[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: ”Lukijan silmänä ja korvana” viidellä vuosikymmenellä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke  FT , Helsinki 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lindegren, Riitta: Riitta Lindegren - minä, toimittaja . Otava,
2011. 411 sivua.


?Lukijan silmänä ja korvana? viidellä vuosikymmenellä 
---------------------------------------------------------

Lähes 50 vuoden toimittajauran tehneen Riitta Lindegrenin
muistelmakirja sisältää runsaan julkkiskavalkadin ja tietysti
pientä kulissientakaista juoruilua, mutta kelpaa myös
aikakauslehdistön lähihistorian lähteeksi. 


Aluksi on ehkä syytä sanoa, etten tunne henkilökohtaisesti Riitta
Lindegreniä. Sen sijaan hänen kuvailemansa maailma on minulle
tuttu, sillä ennen kulttuurihistorian opintojani ehdin toimitella
yhtä ja toista, muun muassa kahta naistenlehteä. Aikakauslehdistön
tuoreimpia tapahtumia olen etenkin 2000-luvun puolella seuraillut vain
toisella silmällä.

 Lindegren on omistanut kirjan uransa alkuaikojen esimiehen Kirsti
Lyytikäisen (1926-2008) muistolle. Kaunis ele, mutta kyllä
Lyytikäinen, joka 1960-luvun alussa perusti naistenlehti Annan ja
johti sitä rautaisella kädellä viitisentoista vuotta siirtyen
sitten perheyhtiön johtoon, ansaitsisi omankin elämäkertansa.
Muistelmateoksessaan, jonka lähteinä ovat olleet kirjoittajan oma
arkisto, päiväkirjat ja kalenterit, Lindegren tunnustaa
Lyytikäisen oppiäidikseen - samaa voisivat sanoa monet muut
suomalaiset journalistit, etenkin naistenlehdissä työskentelevät
tai työskennelleet.


Puolivahingossa alalle 

 Alkusanoissaan Lindegren toteaa yleensä olevansa huono puhumaan
itsestään ja omista asioistaan, mutta kirjassaan hän sanoo
ottavansa 'subjektiivisen mutta rehellisen' näkökulman asioihin,
nuoruuden naiiviutta häivyttämättä, asioita kaunistelematta.
Samalla hän kertoo toimivansa itsensä suhteen samoin kuin
haastateltaviensa: yksityiselämää julkistetaan vain sen verran
kuin kokonaisuuden kannalta on tärkeää tai ihminen itse haluaa.
Tätä periaatetta lukijan on tietysti kunnioitettava, mutta
eksakteja vuosilukuja olisi tekstiin voinut sijoitella vähän
reilumminkin, jolloin lukija välttyisi ylimääräisiltä yhteen- ja
vähennyslaskuharjoituksilta.

 Pienen edestakaisharponnan jälkeen selviää, että Riitta
Lindegrenin toimittajanura alkoi vuonna 1963. Kesätoimittajana,
kuten kai useimpien lehtimiesten ja -naisten. Nuoruuden naiiviutta
tässä vaiheessa oli vaikka muille jakaa: kaksikymppinen
abiturientti haki kesätöihin Helsingin Sanomien kulttuuriosastolle
ja suunnitteli syksyksi kirjallisuuden ja taidehistorian opintoja
kuultuaan, että yliopiston historiallis-kielitieteellisessä
tiedekunnassa 'ovat parhaat tyypit, nuoret vihaiset miehet ja
kulttuuriradikaalit sekaisin onnellisena joukkona'.

 Lindegren pestattiin kesäksi Me Naisiin, jonne hän meni hiukan
pitkin hampain, koska piti itseään kulttuuriradikaalina ja
suhtautui naistenlehtiin halveksivasti. Ennen syksyä hänelle
tarjottiin vakituista paikkaa vastaperustetussa Anna-lehdessä, ja
siihen mennessä nuori nainen oli jo ehtinyt korjata käsityksiään
tästä journalismin sektorista. Etenkin, kun toimittajastatus toi
mielenkiintoisia kokemuksia ja tilaisuuden tavata ihmisiä, joista
tavalliset naiset vain lukevat lehdistä.

 Annasta oli tarkoitus tehdä uudentyyppinen eli enemmän uutisia
sisältävä ja yhteiskunnallisesti aktiivisempi naistenlehti.
Lindegren tarttui kiinnostavaan tarjoukseen kirjoittautuen kuitenkin
samalla yliopistoon. Pääaineiden, taidehistorian ja kirjallisuuden,
rinnalle hän valitsi käytännön filosofian. Aineyhdistelmä ei
tähdännyt mihinkään ammattiin, eivätkä
tulevaisuudensuunnitelmat olleet muutenkaan kovin selkeitä -
tarkoitus oli vain liukua kuin korkki laineilla. Näin kävikin:
vaikka nuori nainen yritti sinnikkäästi käydä luennoilla
jutunteon lomassa, opinnot jumiutuivat heti ensimmäisenä vuonna ja
unohtuivat pian kokonaan.

 Kyseessä on siis suurille ikäluokille ja heidän edeltäjilleen
tyypillinen tie toimittajaksi. Pitkälle koulutettu
pätkätyöläinen saattaa tuntea kateuden piston, mutta kannattaa
muistaa, että 'pystymetsästä' tulleen ihmisen uran alku ei ollut
kovinkaan helppo: toimituksen nuorin oli yleensä esimiesten
heittopussi ja jokaisen juoksutyttö. Journalismikoulutusta Lindegren
ei saanut, ei liioin opetusta lehtijuttujen kirjoittamisessa.
Sanomisen taito ja sujuva kynä olivat pitkälti lukion äidinkielen
tuntien perua, ja toimittajan roolin hän päätteli lukijan
silmänä ja korvana toimimiseksi. Kokeneemmat kollegat neuvoivat,
mikäli älysivät, joutivat ja viitsivät. Kantapään kauttakin oli
mahdollista - useimmiten jopa pakko - oppia yhtä ja toista. Eikä
työtunteja laskettu: päivää jatkettiin yöllä, arkea pyhällä.


 Megaluokan julkkiksia

 Kirjan hakemistossa on yli 600 henkilönnimeä, mikä on noin
400-sivuiselle teokselle paljon. Lindegren on uransa varrella
tavannut kuninkaallisia, huippupoliitikkoja, elokuvatähtiä Marlene
Dietrichistä ja Elizabeth Taylorista alkaen, urheilijoita,
kulttuuriväkeä, näkyviä talouselämän hahmoja - sekä tietenkin
myös melkoisen joukon taviksia, jotka useimmiten jäävät
nimettömiksi. Syynä lienee Lindegrenin halu suojella näitä
julkisuuteen tottumattomia ihmisiä: hän toteaa aina kirjoittaneensa
'ihmisistä juttuja, joissa ei pilkata, halveksita tai kerrota
mitään, joka toisi vaikeuksia ympäristön ja läheisten kanssa'.

 Sen sijaan julkisuuden henkilöitä hän kritisoi armotta.
Kuningatar Silvia on 'kuiskaillen puhuva hienostelija, jolle eivät
kelpaa lastensa tavalliset poika- ja tyttöystävät, vaikka hän
itse on varsin keskiluokkaisen perheen tytär'. Tarja Halosessa taas
pahinta on arkisuus ja tavallisuus, koska kansa haluaa nähdä
johtajansa korokkeella. Kulissien takana sattuu ja tapahtuu,
paremmissakin piireissä: silloisen Persian 2500-vuotisjuhlissa
lavastus on kyllä komea, mutta miehet läpsivät housupukuista
naistoimittajaa takapuolelle. Myös muutamissa muissa tilanteissa
jutuntekijää yritetään vikitellä.

 Yksityiselämästään Lindegren kirjoittaa merkillisen
kaksijakoisesti. Nuoruuden poikaystävät mainitaan nimiltä, heidän
kanssaan koettuja elämyksiä ja tunteita kuvataan hyvin avoimesti,
mutta vuoden 1974 lopulla solmittu avioliitto jää miltei täysin
varjoon. Ilmeisesti tämä on juuri niitä elämänalueita, joita
Lindegren ei halua paljastaa. Aviomiehensä Jarmo Pajarisen hän
mainitsee olleen ekonomi ja toimineen perheyrityksen hallituksen
puheenjohtajana. Kesällä 1987 Pajarinen kuoli auto-onnettomuudessa
- juuri kun pariskunta oli sopinut, että vaimo vähentäisi
työntekoa, jolloin yhteistä aikaa jäisi enemmän. Äkillisen
leskeytymisen nostamia tunnekuohuja Riitta Lindegren kuvailee useaan
otteeseen, mutta 1990-2000-lukujen ajalta lukija saa tietää vain,
että kirjoittajalla on koiria ja hän on saanut pari vakavaa
sairauskohtausta.


 Asiaa ja viihdettä

 Tarinan käänteissä on mukana lukuisia lehtiä. Hopeapeili,
Viuhka, Jaana, Uusi Maailma, nuorisolehti Seitsemäntoista, Uusi
Kirjallisuuslehti, Uusi Suomi, muotilehti Prima - monet Riitta
Lindegreninkin toimittamista lehdistä on sittemmin lakkautettu.
Vaikuttaa siltä, että ero Primasta on ollut kaikkein katkerinta.
Lehti oli toimituksellisesti aikaansa edellä, mutta samaan aikaan
tiukka tulosjahti alkoi levitä lehtitaloihin ja kustantamoihin eikä
tuohon pienilevikkiseen, joskin ulkoasultaan komeaan, linjaltaan ja
tavoitteiltaan kunnianhimoiseen julkaisuun haluttu panostaa.

 Lindegrenin ura on kulkenut pääosin sangen onnellisten tähtien
alla. A-lehtien kustantaman Priman hiipuessa hän neuvotteli jo
Sanomaprintin kanssa uudentyyppisen naisten lifestyle-lehden
ideoinnista ja tuottamisesta. Syntyi Gloria, ja myöhemmin
lehtiperheeseen ilmaantuivat vielä Glorian Ruoka ja Viini, Glorian
Koti ja Glorian Antiikki sekä lyhytikäiseksi jäänyt Miehen
Gloria. Jossakin vaiheessa kehiteltiin vielä bisnesnaisten oma lehti
Gloria Bisnes ja Gloria Matkalla, mutta nekään eivät ottaneet
tulta. Suomen kaltaisessa pienessä maassa lukijoita ei
yksinkertaisesti riitä kovin monille erikoislehdille, etenkin kun
Glorian maailmaa on aina pidetty melko elitistisenä. Lindegren tosin
todistelee, ettei näin ollut: lehden sivuilla esiintyneet
luksustuotteet olivat samalla laadukkaita, joten Gloria oli
kestävän kehityksen asialla jo ennen kuin koko termiä oli edes
keksitty, ja menestyneiden ihmisten - valtaosa heistä naisia -
haastattelut kannustivat myös lukijaa iloitsemaan onnistumisistaan
ja omista saavutuksistaan ja kasvattivat itsetuntoa.

 Näyttää siltä, että huomattavan pitkän eli 47 vuotta
kestäneen toimittajanuran aikana on hampaankoloon jäänyt yhtä ja
toista. Kunniansa saavat kuulla lähinnä menneiden vuosien esimiehet
ja yhteistyökumppanit eli lehtitalojen toimitus- ja talousjohtajat,
mutta kirjoittajaa kaivelee myös se, että naistenlehdet eivät
vieläkään tunnu olevan oikein 'salonkikelpoisia'. Eivät ainakaan
olleet viisi vuotta sitten, kun ammattilehti Markkinointi & Mainonta
valitsi Suomen parhaat sisältöpomot. Ykköseksi nousi
Talouselämän Pekka Seppänen, kakkoseksi Aamulehden Matti Apunen.
Gloria-lehtiperheen 'äiti' Riitta Lindegren jäi kolmanneksi:
valinnan tekivät mediapäättäjät, joista valtaosa oli miehiä.
Tästä Lindegren muistaa urputtaa - tosin M&M:n silloisen
toimittajan suulla.

 Lindegreniä eivät myöskään viehätä nykyjournalismiin
kuuluvat 'paljastukset' ja 'kohut', ei liioin kvartaalikapitalismi.
Vanhan sanonnan mukaan kirjankustantamoissa kvartaalin mitta olisi
noin neljännesvuosisata. Lehdistön puolella uusi tulokas voisi
ehkä viidessä vuodessa kasvaa täyteen mittaansa, jolloin
taloudellista tulosta olisi lupa odottaa. Vain harvoissa tapauksissa
lehtitalolla on varaa ammentaa rahaa projektiin, joka ei tuo tulosta
jo tänä tai viimeistään ensi vuonna - tämän Lindegrenkin on
saanut useaan otteeseen todeta.

 Kuvaukset eri naistenlehtien suunnitteluprosesseista, lehtien
kehittämisestä ja toimituksellisesta työskentelystä ovat
oikeastaan kirjan parasta antia, samoin Lindegrenin pohdinnat siitä,
miksi kukin lehti menestyi tai ei menestynyt sekä miten ja miksi osa
niistä suorastaan 'tapettiin'. Riittävää lähdekritiikkiä
käyttäen kirjaa voisi näiltä osin käyttää jopa viime
vuosikymmenten talous- tai lehdistöhistorian lähteenä -
lehtitalojen ja kustantamojen toiminnan kuvauksia ei ole ainakaan
liikaa. Tekstistä löytyy myös viitteitä ja kannanottoja naisen
aseman, suomalaisen asenneilmapiirin sekä kulutus- ja
vapaa-ajanviettotottumusten muutoksiin.

 Toki tämän kirjan ääressä voi käyttäytyä myös kuten
tuoreen naistenlehden pudotessa postiluukusta: heittäytyä sohvalle
suklaalevy kourassa ja antaa tarinoiden viedä vaikkapa eri
vuosikymmenten kuninkaallisiin häihin. Niitä riittää!



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/