[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ulkomaalaisviranomaisten puheenvuoro

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Heikki Kerkkänen  jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto, sosiologia
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Leitzinger, Antero (toim.): Mansikkamaan Vartijat - Muistelmia
ulkomaalaishallinnosta eri vuosikymmeniltä. Maahanmuuttovirasto, East
West Books Helsinki, 2010. 200 sivua.


Ulkomaalaisviranomaisten puheenvuoro
---------------------------------------------------------

Mansikkamaan vartijat kartoittaa Suomen ulkomaalaishallinnon
historiaa ja ulkomaalaisviranomaisten kokemuksia itsenäisen Suomen
alkuhetkiltä omaan aikaamme. Haastattelujen ja arkistotietojen avulla
piirtyy elävä kuva ulkomaalaishallinnon kokemasta todellisuudesta,
johon niin Neuvostoliiton vieressäolo, laaja kansalaismielenkiinto ja
lainsäädännön kehitys piirtävät omat uurteensa.


Liikkuvuuden hallintapyrkimykset ovat yhtä vanha ilmiö kuin
liikkuvuus itse. Ruotsin vallan aikana liikkuvuutta säänneltiin
omalla tyylillään. Suomen autonomian ajalta henkikirjat,
kirkonkirjat, paikallisen poliisin ja lääninhallituksen luettelot
sekä kansliatoimituskunnassa (1832 - 1869 ja 1888-1892),
oikeustoimituskunnassa (1892-1917) ja siviilitoimituskunnassa
(1869-1888) käsitellyt kansalaisuusanomukset kertovat siitä, mitä sen
ajan viranomaiset ovat nähneet tarpeellisiksi liikkuvilta ihmisiltä
selvittää.

Millaista työtä viranomaisten työ on ollut arjen tasolla, ja
millaiseksi on ympäröivä poliittinen ilmasto omassa työssä koettu?
Mansikkamaan vartijat kartoittaa haastattelujen, arkistojen,
lehtitietojen ja tehtyjen tutkielmien avulla ulkomaalaishallinnon
kokemaa todellisuutta ajalta, jolta työntekijöiden omakohtaista
kokemustietoa on saatavilla. Eniten tilaa on varattu vuoden 1970
jälkeiselle ajalle, mutta myös itsenäisen Suomen ensimmäiset puoli
vuosisataa ovat omassa tarkastelussaan.

Kirjoittaja Antero Leitzinger painottaa kirjan lähdeosuudessa, ettei
Mansikkamaan vartijat ole tieteellinen tutkimus. Ennemmin teos
täydentää muistelmallisesti maahanmuuttoviranomaisten työkokemuksen
traditiota samaan tapaan kuin Antti Seppälän taannoinen Muukalainen
ja Virkavalta - ulkomaalaishallinto Suomessa vuosina 1973 - 2003
(Työministeriö 2004).

Etsivän keskuspoliisin alainen Passitoimisto oli ensimmäinen
itsenäisen Suomen siviiliviranomainen (1.8.1919 - 1942), joka oli
vastuussa maahantulon kontrolloinnista. Toisin kuin autonomian aikana
jolloin kansalaisuuden saaminen oli mahdollista vain kristityille,
itsenäinen Suomi takasi myös juutalaisten ja muslimien pääsyn
kansalaisuuden piiriin. Neuvosto - Venäjän tapahtumat synnyttivät
1920-luvulla ensimmäiset isot muuttoliikkeet Suomeen, ja niinpä 1920
- luvun poliittinen ilmapiiri muistutti kovasti omaakin aikaamme:

'olojen vakiinnuttuakin kannettiin huolta kommunistien
soluttautumisesta, venäläisemigranttien vehkeilyistä, saksalaisten
mekaanikkojen 'tulvasta', virolaisista salakuljettajista ja
äärioikeistolaisista pakolaisista, Keski - Euroopan juutalaisten
turvapaikanhausta sekä monista aikanaan julkista kohua aiheuttaneista
seikkailijoista' (Leitzinger 2011, 12)

Sota - aika synnytti omat hankalat tilanteensa ja paineensa. Tällöin
Leitzingerin mielestä tapahtui myös selkeimmät oikeusmurhat. Tälle
ajalle sijoittuvat sekä 8 juutalaisen karkottaminen Saksan armoille
sekä 21.4.1945 Neuvostoliittoon lennätetyt 19 'Leinon vankia', joista
11 oli Suomen kansalaisia. Vähemmän tunnettu tapaus sota-ajalta oli
juutalaisten kansalaisuusanomusten jäädyttäminen jatkosodan alettua.
Vastuu tästä oma-aloitteisesta linjauksesta oli sisäministeri Toivo
Horellin, mutta laajemmin asiaa ei ole tutkittu.

Oma kautensa alkoi sodan ja vuonna 1949 tapahtuneen
Ulkomaalaistoimiston perustamisen jälkeen. Neuvostoliitto sulki
rajansa varsin tiiviisti, estäen aiemmin niin vilkkaan muuttoliikkeen
maiden välillä. Kun käytännössä muuttoliikettä pääsi tapahtumaan
taloudellisesti paremmin voivasta lännestä käsin, jäi Suomi
eräänlaiseksi pohjoiseksi umpikujaksi.  Hyvien naapuruussuhteiden
ylläpidon ilmapiiri vaikutti omalta osaltaan siihen, että
Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan ylitti vuosittain vain 10-20
loikkaria, joista suurta osaa pidettiin neuvostotiedustelun
lähettäminä koepalloina tai muuten vain epäilyttävinä henkilöinä.

Parinkymmenen vuoden suvantokausi sai aikaan massiivisen
muistinmenetyksen. Yhä moni luulee, että Suomi otti pakolaisia vasta
70-luvulla ja että maa olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen
etniskulttuurisesti homogeeninen. Harva ymmärtää, että esimerkiksi
koko Babitzinin sisarparvi on joukko 'toisen polven humanitaarisia
maahanmuuttajia', emigranttien jälkeläisiä.

Ulkomaalaistoimiston aikaan Mansikkamaan vartijat myös sijoittaa
laajemmat työntekijöiden aikalaiskokemukset. Runsas anekdoottien ja
sattumusten kirjaaminen elävöittää arjen tasolla kunkin ajan
poliittista tunnelmaa ja viranomaistoimintaa. Lukija saa tietää,
kuinka Ratakadun kaakeliuuneissa poltettiin makkaraa ja
muukalaispasseja tai kuinka yläkerrassa asuva rouva Paavilainen
syytti Ulkomaalaistoimiston henkilökuntaa toistuvasta WC-putkien
tukkimisesta.

Monella työntekijällä on runsaasti kokemuksia myös
Ulkomaalaistoimiston johtajana 1970 - 1984 olleen Eila Kännön
kaudesta. Tuolle kaudelle sijoittui ulkomaalaispolitiikan uudelleen
aktivoituminen: Chilen pakolaisten sekä Vietnamin venepakolaisten
vastaanotto olivat asioita, jotka synnyttivät laajaa
kansalaiskeskustelua ja lehtikirjoittelua. Tuona aikana maassa ei
myöskään ollut ulkomaalaislakia, vaan Ulkomaalaistoimisto toimi
vuodelta 1958 peräisin olevan ulkomaalaisasetuksen turvin.
Ulkomaalaistoimiston päätöksistä ei voinut valittaa, ja asetuksen
pohjalta toimiminen antoi virkamiehille nykyistä laajemman
harkintavallan. Neuvostoliiton paine, laajentunut julkisuus
maahanmuuttoasioissa, vähäinen viranomaistiedotus, puutteellinen
lainsäädäntö ja yleistynyt liikkuvuus saattoivat yhdessä synnyttää
kuvan poikkeuksellisen kovaotteisesta Kännöstä. Alaisten mukaan hän
olikin henkilöstöjohtajana varsin tiukka, ja naispuolisten
työntekijöiden oli lähes pakko käyttää hametta hänen aikanaan.
Varsinaisen ulkomaalaispolitiikan kannalta vyyhti on kuitenkin
monimutkaisempi, kuten kylmän sodan aikana muutoinkin.

Mansikkamaan vartijat on kirjoitettu elävästi. Leitzinger eläytyy
kirjoittajana varsin voimakkaasti Ulkomaalaistoimiston (1949-1984),
Ulkomaalaiskeskuksen (1984-1995), Ulkomaalaisviraston (1995-2007) ja
Maahanmuuttoviraston (2007-) työn todellisuuteen.
Ulkomaalaisviranomaisten käsitykset työstään tulevat hyvin
dokumentoiduksi myös siksi, että Risto Veijalainen, Matti Saarelainen
ja Jorma Vuorio ovat kirjoittaneet kirjaan omat lyhyet kertomukset
kokemuksistaan elimen johdossa.

Ulkomaalaispolitiikan arvioinnin kannalta kirja onkin ennen kaikkea
ulkomaalaisviranomaisten puheenvuoro. Kansainvälisen oikeuden,
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen, UNHCR:n ja turvapaikanhakijoiden
kanssa työtä tekevien ihmisoikeusjuristien näkökulma ei ole kirjassa
käytännössä läsnä, vaikka entinen ulkomaalaisvaltuutettu Antti
Seppälä paikoin ääneen pääseekin. Mansikkamaan vartijoiden avulla
lukija ei pysty arvioimaan sitä, millaista näyttöä
Maahanmuuttovirasto edellyttää hakijalta, jotta suojeluperustaisen
oleskeluluvan saamisen ehdot täyttyisivät. Monenlainen hakijoiden
kirjo teoksen perusteella välittyy. Niin Nilsiän öljysheikin kuin
anoppinsa harjoittamaa vainoa paenneen miehen tarinat kerrotaan,
mutta vaikeampiin tapauksiin - sellaisiin joissa kielteinen päätös on
hallinto-oikeuksissa muuttunut toisenlaiseksi - ei puututa. Lisäksi
Leitzingerin paikoittainen, hyvin matala kynnys sijoittaa hyvin monet
ihmisoikeustahot 'äärivasemmistoon' antaa oman vahvistuksensa
kirjoittajan vahvasta näkemyksestä sen suhteen, kuka on oikeassa ja
kuka ei. Tämä ajoittain häiritsee lukukokemusta.

Mansikkamaan vartijat on silti suositeltava kirjahankinta niille,
joita maahantulon kontrollin pitkä historia kiinnostaa. Se palauttaa
mieliin menneiden vuosikymmenten todellisuuden ja havainnollistaa,
ettei maahanmuutto ei ole vuosikymmeniin ollut mediassa, politiikassa
kuin kansalaiskeskustelussakaan minkäänlainen tabu.
Ulkomaalaisviranomaisten näkökulmanakin Mansikkamaan vartijat
täydentää laajaa suomalaista kirjallisuuskantaa, jossa myös
hakijoiden kokemuksia on kirjattu.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/