[H-verkko] =?UNKNOWN?Q?=3D=3Fiso-8859-15=3FQ=3FAgricolan=5Fkirja-arvostelut?= =?UNKNOWN?Q?=3A=5FAina=5Fei=5Fvoi=5Fvoittaa=5Feik=3DE4=5Fedes=5F?= =?UNKNOWN?Q?joka=5Fkerta=2E=5FHenri=5FBiaudet=E2=80=99n=5Fja=5F?= =?UNKNOWN?Q?Liisi=5FKarttusen=5Ftieteellinen=5Ftoiminta=5Fja=5F?= =?UNKNOWN?Q?akateeminen=5Fura=3F=3D?=

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jussi Hanska  Tutkijalehtori, Suomen Rooman Instituutti, Villa Lante
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Garritzen, Elise: Lähteiden lumoamat. Henry Biaudet, Liisi Karttunen
ja suomalainen historiantutkimus Roomassa 1900-luvun alussa. SKS,
2011. 373 sivua.


Aina ei voi voittaa eikä edes joka kerta. Henri Biaudet?n ja Liisi
Karttusen tieteellinen toiminta ja akateeminen ura
---------------------------------------------------------

Elise Garritzenin väitöskirja paikkaa merkittävää aukkoa suomalaisen
historiantutkimuksen historiassa. Henri Biaudet'n johtaman Vatikaanin
arkiston ja muiden Euroopan katolisten arkistojen antia 1500-luvun
historiantutkimukselle valottaneen suomalaisen tutkimusryhmän
tieteellinen toiminta on jäänyt kohtuuttoman vähälle huomiolle niin
omana aikana kuin myöhemmässä suomalaisessa historiografiassakin.
Käsillä oleva tutkimus korjaa tämän ongelman varsin perusteellisesti
ja ansiokkaasti.


Elise Garritzenin väitöskirja kuuluu niihin teoksiin, joilla on ollut
pitkän aikaa niin sanottu sosiaalinen tilaus. Olen kuullut useaan
otteeseen esitettävän, että Henry Biaudet'n johtaman, pompöösillä
nimellä La mission historique finlandaise à Rome tunnetun
tutkimusprojektin historia pitäisi selvittää kunnolla. Yleensä
kiinnostuksen syynä on ollut se, että Biaudet'n projektia on totuttu
pitämään eräänlaisena Suomen Rooman Instituutin Villa Lanten
varhaisvaiheena, tai vähintäänkin Lanten esihistoriana.

Käsillä oleva tutkimus täyttää ainakin osittain tämän niin monen
tahon ääneen lausuman hartaan toiveen, se nimittäin on kohtuullisen
tyhjentävä historiografinen esitys Biaudet'n ja hänen projektinsa
tutkijoiden tieteellisistä aikaansaannoksista ja niiden vastaanotosta
niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Samaan hengenvetoon voidaan
todeta, että kirjaa ei, onneksi, ole tehty edellä mainitusta Villa
Lante - näkökulmasta, vaan tutkimus on puhtaan historiografinen.
Garritzen on järkevästi rajannut työstään ulkopuolelle Biaudet'n
tutkimusryhmän seikkailut Roomassa varsinaisen tutkimustyön
ulkopuolella sekä ylipäätään heidän suhteensa ikuiseen kaupunkiin.
Tämä puoli Biaudet'n, Karttusen ja heidän kollaboratööriensä Rooman
vuosista jää myöhemmän tutkimuksen selvitettäväksi.

Garritzenin teos analysoi perusteellisesti Biaudet'n ja hänen
avustajiensa, sillä enemmän he olivat avustajia kuin itsenäisiä
tutkijoita, tieteellisen toiminnan vahvuudet ja heikkoudet.
Lopputulemana on, että osa työryhmän tuotoksista oli ajallisesti
kestävää ja myös kansainvälisesti positiivisen vastaanoton saanutta.
Erityisesti Biaudet'n itsensä (ensimmäinen osa vuoteen 1648) ja Liisi
Karttusen nimissä (toinen osa, vuodet 1650-1800) julkaistut
hakuteokset Les nunciatures apostoliques permanentes ovat edelleen
käyttökelpoisia, elleivät jopa ohittamattomia Uuden ajan alun
Euroopan poliittista historiaa tutkiville. Samaa arviota ei voi
esittää kovin monesta myöhemmästäkään suomalaisesta yleisen historian
alaan kuuluvasta tutkimuksesta. Silti Biaudet'n ja Karttusen
tieteellinen toiminta on jopa suomalaisen historiankirjoituksen
historiaa käsittelevässä yleisesityksessä jäänyt huomiotta tai
ymmärretty perusteellisesti väärin, kuten Garritzen varovaisen
ivallisesti osoittaa (s. 12, viite 4).

Kansainvälinen huomio, joka pääosin oli positiivista, ei riittänyt
Henry Biaudet'lle, jolle Garritzenin tulkinnan mukaan oli nimenomaan
tärkeätä saada työlleen tunnustusta Suomessa, ja ennen muuta
suomalaisessa akateemisessa maailmassa. Tätä tunnustusta vuosisadan
alun Suomessa jaettiin niin Biaudet'lle kuin muillekin tutkijoille
enemmän poliittisin kuin akateemisin perustein. Biaudet'n kohtaloksi
tuli joutua ruotsinkielisen yliopistoestablishmentin syrjimäksi,
eivätkä kaikki suomenkielisetkään aina ymmärtäneet hänen
kansainvälistä tutkimusotettaan. Se kun oli usein mahdotonta soveltaa
perinteiseen kansallisten tieteiden sabluunaan.

Biaudet'n vastoinkäymisistä lukiessa ei ammattitutkija voi välttyä
lukuisilta deja vù - elämyksiltä. Rahaa ja virkoja jaettiin
(kieli)poliittisin, ei tieteellisin perustein ja akateemisia ansioita
enemmän painoivat suhteet ja hyvä veli -verkostot. Jos jokin on
muuttunut, on hyvä veli - organisaatioiden rinnalle, ellei jopa ohi
noussut hyvä sisar - verkostojen vaikutus. Toisaalta, tuttua
nykypäivästä on myös Biaudet'n paranoidinen suhtautuminen, jossa
juonitteluja ja salaliittoja nähtiin myös siellä, missä niitä ei
välttämättä todellisuudessa ollut.

Yksi Garritzenin työn suurista ansioista on 1900-luvun akateemisen
elämän meritoitumis- ja uralla etenemisjärjestelmän perusteellinen
tutkimus käyttämällä Biaudet'n ja hänen työryhmänsä jäsenten
väitöskirjoja, apurahojen ja virkojen hakuprosesseja esimerkkeinä,
joita peilataan laajempaa kokonaiskuvaa vastaan. Garritzen osoittaa,
ettei Biaudet'n ja hänen apulaistensa kohtelu, vaikka se tylyä
välillä olikin, poikennut ajan yleisistä konventioista. Viime
vuosisadan alun Helsingin yliopistossa kukaan ei voinut olla varma
väitöskirjansa läpimenosta - työn laadusta riippumatta.  Garritzen
osoittaa kiistattomasti, ettei Biaudet'n kohtelu ollut tavanomaista
huonompaa, päinvastoin, huomioon ottaen ajan painotuksen kansallisiin
tieteisiin La mission historique finlandaise à Rome nautti yllättävän
hyvää rahoitusta ja sen julkaisutoimintaa tuettiin kiitettävästi.

Garritzenin väitöskirja ansaitsee erityistä kiitosta tinkimättömästä
työetiikasta. Tekijä ei ole jättänyt montaakaan kiveä kääntämättä
kontekstuoidessaan Biaudet'n työryhmän tieteellisen toiminnan sekä
suomalais-pohjoismaisessa että laajemmassa (Vatikaanin
lähdemateriaalien) kansainvälisen tutkimuksen kontekstissa.
Garritzenin lähdepohja ja lukeneisuus ovat todella vakuuttavia ja
ilahduttavaa on myös se, että kirjaa myös lukee mielellään. Se on
kirjoitettu hyvällä asiaproosalla ja riittävän myötäelävästi
sortumatta kuitenkaan liialliseen tutkimuskohteiden glorifiointiin.
Garritzenin väitöskirja on laadukasta perustutkimusta, ei Biaudet'n
ja Karttusen hagiografiaa, johon sortuminen olisi ollut olosuhteet
huomioon ottaen kovin helppoa.

Eräs kirjan kiinnostavimmista elementeistä koskee Biaudet'n riitoja
suomalaisten ja erityisesti ruotsalaisten kollegoiden kanssa siitä,
kuinka Ruotsin 1500-luvun hallitsijoiden, erityisesti Juhana III:n
politiikkaa tulisi tulkita ja millä lähteillä. Biaudet'n käsityksen
mukaan Ruotsin 1500-luvun poliittista historiaa voidaan tutkia
ainoastaan laajemmissa kansainvälisissä yhteyksissä ja huomioiden
katolisen kirkon merkitys toimijana ja sitä kautta nojautuen myös,
ellei ensisijaisesti, katolisista arkistoista ja erityisesti
Vatikaanin arkistosta löytyvät lähteet. Ruotsissa ja myös Suomessa
vallalla on ollut ajattelu, jossa lähteiden suhteen ei kannata lähteä
merta tai ainakaan Tukholmaa edemmäs kalaan. Mielenkiintoista on, että
samaan asetelmaan Ruotsissa törmättiin uudelleen vuonna 1997 Mikael
Nymanin reformaatiokautta katolisesta näkökulmasta luodanneen
tutkimuksen Förlorarnas historia ilmestymisen myötä alkaneessa
oppiriidassa.

Garritzenin tutkimus on siis kokonaisvaltaisesti arvioiden laatutyötä
niin metodisesti, lähdepohjaltaan kuin luettavuudenkin suhteen.
Jotakin pientä narisemisen aihetta siitä kuitenkin löytyy. Osin
huomautukseni ovat objektiivisia tai asiallisia, osin ne ovat
subjektiivisia mielipidekysymyksiä.

Huomioon ottaen Garritzenin jopa pedanttiseksi luonnehdittavissa
olevan tarkkuuden lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden etsimisessä
tuntuu hieman omituiselta, ettei hän ole hyödyntänyt lainkaan V.
Palosuon teosta: La dottoressa. Liisi Karttunen Roomassa 1907-1944
(Helsinki, 1991). On tietenkin totta, ettei teoksella ole merkittävää
tieteellistä arvoa ja sen painopiste on kaikessa muussa kuin Karttusen
tutkimustoiminnassa, mutta toisaalta, se on yksi harvoista Biaudet'n
tutkimusryhmän jäsenistä kirjoitetuista teoksista ja olisi siten
vähintäänkin ansainnut tulla mainituksi.

Kun väitöskirja käsittelee historiografiaa, on ymmärrettävää, että
sen avulla paikkaansa tiedeyhteisön sisällä paaluttava nuori tutkija
joutuu olemaan erityisen tarkka osoittaessaan teoreettista asiansa
hallintaa ja lukeneisuuttaan. Toisinaan Garritzenin ekskursiot hänen
mielestään paralleelitapauksiin muualla eurooppalaisessa
historiografiassa, tai historiografian teoreettiseen puoleen
liittyvät viittaukset tuntuvat joko kaukaa haetuilta tai hieman
väkisin päälle liimatuilta. Tämä, kuten sanottua, on kuitenkin
väitöskirjassa ymmärrettävää itsesuojelua. On helppoa tulla
leimatuksi epätieteelliseksi tai deskriptiiviseksi.

Tutkimuksen dispositio tuntuu alkupuolella hieman oudolta.
Ensimmäisessä pääluvussa Garritzen kuvaa perusteellisesti vuosisadan
vaihteen Vatikaanin arkistoa tutkimusympäristönä nojaten suurelta
osin Biaudet'n henkilökohtaisiin kokemuksiin ja pitäen lähtökohtana
hänen näkökulmaansa. Tämän, jo pitkälle Biaudet'n henkilöön
pureutuvan luvun jälkeen Garritzen palaa takaisin lähtöruutuun ja
alkaa esitellä päähenkilönsä nuoruutta ja uraa ennen tutkijaksi
ryhtymistä. Kronologisesti loogista olisi ollut lähteä liikkeelle
Biaudet'n varhaisvuosista ja edetä sitä kautta hänen tutkimuksiinsa
Vatikaanissa. Arkiston avautumisen ja eurooppalaisen tutkimus- ja
lähdejulkaisutoiminnan olisi voinut esitellä toki ensin, mutta
puhtaasti yleisellä tasolla.

Henkilökohtaisesti olisin mielelläni nähnyt hieman enemmän huomiota
osoitettavan Biaudet'n ja Karttusen tieteellisen toiminnan
myöhemmälle arvottamiselle suomalaisessa historiankirjoituksen
historiassa ja tutkimuksessa. Ymmärrän kyllä, että työn rajaamisen
kannalta tämä olisi ollut ongelmallista. Kenties Garritzen voisi
harkita asiaan palaamista vaikkapa pidemmän artikkelin merkeissä?
Näkisin mielenkiintoisena esimerkiksi vertailun eräiden muiden
samankaltaisen taustan omaavien suomalaishistorioitsijoiden ja
Biaudet/Karttunen tandemin välillä.

Esimerkiksi Jarl Gallénin tunnettavuudelle ja jälkimaineelle
keskittyminen kansallisten kysymysten ohella liian
yleiseurooppalaisiin aiheisiin, vahva oikeistolaisuus ja katolisuus
olivat melko tuhoisa yhdistelmä. Gallén ja Biaudet olivat monessa
suhteessa (katolisuus, kansainvälisyys, laaja kielitaito jne.) hyvin
samankaltaisia ja oman aikansa suomalaisesta tiedemaailmasta
poikkeavia ilmiöitä. Toki Gallénin ja Biaudet'n välillä oli
yhtäläisyyksien lisäksi myös merkittäviä eroja. Vaikka Gallén oli
myös tunnetumpi ulkomailla kuin Suomessa, kruunasi hän kuitenkin
uransa professuuriin toisin kuin hakuprosessissa tylysti rannalle
jätetty Biaudet.

Muutamasta kriittisestä huomiosta ja ehdotuksesta ei lukijan pidä
vetää väärää johtopäätöstä. Korostettakoon vielä, että pidän
Garritzenin tutkimusta varsin lupauksia herättävänä ja jään
odottamaan tekijän varovasti lupailemaa elämäkertaa Liisi Karttusesta
- joka todella on sen ansainnut.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/