[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kupletteja ja sähkösokkeja, köyhyyttä ja kuninkaallisia. Kellokosken Prinsessan traaginen ja värikäs elämä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pälvi Rantala  FT, tohtoritutkija, Lapin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Raitasuo, Ilkka; Siltala, Terhi: Kellokosken prinsessa. Like
Kustannus Oy, 2010. 252 sivua.


Kupletteja ja sähkösokkeja, köyhyyttä ja kuninkaallisia. Kellokosken
Prinsessan traaginen ja värikäs elämä
---------------------------------------------------------

Kellokosken prinsessa -teos on värikäs ja paikoin traaginen matka
sekä yksittäisen ihmisen että suomalaisen mielisairaanhoidon
historiaan. Teos perustuu haastatteluihin, sukututkimukseen ja
sairauskertomuksiin. Se kuvaa Anna Svedholmin elämää, johon sairaus
kuului olennaisena osana, hyvine ja pahoine puolineen.

 


Prinsessa, Anna Svedholm o.s. Lappalainen, eli 55 vuotta elämästään
laitoksessa. Lähes koko tämän ajan hän piti itseään Prinsessana,
jolla oli Kellokoskella oma hovi ja joka suvereenisti hallitsi
valtakuntaansa. Häntä hoidettiin sähköshokeilla, häneen istutettiin
malaria ja hänet eristettiin lukuisia kertoja - ja silti hän säilytti
ylhäisen asenteensa ja kuninkaallisen identiteettinsä usein karussakin
laitosympäristössä. Hän oli ajoittain hankala ja aggressiivinen, mutta
usein hehkuva, innostunut, lahjakas, sosiaalinen ja karismaattinen.
Prinsessaa ei voinut ohittaa; hänen persoonansa kiehtoi hänen
aikalaisiaan, ja hän on ehdottomasti kirjan arvoinen.

Teos kuvaa myös ympäristön sopeutumista Annaan, erilaisuuden
hyväksymistä ja erilaisten maailmojen elämistä rinnakkain. Hän sai
vähitellen myös useat muut hyväksymään roolinsa Prinsessana. Näin
Prinsessa opetti hoitohenkilökunnalle, että terapiaa voitiin
harjoittaa myös potilaan näkökulmasta.

Teoksen pääosassa on selkeästi itse Prinsessa, ja sivurooleissa
Kellokosken sairaala, sen henkilökunta ja potilaat sekä
mielisairaanhoitojärjestelmä 1900-luvun Suomessa. Taustalla
häivähtävät Annan perhe, Euroopan kuninkaalliset suvut, sodat,
kurjuus ja köyhyys. Hiukan enemmän olisin kaivannut sen pohdintaa,
miten Annan sosiaalinen asema vaikutti siihen, että hän ylipäänsä
joutui laitoshoitoon, ja miten elinolosuhteet ja yhteiskunnalliset
ongelmat mahdollisesti vaikuttivat hänen sairastumiseensa. Teoksen
näkökulma on sovitteleva, paikoin jopa tarpeettomankin silotteleva.
Toisaalta on ilahduttavaa, ettei kirjassa sorruta 'pieni ihminen
vastaan suuri järjestelmä' -tyyppiseen vastakkainasetteluun.

Teoksen ovat kirjoittaneet Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala.
Eläkkeellä oleva mielenterveyshoitaja Ilkka Raitasuo tunsi Anna
Svedholmin, kun taas Terhi Siltala on tutustunut hänen tarinaansa
lähteiden välityksellä. Yritin etsiä teoksesta tietoa siitä, miten ja
miksi Siltala kirjoitusprosessiin osallistui, sitä kuitenkaan
löytämättä. Raitasuo muutti Kellokoskelle vaimonsa työn perässä
vuonna 1976, ja tutustui pian 80-vuotiaaseen Svedholmiin. Prinsessa
pyysi Raitasuon audienssille huoneeseensa ja kertoi tämän olevan
Irlannin prinssi Henrik.

Raitasuo toimi Kellokosken sairaalan museon intendenttinä vuosina
1988 - 2004 ja kertoi useille vierailijaryhmille myös Prinsessasta
samalla kun esitteli hänen museossa esillä olevia tekstiilitaulujaan.
Tarve taustatiedolle syntyi vähitellen. Kellokosken Prinsessa -teosta
varten Raitasuo on haastatellut sairaalan entisiä työntekijöitä ja
potilastovereita, tehnyt sukututkimusta ja tutustunut Anna Svedholmin
sairauskertomuksiin. Lähteitä on siis varsin runsaasti, joskin ne
painottuvat sairaalan virallisiin asiakirjoihin ja henkilökunnan
näkemyksiin Annasta. Tämä näkyy myös kirjan tulkinnoissa.

Vaikka Kellokosken prinsessa ei ole tutkimus, se sopii yhteen
tämänhetkisen tieteellisen paradigman kanssa: yksilöiden tarinat ovat
kiinnostavia ja merkittäviä, ja niiden kautta voidaan avata ikkunoita
aikakauteen ja sen ajattelutapaan. Anna Lappalaisen, prinsessan,
tarinan kautta suomalainen yhteiskunta ja siinä 1900-luvun aikana
tapahtuneet muutokset näyttäytyvät toisaalta yksilön elämään vahvasti
vaikuttavina, toisaalta kaukaisina.

Tekijät näkevät Prinsessan selviytyjänä, ja sellainen hän epäilemättä
onkin. Anna Svedholmin elämästä löytyy harvinaisen paljon lähteitä,
joista suurin osa on muiden tulkintaa hänestä, kertomuksia, muistoja
ja sairauskuvauksia. Kirjassa onkin kuultavissa hyvin monenlaisia
ääniä: lääkäreiden virallista valtaa edustavia, kellokoskelaisten
huvittuneen ihmetteleviä tai ihailevia, hoitohenkilökunnan ymmärtäviä
ja turhautuneitakin, ja lisäksi kirjoittajan tulkitseva ja lankoja
yhteen kokoava ääni. Prinsessan tarinasta tekevät kiehtovan juuri
toden ja mielikuvituksen rinnakkain eläminen, muistamisen
subjektiivisuus, kertomusten runsaus ja historian moninaiset
tulkinnat. Jokaisella kertojalla on oma näkemyksensä Prinsessasta.

Annan oma ääni tulee selkeimmin esiin, traagista kyllä, lähettämättä
jääneiden kirjeiden kautta. Prinsessan lausumia ajatuksia muistellaan
hymyillen, mutta kirjeissä tulevat esiin harhat, kuvitelmat ja Annan
sekava maailma. Erityisen traagisen kirjeiden lukemisesta tekee se,
etteivät ne koskaan saavuttaneet vastaanottajiaan: kirjeet
takavarikoitiin, koska se katsottiin ensinnäkin hyödylliseksi hoidon
kannalta, toiseksi tarkoituksena suojella potilasta itseään. Näin
vallan ääni ja 'potilaan parhaaksi' tehty ratkaisu konkretisoivat sen
tosiasian, että Anna Lappalaisella ei aikuisiällään ollut oikeutta
yksityisyyteen. Vaikka hänen elämänsä laitoksessa todennäköisesti oli
jopa tasapainoisempaa kuin mitä se olisi ollut laitoksen ulkopuolella,
oli se vahvasti kontrolloitua ja säädeltyä.

Teos alkaa kuvauksella Annan elämästä ja elinolosuhteista ennen
sairaalaan joutumista. Anna Lappalainen syntyi Kuopion
maaseurakunnassa vuonna 1896. Hän eli köyhän ja rikkinäisen lapsuuden
ja nuoruuden: leskiäiti antoi hänet lastenkotiin, jota seurasivat
lukuisat sijaiskodit. Kolmetoistavuotiaana hän palasi takaisin
äitinsä luo, mutta heidän suhteensa ei koskaan muodostunut
läheiseksi. Sairastuttuaan Anna nimitti äitiään kasvatusäidiksi ja
väitti olevansa löytölapsi. Annan ja äidin suhde oli ajoittain
myrskyisä: Anna kertoi äidin sanoneen: 'Jos hullua lyö niin ei siitä
perästä kysytä', ja Anna taas vastusti saamaansa kohtelua, usein
väkivaltaisesti.

Anna vihittiin avioliittoon Arhur Svedholmin kanssa syksyllä 1926,
mutta liitto päättyi eroon jo kolmen vuoden kuluttua. Nuorena naisena
Anna toimi niin kuplettilaulajana elokuvien väliajoilla, tarjoilijana
kuin hierojanakin. Hän oli taiteellisesti lahjakas, mutta sota,
sairastaminen ja muut vaikeudet estivät urakehityksen. Vähitellen
vaikeudet kasaantuivat, ja osaltaan vaikuttivat mielen
sairastumiseen. Anna oli hoidettavana Kivelän ja Lapinlahden
sairaaloissa useita kertoja 1930-luvun alussa, ja vuosikymmenen
puolivälissä hänet sijoitettiin psykoottisena Kellokosken suljetulle
osastolle. Kellokoskella Anna oli yhtäjaksoisesti syksyyn 1985
saakka, jonka jälkeen Anna oli kuolemaansa saakka Nikkilän
sairaalassa Sipoossa.

Kirjoittajien mukaan Anna harrasti esiintymistä koko elämänsä ajan,
erityisesti laulamista. Kellokoskella ollessaan hän hankki lisätuloja
hierojana. Hän oli erittäin aktiivinen ja etenkin maanisina kausinaan
sosiaalinen; tosin Prinsessa valikoi tarkkaan, kenen kanssa
kommunikoi. Henkilökuntaa ja muita potilaita hän piti alamaisinaan ja
kohteli heitä suopean käskevästi. Useat sairaalan henkilökuntaan
kuuluvat saivat arvo- tai lisänimen.  Prinsessa käytti näitä nimiä
johdonmukaisesti eikä koskaan unohtanut, kenet oli nimittänyt.

Anna kuoli Nikkilän sairaalassa 17. heinäkuuta vuonna 1988. Yhteensä
häntä hoidettiin Kellokoskella yli 52 vuotta. Kaikkiaan hän oli
elämänsä aikana sairaalahoidossa 55 vuotta. Hiukan ennen kuolemaansa
hänen kerrotaan todenneen, että 'En minä mikään Prinsessa ole, vaan
Anna Lappalainen'. Kenties hän ei enää tarvinnut rooliaan jaksaakseen
elämäänsä.

Kirjan Anna on syvästi inhimillinen. Häneen kiintyy, hänen
värikyyttään, sinnikkyyttään ja itsevarmuuttaan ihailee, mutta
toisaalta hän myös ärsyttää. Esiin tuodaan kaunistelematta myös Annan
toinen puoli: sairaus, joka aiheuttaa raivokohtauksia, taipumus
pomottaa muita ja puuttua kaikkien asioihin, häiritä hoitajien
työntekoa, kontrolloida ja järjestellä. Siinä missä kirjan kanssa
samoihin aikoihin julkaistu elokuva antaa mielikuvan hauskasta ja
rakastettavasta hahmosta jota järjestelmä kohtelee väärin, tuo kirja
esiin toisen, jossain mielessä kenties realistisemman, puolen. Anna
ei ollut sairaalassa syyttä suotta, vaan hän oli psyykkisesti sairas.
Kirja kuvaa Annan elämää, johon sairaus kuului olennaisena osana,
hyvine ja pahoine puolineen. Prinsessa tuotti ympäristössään paljon
iloa ja hyvää mieltä, mutta hän saattoi olla myös rasittava ja
aggressiivinen.

Teoksen sävy on sairaalan toimet, toimintakulttuurin ja toimenpiteet
hyväksyvä ja ymmärtävä. Sinänsä on hyvä, etteivät tekijät sorru
jälkiviisauteen esimerkiksi hoitomuotojen suhteen. Kirjassa
valotetaan erilaisten hoitomuotojen historiaa ja tavoitteita sekä
käytäntöjä kaunistelematta. Tapahtumat on toki sijoitettava osaksi
aikaansa, sen kulttuuria ja ajattelutapoja, eikä niitä saisi lähteä
moralisoimaan tämänhetkisen ajattelun valossa.

Silti paikoin esiin nousee turhankin romantisoivia sävyjä,
esimerkiksi Kellokosken kylästä annetaan kuva varsinaisena
lintukotona, johon mielisairaalan potilaat toivat pikantin lisän.
Oliko kaikkien suhtautuminen todella näin positiivista? Väistämättä
mieleen nousevat vertailukohdaksi oman tutkimukseni päähenkilö,
1800-luvulla elänyt kylähullu ja runoilija 'Kalkkimaan pappi' ja
haapaveteläinen runoilija 'Viina-Matti', joiden tekemisiä on
jälkikäteen kuvattu ihaillen, jopa romantisoiden. Onko helpompi
suhtautua erikoiseen henkilöön positiivisesti, kun tämä ei ole
häiritsemässä omaa arkea?

Kirja kunnioittaa Anna Lappalaisen muistoa. Myös teoksen ulkoasu on
miellyttävä. Kuvat Anna Lappalaisesta elävöittävät tekstiä, ja
erityisen ilahduttavaa oli nähdä kuvia Prinsessasta vanhana. Miten
kaunis ja eläväisen näköinen hän onkaan! Annan oma äänikin kuuluu
rivien välistä. Silti sitä, mitä hän itse ajatteli, tunsi ja miten
maailmansa mielsi, ei enää voida tavoittaa. Tämän kirjan luettuaan
kenties voi katsoa maailmaa taas vähän uudella tavalla.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/