaisen oikeiston antiparlamentarismia; lähinnä hän luo
dikotomiaa lähenevällä demokratian ja diktatuurin
vastakkainasettelulla, jonka takaa eivät näy reaalipoliittisen
diskurssin harmaat alueet, vaikutelman demokraattisesta
peruskonsensuksesta.' Pidemmän päälle lukijaa häiritsevät myös
tiettyjen ilmaisujen jatkuvat kursivoinnit. Miksi esim. 'aamutoimet',
'täysi ymmärrys' tai 'Hitlerin valtaannousu' on pitänyt erottaa
tavallisesta tekstistä kursivoimalla? 

Jonasia ei parhaalla tahdollakaan voi pitää lukijaa kosiskelevana
kirjoittajana. Tekstiä olisi voinut huoletta yksinkertaistaa,
stilisoida ja leikata sisällön siitä kärsimättä. Nyt lukija joutuu
kahlaamaan sivukaupalla loputtomia ja osin tautologisiakin
toisaalta-toisaalta-jahkailuja ja itse aiheeseen vain hyvin löyhästi
kytkeytyviä pohdintoja, joiden karsiminen olisi jäntevöittänyt teosta
huomattavasti. Valitettavan usein Jonas onnistuu hukkaamaan kriittisen
argumentointinsa terän ylitsepursuavaan tekstitulvaan ja kömpelöihin
muotoiluihin.

Muutamissa kohdissa Jonas vaikuttaa myös kadottavan biografilta
vaadittavan kriittisen etäisyyden tutkimuskohteeseensa. Hän kyllä
toteaa Blücherin omaelämäkerrallisten tekstien tietoisena tavoitteena
olleen 'tehdä itsestään legenda' ja arvioi varsin kriittisesti
Auswärtiges Amtin korkean virkamieskunnan sodanjälkeisiä pyrkimyksiä
esittää ulkoministeriö jonkinlaisena kansallissosialismin opposition
linnakkeena. Tästä huolimatta hän Blücherin maailmankuvaa
analysoidessaan astuu melko kauas tutkijaminänsä ulkopuolelle ja
tuntuu välillä jopa jakavan kohteensa romantisoivan ja idealisoidun
kuvan keisarillisesta Saksasta. Tämä on pahassa ristiriidassa Jonasin
yleisesti noudattaman viileän tutkijanotteen kanssa.

Jonas ei ole myöskään syytön biografien helmasyntiin eli oman
kohteensa merkityksen ylikorostamiseen. Selvimmin tämä käy ilmi
jatkosotakuvauksessa, jossa hän ylikorostaa suomalais-saksalaisten
suhteiden hoidon diplomaattisen väylän merkitystä suhteessa
sotilaslinjaan. Tärkeimpien lankojen kulkiessa maiden päämajojen
välillä niin Helsingin poliittinen johto, Auswärtiges Amt kuin Saksan
lähetystökin jäivät monesti lehdelle soittelemaan niin
vaikutusvaltansa kuin tietomääränsäkin suhteen.

Jonas kyllä arvioi Blücherin poliittista opportunismia, mutta näyttää
kallistuvan sille kannalle, että Blücher oli kuin olikin vasten
tahtoaan natsidiktatuurin palvelijaksi joutunut keisari-Saksan
arvomaailman jaloimpien piirteiden edustaja sekä lojaaliuden ja
ammatti-integriteetin kaltaisten hyveiden ruumiillistuma. Tässä
kohtaa muuten onnistuneen biografisen kuvauksen uskottavuus
notkahtelee pahemman kerran. Vastapainoksi olisi voinut ottaa vaikka
lukuisia niitä suomalaisaikalaisten kuvauksia, joiden mukaan Blücher
oli Berliinin käskyjen tinkimätön toteuttaja, pitkäpiimäinen ja
joustamaton pilkunviilaaja sekä jäykässä tosikkomaisuudessaan
kertakaikkisen piinaavaa keskusteluseuraa.

Kritiikistä huolimatta on yhteenvetona todettava, että Michael Jonas
on tehnyt varsin korkeatasoisen ja merkittävän tutkimuksen. Suomen ja
Saksan suhteita käsittelevässä suomalaisessa tutkimuksessa käy
valitettavan usein niin, että ajaudutaan joko tarkastelemaan asioita
kesän 1944 tarjoamasta nationalistisesta, kaiken kansallisen edun
nimissä hyväksyvästä torjuntavoittotähystysaukosta käsin, tai sitten
jämähdetään metsästämään meheviä skuuppeja yksittäisistä
sensaatioista. Jonasin jo kohteen luonteesta kumpuava ulkopuolinen
tarkastelukulma väistää nämä sudenkuopat täysin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tietämyksemme aihepiiristä on
jatkuvasti kasvanut ja näkemys jalostunut. Tietynlaisena alkupisteenä
tälle ennakkoluulottomalle kirjallisuudelle voi esittää Mauno Jokipiin
Jatkosodan synnyn (Otava 1987), josta kulkee elimellinen kehityslinja
Oula Silvennoisen Salaisiin aseveljiin (Otava 2008). Jonasin teos
niveltyy tärkeäksi osaksi tätä historiallista ymmärrystä syventävää
kirjallisuutta. Samaten hänen nimensä voi ilman epäilyksiä liittää
myös siihen ulkomaisten tutkijoiden vähälukuiseen mutta
korkeatasoiseen joukkoon, jotka omilla Suomea koskevilla
tutkimuksillaan ovat olleet tuomassa lisää syvyyttä ja tuoreita
näkökulmia suomalaiseen historiakeskusteluun. Jonas jatkaa sitä
arvokasta työtä, mitä ainakaan ovat tehneet mm. C.L. Lundin, Gerd
Ueberschär, Manfred Menger, Anthony Upton ja  Hans-Peter Krosby.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/