[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kirjavat menetelmät

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi  FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pöysä, Jyrki; Järviluoma, Helmi; Valimo, Sinikka (toim.): Vaeltavat
metodit. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu, 2010. 456
sivua.


Kirjavat menetelmät
---------------------------------------------------------

Vaeltavat metodit on 19 joensuulaisen kulttuurintutkijan tuottama
monipuolinen kokonaisuus. Kirjoittajat pohtivat tutkijan,
tutkimuskohteen ja tutkimuksen maailmallisuuden suhdetta sekä
esittelevät metodisia kokeiluja, joilla voisi avata uusia näkökulmia
sekä aineistoon että teorioihin. He myös selvittelevät kentällä
olemisen ja paikantamisen kysymyksiä. Kirjan artikkelit haastavat
kulttuurintutkijaa ja kulttuurihistorioitsijaakin miettimään omia
tekemisiään. Kirjan artikkelit innostavat kulttuurintutkijaa ja
miksei myös kulttuurihistorioitsijaakin miettimään omia
tekemisiään.  



Melkein puoli tuhatta sivua menetelmiä 

Ei ole pelkkä sattuma, että vuonna 2010 julkaistiin kaksi yli
400-sivuista metodologista artikkelikokoelmaa, Haastattelun analyysi
ja Vaeltavat metodit. Näiden teosten ilmestyminen lähes samaan aikaan
osoittaa yhteiskuntatieteilijöiden ja kulttuurintutkijoiden yleistä
vahvaa halua, intoa ja tarvetta keskustella tutkimuksen tekemisestä.
Olen jo aikaisemmin arvioinut Haastattelun analyysia ensi sijassa
kulttuurihistorioitsijana ja nyt silmäilen Vaeltavia metodeja. Vaikka
joensuulaisten metodikirjan jokainen artikkeli onkin omalta kannaltaan
kiintoisa ja joku suorastaan innostava, kulttuurihistorioitsija saa
tutkimista ja tutkijuutta yleisesti pohtivista kirjoituksista enemmän
kuin niistä artikkeleista, jotka liittyvät kiinteästi nykykulttuurin
tutkimiseen. Siksi ohitan osan artikkeleista pelkällä maininnalla,
mutta historioitsijan kannalta hyödyllisiksi kokemiani kirjoituksia
kommentoin lyhyesti teoksen osioiden otsikoiden alla.

'Luotuja kulkemaan: johdatus vaeltaviin metodeihin' -otsikolla
teoksen toimittajat Jyrki Pöysä, Helmi Järviluoma ja Sinikka Vakimo
selvittävät aluksi kirjan taustaa, tavoitteita ja sisältöä. Teoksen
leikkimielisen nimen takaa paljastuu kaikessa tieteessä tuttu ilmiö:
menetelmät vaeltavat sekä ihmisten että julkaisujen välityksellä
tieteenalalta ja tutkijalta toiselle hedelmöittäen
ennakkoluulottomien ja kokeilunhaluisten tutkijoiden töitä.
Toimittajat esittelevät kulttuurintutkimuksen oppialoja yhdistävänä
kehyksenä, joka halukkaasti lainaa ja soveltaa muiden alojen
teorioita, käsitteitä, metodeja ja jopa aineistoja pyrkien löytämään
tuoreita näkökulmia omiin ongelmiinsa. Kirjan seikkailut metodien
ihmemaassa eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan niiden
taustalla on aina tieteen ja tutkijoiden paikantuneisuus ja
kriittinen epäilyn henki.


Tutkija luo kohteensa (ja vastaa siitä)

Teoksen ensimmäisessä osiossa neljä kirjoittajaa tarkastelee
tutkijan, tutkimuskohteen ja tutkimuksen maailmallisuuden suhdetta.
Ensimmäisenä Seppo Knuuttila kysyy, mitä aineisto ylipäätään on, ja
pohtii sitten aineiston olemusta jälkien, kontekstien,
kysymysteoreettisten lähtökohtien sekä ajoittamisen ja paikantamisen
kannalta. Lempeän ironisella ja kriittisellä tyylillään hän
muistuttaa monista humanistisen tutkimuksen yhteisistä seikoista,
jotka ovat tuttuja myös historioitsijalle. Yksi näistä on, että
tekstit tutkimusaineistona tulevat merkityksellisiksi vasta sen
jälkeen, kun niiltä on kysytty jotakin ja kun ne on ajoitettu ja
asetettu paikalleen eli kontekstualisoitu. Kysymisen taito on
jokaiselle tutkijalle välttämätön: hänen on osattava esittää ensin
yleinen kysymys sille (arkisto)aineistolle, jonka arvioi relevantiksi
kiinnostuksensa kannalta, ja sen jälkeen paljon pieniä kysymyksiä.
Milloinkaan tutkija ei voi ohittaa aineistonsa ajoittamista eikä
paikantamista eikä unohtaa, että menneisyys on olemassa meille vain
esitettynä kulttuurisena konstruktiona.

Simo Häyrysen ja Pirjo Uimosen artikkelit osoittavat konkreettisten
esimerkkien avulla erilaisten yhteistyöhankkeiden ongelmia. Häyrynen
kirjoittaa poikkitieteellisistä projekteista, joissa vieraan alan
ajattelu- ja totuusrakenteen sulattaminen on hankalaa, kun
yksinkertaisilta tuntuvista peruskäsitteistäkin on lähes mahdotonta
päästä yhteisymmärrykseen. Pirjo Uimonen puolestaan kuvaa
monivaiheista neuvottelujen, näkökulmien ja käsitteiden
yhteensovittamisen tietä tilaustutkimuksessa, joka koskee mieskuoron
historiaa. Näiden artikkelien ongelmiin on moni
kulttuurihistorioitsijakin törmännyt.

Yksi Vaeltavien metodien tärkeimmistä artikkeleista on 'Periaatteista
eettiseen toimijuuteen - tutkimusetiikka kulttuurintutkimuksessa'. Sen
kirjoittaja Sinikka Vakimo on joutunut omaa tutkimusta tehdessään ja
opiskelijoita opastaessaan näkemään, mikä tieteessä on oikein ja mikä
väärin. Mutta sen paremmin opastaminen kuin näkeminenkään ei ole
helppoa. Pystyäkseen tekemään uskottavaa työtä on tutkijan
omaksuttava hyvä tieteellinen käytäntö sekä oman alansa eettiset
periaatteet ja menettelytavat. Hänen on myös opittava tunnistamaan
kulloisenkin tutkimuksensa eettiset ongelmakohdat. Kysymys oikeasta
ja väärästä on pidettävä mielessä tutkimuksen alusta loppuun ja
tekijän eettiset sitoumukset on kirjoitettava auki lukijoille. On
myös muistettava, etteivät mitkään eettiset periaatteet ole
yleispäteviä, vaan ne ovat sidoksissa sekä aikaan että kulttuuriin;
ne muuttuvat ja vaihtelevat ja saattavat olla keskenään ristiriidassa
riippuen siitä, kenen näkökulmasta niitä katsotaan. Vallitseva
tutkimuspolitiikkakaan ei välttämättä käy yksiin tutkimusetiikan
kanssa. 

Koska metodologiset ja eettiset ongelmat kietoutuvat yhteen, eivät
tutkimuksen yleiset eettiset  periaatteet riitä ohjeiksi kaikkiin
tilanteesiin. Siksi Vakimon mielestä jokainen konkreettinen
tutkimusteko on arvioitava erikseen eli joka tilanteessa tutkijan on
harkittava, onko hän menetellyt oikein tai ainakin vähiten haittaa
tuottaen. Koska kulttuurintutkimus on aina vuorovaikutteista, on
osapuolten välinen välimatka eettisesti tärkeä. Esimerkiksi
mediatekstit ja postikyselyt pitävät tutkijan kaukana tutkittavista,
haastattelut taas päästävät osapuolet hyvin lähekkäin. Mitä lyhyempi
välimatka on, sitä sitoutuneempi ja enemmän vastuussa tutkija on
tutkittavista. Näiden lisäksi hän on vastuussa myös muille
kanssaihmisille ja tieteelle. On lohdullista, ettei Vakimo jätä
tutkimusetiikkaa pelkästään yksittäisten tutkijoiden vastuulle, vaan
huomauttaa, että myös tutkijan työympäristön on taattava jokaiselle
jäsenelle mahdollisuudet eettiseen toimijuuteen. Aivan artikkelinsa
lopussa hän viittaa myös niihin eettisiin ongelmiin, joita liittyy
aineistojen uudelleen käyttöön. - Lukijaa kiinnostaa ehkä vilkaista,
mitä Arja Kuula ja Sanni Tiitinen kirjoittavat tästä asiasta
Haastattelun analyysi -kirjassa.


Itsen näköinen menetelmä

Kirjan toisessa artikkeliryppäässä viisi kirjoittajaa esittelee
metodisia kokeilujaan ja uusien näkökulmien etsimistä sekä aineistoon
että tieteenalan teorioihin. Samuli Hägg pohtii ja kokeilee
narratologisten käsitteiden soveltamista monimediaiseen
laulutekstiin, joka on kirjallisuudentutkimuksen kannalta varsin
epätyypillistä aineistoa. Kari Korolainen taas tarkastelee
jäsenkategoria-analyysin avulla taiteistumisen prosessia ja sitä,
miten haastattelupuheessa taidetta ja koristelua määritellään ja
millaisiin kategorioihin maailmaa tässä yhteydessä jäsennetään.
Jäsenkategoria-analyysi näyttää nykyisin olevan muodikas menetelmä,
sillä myös Haastatelun analyysi -teoksessa käsitellään sitä. Noora
Vikman puolestaan esittelee yhtä äänimaisematutkimuksen metodia,
kuuntelukävelyä, jossa ympäristössä vaelletaan ja ympäristöä
lähestytään askel askeleelta. Hän kuuluu maailmalla kovasti
laajenevan kävely- ja kävelemisen tutkimuksen harrastajien joukkoon.
Myös ympäristöhistorioitsijat voisivat innostua tämän menetelmän
käyttömahdollisuuksista.

Kulttuurihistorioitsijan kannalta kiintoisimmat artikkelit 'Itsen
näköinen menetelmä' -osiossa ovat Tuulikki Kurjen ja Johanna Uotisen
kirjoitukset nimenomaan tutkijan itsereflektoinnin kannalta. Kun yhä
useammat historioitsijat pitävät nykyisin tutkimuspäiväkirjaa, antaa
Kurjen artikkeli myös heille hyviä eväitä tieteellisen tekstin ohella
tehtyjen muistiinpanojen hyödyntämiseen. Merkinnät voivat hyvinkin
toimia tietoisen ajattelun ja rakentavan itsepohdiskelun välineenä
tutkimustekstin rinnalla ohjatessaan varsinaista tutkimusprosessia.
Myös Uotisen artikkelista löytyy jopa arkistotyöhön soveltuvia
miettimisen aiheita, vaikka se käsittelee autoetnografista
lähestymistapaa, jossa tutkijan omat kokemukset ovat tutkimuksen
lähtökohtia ja keskeistä aineistoa. Vaikka historioitsijan odotetaan
kirjoittavan julkaisuissaan nimenomaan menneisyyden ihmisten
kokemuksista ja tuntemuksista, saattaa hänen omien mielenliikkeidensä
tarkkailu ja tiedostaminen auttaa myös tutkimuskohteen ymmärtämisessä.


Läsnäolon haasteet

Kentällä olon kysymykset ovat kirjan kolmannen osion aiheina. Viisi
kirjoittajaa paneutuu niihin tutkimustensa kautta. Kaija Heikkinen
käsittelee oman sekä tutkijakollegojensa paikantumisen kysymyksiä,
jotka ovat jokaisessa tutkimushankkeessa omanlaisiaan. Hän pohtii
erityisesti sukupuolen, kansallisuuden ja etnisyyden paikantamisen
merkityksiä. Paikantumisen ongelmia ei voi historioitsijakaan
välttää, ja varsinkin lähimenneisyyden tutkija, joka hyödyntää
haastatellen hankkimaansa muistitietoa, törmää samoihin
läheisyyden/etäisyyden ja ystävyyden kysymyksiin, joita Helmi
Järviluoma pohtii kiintoisasti omassa kirjoituksessaan.

Janne Juhana Rantalan pohjoismaisten ting/keräjä-tapaamisten ja Ilona
Raunolan Valorukous-retriittien tutkimista käsittelevät artikkelit
jäävät aihepiirinsä puolesta useimpien historioitsijoiden
kiinnostuksen ulkopuolelle, vaikka Rantala pohtiikin omia noloja
kenttätyökokemuksiaan ja tuntemuksiaan sekä Raunola tutkijan
paikantumisen ja paikantamisen neuvottelua kentällä. Kovin moni
historian tutkija ei näe yhtymäkohtia omaan tutkimukseensa myöskään
Pekka Suutarin kirjoituksessa, joka käsittelee tiedon lähteiden
moninkertaisen yhteensulautumisen vaikutuksia kulttuurisen tiedon
tulkintaan Venäjän Karjalan musiikkitoiminnassa. Vastaavia ilmiöitä
saattaa kuitenkin piillä myös menneisyyden lähteissä.


Kaksin tekstin kanssa

Vaeltavien metodien viimeisen luvun artikkelit nostavat arkistojen ja
kaunokirjallisuuden tekstit  käsittelyyn. Etukäteen odotin tästä
osiosta löytyvän paljon hyödynnettävää nimenomaan niille historian
tutkijoille, jotka käyttävät menneisyydessä tuotettuja
henkilökohtaisia kirjallisia aineistoja. Kirjoitukset eivät
kuitenkaan anna paljoakaan historian metodologiaan, vaikka aiheet
ovat tutkijoiden oman alan ja jopa maallikonkin kannalta kiehtovia.
Jyrki Pöysä valaisee lähiluku-menetelmän sovellettavuutta vain yhteen
kansanrunoon pohtien sen hedelmällisiä ja ongelmallisia kohtia. Osion
artikkeleista oletan nimenomaan hänen kirjoituksestaan olevan iloa ja
hyötyä historioitsijoille, jotka sanovat lähilukevansa menneisyyden
tekstejä, mutta käyttävät lähiluvun käsitettä varsin huolimattomasti.
Taija Kaarlenkasken artikkeli on suorastaan riemastuttava; se
käsittelee kahta kirjoituskilpailutekstiä, joiden subjektina on
lehmä. Fiktiivisen ja faktuaalisen kuvaamisen ja määrittelyn
rajanvedon ongelmia käsittelee myös Stig Söderholm. Hänen kohteenaan
on hollantilainen, prostituution maailmaa kuvaava nykykirjailija.
Tiina Seppä kehittelee Ginzburgin johtolankametodin hengessä
mahdollisen arviointiin perustuvaa, pohdiskelevaa lukutapaa
kansanrunotallenteille, joiden kontekstuaaliset tiedot ovat
puutteellisia, ja Kirsi Laurén käsittelee kilpakirjoitusaiheistoihin
sisältyvien kokemuksellisten maailmojen tulkinnallista kiehtovuutta.

Historiantutkijan on hyvä seurata lähialojen metodologista
keskustelua ja tutustua kaikkiin uusiin julkaisuihin, sillä näistä
voi yllättäen löytää tukea omalle työlleen. Siksi myös Vaeltavat
metodit voi osoittautua tutustumisen arvoiseksi, jos lukija löytää
siitä yhdenkin artikkelin, joka hipaisee juuri hänen omaa aihetta tai
tutkimisen tapaansa. - Harmi vain, että kirjaa on hankala lukea, kun
se on niin paksu ja jäykästi sidottu, ettei sitä saa kunnolla auki. 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/