[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Euroopan unionin historiankirjoitus tähän mennessä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pauli Heikkilä  International Scholar, Katholieke Universiteit Leuven
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kaiser, Wolfram; Varsori, Antonio (toim.): European Union History.
Themes and Debates. Palgrave Macmillan, 2010. 264 sivua.


Euroopan unionin historiankirjoitus tähän mennessä
---------------------------------------------------------

Wolfram Kaiserin ja Antonio Varsorin toimittama European Union
History käsittelee  Euroopan yhdentymisen tutkimusta 1960-luvulta
alkaen. Yhdentymisen historiankirjoitus on hitaasti siirtymässä
ajallisesti ja paikallisesti pois alkuperäisen kuuden jäsenvaltion
näkökulmasta. Teoksen päämääränä on myös historiankirjoituksen aseman
nostaminen muiden tieteenalojen rinnalle. Yhdentymisen
historiankirjoitusta ei tunneta yhteiskuntatieteissä, ja laajat
Euroopan historiat  tuskin mainitsevat yhdentymistä tai tekevät sen
asenteellisesti.

 


Kirjalla on taustansa The European Union Liaison Committee of
Historians -ryhmässä1, johon kuuluu neljä kirjan kymmenestä
kirjoittajasta. Artikkeleja käsiteltiin toimitustyön aikana
yhteisessä seminaarissa ja tuloksena on tasapainoinen kokoelma
yhdentymisen historiankirjoituksesta eri aloilla. Paitsi että
artikkelit tarjoavat pätevän katsauksen kullakin alalla tehtyyn
tutkimuksen, ne myös pyrkivät katsomaan sitä tuoreista näkökulmista.
Yksittäisten ansioiden lisäksi artikkelit keskustelevat keskenään ja
sitovat täten teoksen tiiviiksi kokonaisuudeksi.

Liaison Committee muodostui vuonna 1982 yhdentymisen
historiankirjoituksen yhteistyöelimeksi, ja kirja on kieltämättä
eräänlainen (väli)tilinpäätös tämän ryhmän piirissä tehdystä työstä.
Niinpä eräät kirjoittajat, kuten N. Piers Ludlow, päätyvät
esittelemään omia tutkimuksiaan vuosikymmeniä aikaisemmin ja
kirjoittamaan itsestään kolmannessa persoonassa - sortuen siis samaan
ansaan, josta Daniele Pasquinucci arvostelee artikkelissaan
federalistien historiankirjoitusta. Luonnollisesti EU:nkin
historiankirjoitus on läheisesti yhteydessä EU:n päätöksentekoon,
eivätkä kirjoittajat peittele Liaison Committeen juuria EY:n
komission suojissa. Päinvastoin Antonio Varsorin artikkelissa huokuu
pettymys yhteyden höltymiseen: Varsorin mukaan komissio pyrki
rajoittamaan historiantutkijoiden vapautta, ja komitean
puolustauduttua historian osuus esimerkiksi Jean Monnet
-oppituoleissa on pudonnut merkittävästi. Toisaalta yhdentymisen
historiankirjoitus on löytänyt nuorempien tutkijoiden myötä RICHIE-
ja Heirs-verkostoissa2 uusia kansainvälisiä muotoja.

Teoksen tehtävänä onkin nähtävä historiankirjoituksen aseman
nostaminen muiden tieteenalojen rinnalle ja purkautumaan
eräänlaisesta eristymisestä. Ongelmina ovat, että yhtäältä
yhdentymisen historiankirjoitusta ei tunneta yhteiskuntatieteissä, ja
toisaalta laajat Euroopan historiat (kuten Tony Judtin Postwar, 2005)
tuskin mainitsevat yhdentymistä lainkaan tai tekevät sen
asenteellisesti, suuntaan tai toiseen. Erityisesti Wolfram Kaiser tuo
esille huolen, että myös yhdentymisen historioitsijat karttavat
teoreettista lähestymistapaa, joten tutkijoilta puuttuu yhä
esimerkiksi integraation määritelmä; toisin sanoen yhdentymistä
katsellaan nykypäivän lopputuloksesta lähtien. Kaiser tuntuu
luottavan, että tämän korjauksen myötä yhdentymisen historiantutkimus
pääsisi paitsi yleisempään historiantutkimuksen kenttään myös
yhteiskuntatieteen veroiseksi tieteenalaksi.

Tieteidenvälisen tavoitteen saavuttamista ei edistä se, että
suurimmat moitteet kirjassa saa amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä
Andrew Moravcsik tämän yritettyä selittää Charles de Gaullen
Eurooppa-politiikkaa rationaalisilla ratkaisuilla. Hän ohellaan
pahimmat arvosteluryöpyt saa osakseen ehkä yllättäen Alan Milward,
joka yhdentymisen historian ulkopuolella lienee sen tunnetuin
edustaja European Rescue of the Nation-State -teoksensa myötä.
Kuitenkin Morten Rasmussenin mukaan hänen 'koulukuntansa' lukitsi
yhdentymisen historiankirjoituksen valtiokeskeiseen taloushistoriaan
ja jarrutti vuosikymmenellä tutkimussuuntia, jotka 2000-luvulla ovat
muokanneet alaa. Jokaisen artikkelin päätösluvussa luodaan katse
mahdollisiin tuleviin tutkimuskysymyksiin; näistä valtaosa keskittyy
yhtäältä eurooppalaisten järjestöjen toimijuuteen kansallisvaltioiden
sijaan (ja samalla näiden järjestöjen henkilöihin ja heidän
kansainvälisiin verkostoihin) ja toisaalta määrittelemään politiikka
diplomatian sijaan kulttuurina. Uudeksi sankariksi nouseekin
berliiniläinen sosiaalihistorioitsija Hartmut Kaelble, joka on
tutkinut taloudellisen lähentymisen vaikutuksia tavallisen ihmisen
tasolla. Milwardillekin riittää silti kehuja yhtenä harvoista
teoreettisuuden tai käsitteellistämisen puolestapuhujana.

Uusien painotusten myötä yhdentymisen historiankirjoitus on hitaasti
siirtymässä ajallisesti ja paikallisesti pois alkuperäisen kuuden
Hiili- ja Teräsyhteisöstä ja Euroopan Yhteisöstä. Arkistojen
aukeaminen 30 vuoden karanteenin jälkeen määrää tutkimusta, mutta
tutkimusajankohta on laajentunut myös 'virallisesta' alkuhetkestä
8.5.1950 varhaisempaan suuntaan. Kansalliset käytännöt niin
tutkimuksessa kuin arkistoissa luovat yhä leimansa tutkimukseen.
Niinpä esimerkiksi Italian ulkopolitiikan tutkimuksessa luotetaan
enemmän eurooppalaisiin lähteisiin ja ranskalaisessa kansallisiin.
Yhdentymisen historiankirjoitus kuitenkin vaatii tutustumasta monen
arkiston materiaaliin, mikä vaatii paitsi kielitaitoa niin etenkin
Komission tapauksessa kärsivällisyyttä ja tutustumista järjestön
toimintatapoihin. Uudet tutkimusmateriaalit, kuten 1990-luvulla
tehdyt komission entisten työntekijöiden haastattelut, ovat samoin
muokanneet alan kehitystä.

EU:n ulkopolitiikka oli pitkään järjestön laajentumista, jossa
ulkopuolisten maiden tapaukset alkavat kiinnostaa vasta siinä
vaiheessa, kun ne hakevat jäsenyyttä. Niinpä sen historiaa
käsittelevä Giuliano Garavinin artikkeli joutuukin pohjautumaan
selvästi suppeampaan materiaaliin ja keskittyy enimmäkseen yhteiseen
edustukseen Yaoundén (1963) ja Lomén (1975) kokouksissa ja yleensä
de-kolonisaatiokysymyksessä; Mark Gilbertin artikkeli käsittelee
erikseen historiantutkimuksen atlanttisia suhteita: onko Yhdysvallat
nähty kumppanina vai kilpailijana?

Suuri osa koko kirjassa käsitellyistä tutkimuksesta keskittyy ns.
ydin-Euroopan historiaan, jolloin Pohjola, saati Suomi, mainitaan
vain harvoin: poikkeuksena on Tapani Paavosen artikkeli Journal Of
European Integration History:ssa vuonna 2001. Osaselityksenä lienee
myös kotimaisen tutkimuksen puute, mutta esimerkiksi Lasse Sonnen
Nordek. A plan for increased Nordic economic co-operation and
integration 1968-1970 (Suomen Tiedeseura 2007) olisi eittämättä
kuulunut mukaan. Samoin kirjasta uupuu ainakin Konrad Hugo Jarauschin
ja Thomas Lindenbergerin toimittama Conflicted Memories. Europeanizing
Contemporary Histories (Berghahn Books 2007), joka tarkasteli osin
samoja kysymyksiä kuin European Union History.

Kenties nämä vähäiset puutteet antavat sittenkin paremman kuvan
Euroopan yhdentymisen historiankirjoituksesta, kun se on laajentunut
jo niin, ettei sitä voida kauttaaltaan käsitellä yhdessä
artikkelikokoelmassa. Alan tulevaisuuskin vaikuttaa kirjan
perusteella turvatulta, sillä kävi integraatiolle tulevaisuudessa
miten hyvänsä, on se vaikuttanut eurooppalaiseen yhteiskuntaan jo
niin paljon, että sen historiakin kelpaa tulla tutkituksi.

1[http://www.eu-historians.eu]

2[http://www.europe-richie.org/]



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/