[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Norjalaisetnologi(a)n muistokirja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anttonen, Marjut  FT, KM, dosentti, Turun yliopisto 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Horgen, Jan Erik; Jones, Michael; Olsen,Venke Åsheim (toim.). :
?Studenten som kom før faget?. Etnolog Rigmor Frimannslund
(1911-2006) - et minneskrift. Novus forlag, Oslo, 2011. 348 sivua.


Norjalaisetnologi(a)n muistokirja 
---------------------------------------------------------

Kirja on norjalaisen etnologi Rigmor Frimannslundin syntymän
100-vuotispäiväksi tehty juhlajulkaisu. Se valottaa päähenkilön
opiskeluaikaa ja pitkää elämäntyötä etnologina kietoen hänen
elämänvaiheensa yhteen tieteenalan kehityksen kanssa Norjassa.
Kirja on samalla myös norjalaisen etnologian muistokirja, sillä
oppiaine lakkautettiin Norjassa vuonna 2003.


Etnologi Rigmor Frimannslundin (1911-2006) juhlajulkaisu ilmestyi
hänen syntymänsä satavuotispäivänä 31. tammikuuta 2011. Siinä
esitellään Frimannslundin tuotantoa ja toimintaa oppiaineensa
opettajana ja tutkijana Norjassa, ja lopuksi vielä pohditaan
etnologian tämänhetkistä asemaa tieteenalana. Itsenäisenä
yliopistollisena oppiaineena etnologiaa ei Norjassa enää ole,
sillä se yhdistettiin folkloristiikan ohella kulttuurihistoriaksi
vuoden 2003 yliopistouudistuksessa.

Trendi on sama monessa muussa maassa; etnologian ja folkloristiikan
kaltaisia pieniä oppiaineita pyritään joko lakkauttamaan tai
ainakin yhdistämään suurempiin kokonaisuuksiin.  Tämä
kirjaesittely olkoon sen vuoksi välähdyksenä siihen, minkälaisten
vaiheiden kautta etnologia kehittyi itsenäiseksi oppiaineeksi
naapurimaassamme 70-80 vuotta sitten.

Kirjan toimittajista etnologi Venke Åsheim Olsen ja maantieteen
professori Michael Jones ovat tuttuja myös monelle suomalaiselle
perinteentutkijalle ja maantieteilijälle jo useiden vuosikymmenien
ajalta. Jan Erik Horgen puolestaan on mm. paikallishistoriateoksia
toimittava etnologi.

Kirjan sisällöstä

Laaja teos on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa on
seitsemän Rigmor Frimannslundin kirjoittamaa artikkelia vuosien 1956
ja 1998 väliseltä ajanjaksolta. Alkujaan englanniksi julkaistuissa
artikkeleissa Frimannslund käsittelee keskeisintä tutkimusaihettaan
eli maaseudun paikallisyhteisöjä. Tekstit on käännetty norjaksi
tätä teosta varten. Toisessa osassa on kaksitoista esitelmää
sankarittaren 90-vuotispäivänä järjestetystä symposiumista
vuodelta 2001. Kolmannessa osassa on kuusi tätä teosta varten
kirjoitettua lukua. Suurin osa kirjoittajista on etnologeja, joista
monet ovat olleet Rigmor Frimannslundin oppilaita ja useat myös
työtovereita. Lisäksi mukana on muutamia historian, sosiologian ja
kulttuurimaantieteen edustajia.

Rigmor Frimannslund avioitui myöhäisessä keski-iässä vuonna 1961
historian professori Anders Holmsenin kanssa ja käytti tuon jälkeen
kaksoissukunimeä. Juhlakirjan toimittajat kertovat kuinka Rigmor
Frimannslund Holmsen oli monen opiskelijan puheessa joko 'fru
Holmsen' tai pelkästään Rigmor. Kirjan toimittajat itse
käyttävät hänestä usein tuttavallisesti vain etunimeä. Minä
teen samoin tässä arviossani välttääkseni pitkän sukunimen
moninkertaista toistoa.

Kirja valottaa Rigmorin opiskeluaikaa sekä työskentelyä etnologina
ja kietoo hänen elämänvaiheensa yhteen tieteenalan kehityksen
kanssa Norjassa. Varhaiset opiskeluvuodet osuivat aikaan, jolloin
perinnetieteet vakiinnuttivat asemaansa samalla kun määrätietoinen
ja laajamittainen keruutoiminta voimistui osaksi kehitystä.

Oppiaineiden nimet ovat muuttuneet ajan myötä. Rigmorin aloittaessa
kansankulttuuria ja perinnettä tutkivat aineet olivat
folkelivsgransking ja folkeminnegransking. Suomennettakoon edellinen
vaikkapa kansanelämäntutkimukseksi - joka tapauksessa sen nimeksi
vakiintui sittemmin etnologia. Folkeminnegransking (usein myös
folkeminnevitenskap) voitaneen kääntää
kansanperinteentutkimukseksi, josta sittemmin tuli folkloristiikka.
Itsenäisiä oppiaineita ne eivät olleet vielä tuossa vaiheessa. On
vielä syytä mainita, että Norjassa on ollut 1890-luvulta lähtien
myös etnografi-niminen oppiaine, josta kehittyi nykyinen
sosiaaliantropologia.  

Rigmorin opiskeluvuodet

Rigmor Frimannslund oli nelilapsisen bergeniläisperheen toiseksi
vanhin tytär. Hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1930, jolloin
ylioppilastutkinnon suorittaneista vain 30 % oli naisia. Opintojensa
aineyhdistelmäksi hän valitsi norjan kielen, taide- ja
kulttuurihistorian sekä arkeologian.

Tuohon aikaan maan ainoa yliopisto oli Oslossa, minkä ohella
Bergenin museo antoi opetusta edellä mainituissa aineissa. Rigmorin
lisäksi museolle kokoontui kolme opiskelijaa, joista yksi oli
Rigmorin sisar Borghild. Opinnot etenivät siten, että joka toinen
lukukausi opiskeltiin Oslossa, joka toinen lukukausi Bergenissä. 
Museolla opetuksesta vastasi professori Gustav Indrebø,
kielitieteilijä ja historioitsija, jonka työhuoneessa opiskelijat
kuuntelivat opetusta.

Opintojensa ohella opiskelijat toimivat myös museon
aputyöntekijöinä välillä pientä tuntipalkkaa saaden mutta
välillä vapaaehtoistyöhön velvoitettuina. Myös Rigmor teki
tuntityötä professorin apulaisena ensimmäisestä opiskeluvuodesta
alkaen. Tällä tavoin opinnot lähtivät käyntiin.

Vuonna 1934 Rigmor siirtyi kokopäiväiseksi opiskelijaksi Osloon.
Aineyhdistelmäänsä hän valitsi myös uskontohistorian ja saamen
kielen, jota tuolloin kutsuttiin lapin kieleksi. Eniten häntä
kuitenkin kiinnostivat perinnetieteet. Oppi-isät olivat ajan tavan
mukaan monialaisia liikkuen kielitieteen perinteentutkimuksen,
historian ja arkeologian välillä, kuten saman ajan suomalaisetkin.

Kansanelämäntutkimusta Oslon yliopistossa opetti kielitieteilijä
Nils Lid (1890-1958), joka toimi vuodesta 1935 lähtien norjan toisen
kirjakielen, nynorskin, dosenttina. Hän oli laajasti kiinnostunut
kansankulttuurista ja opetti pientä ryhmäänsä kokoamalla heidät
yliopistokirjaston kansanperinnekokoelmien luo. Rigmorin kertoman
mukaan opiskelijat istuivat iltapäivisin kirjastossa pöydän
ympärillä keskustelemassa opettajansa johdolla.

Rigmorille vuosi 1939 oli käänteentekevä. Ruotsin valtio jakoi
nimittäin stipendejä ulkomaalaisopiskelijoille, ja Rigmor oli yksi
onnekkaista. Hän pääsi vuodeksi Tukholmaan opiskelemaan
kansanelämäntutkimusta professori Sigurd Erixonin johdolla.
Oppiaineen nimenä oli Ruotsissakin folklivsforskning, ja
opetuspaikkana Nordiska Museet. Sigurd Erixon (1888-1968) oli
ruotsalaisen etnologian johtohahmo tieteenalan kehittyessä
1900-luvun alkupuolella, ja hänen oppiaineensa oli hyvässä
maineessa eurooppalaisten etnologien keskuudessa.

Erixonin ulkomaalaisstipendiaattien joukossa oli keväällä 1939
muun muassa unkarilainen Béla Gunda, josta tuli kymmenen vuotta
myöhemmin etnologian professori Debrecenin yliopistoon. Juuri nyt,
marras-joulukuussa 2011, on Unkarissa Székesfehérvárin museossa
Béla Gundan 100-vuotismuistonäyttely.

Tukholmassa ollessaan Rigmor kävi myös Turun ja Helsingin
arkistoissa. Turussa hän tutustui Åbo Akademin professori K. Robert
W. Wikmaniin, josta tuli tärkeä kontakti yhteisten
tutkimusintressien vuoksi.  Wikman oli julkaissut pari vuotta
aikaisemmin huomiota herättäneen tutkimuksensa Die Einleitung der
Ehe (1937), joka käsitteli nuorison seurustelua ja aviopuolison
valintaa. Rigmor Frimannslund puolestaan suunnitteli kirjoittavansa
maisterintyönsä norjalaisista kihlaus- ja häätavoista.
Tukholmassa opiskelua varjosti kuitenkin toisen maailmansodan
puhkeaminen. Rigmor palasi takaisin kotiinsa Bergeniin joulun alla
1939.

Etnologia oppiaineeksi Oslon yliopistoon

Toisen maailmansodan myllerryksissä perustettiin Oslon yliopistoon
uusi oppiaine, kun Nils Lidin kielidosentuuri muutettiin
kansanelämäntutkimuksen professuuriksi vuonna 1940. Oppiaineen nimi
muutettiin etnologiaksi vuonna 1961.

Kielitieteilijänä Nils Lid toi perinteentutkimukseen etymologisen
suuntauksen ja saksalaisperäisen Wörter und Sachen -menetelmän.
Tämä sana ja asia -menetelmä oli tuohon aikaan keskeinen myös
suomalaisessa kansatieteessä. Suomalaisia ehkä kiinnostaa, että
professori Lid osasi viroa, saamea ja suomea, kielimies kun oli.
Hänellä oli runsaasti kontakteja Suomeen, mistä yhtenä
osoituksena oli nimittäminen Turun yliopiston kunniatohtoriksi
vuonna 1955. Hän on myös yksi niistä norjalaisista, jotka ovat
saaneet Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkin.  

Vuonna 1940 Rigmor palasi Bergenistä Osloon vastaperustetun
oppiaineen opiskelijaksi. Keskeneräinen maisterintyö, jonka aiheena
olivat norjalaiset kosintatavat, oli saatava valmiiksi. Alun perin
hänen oli määrä käsitellä työssään myös häätapoja, mutta
aihetta rajattiin valmistumisen nopeuttamiseksi. Oslossa näet
pelättiin saksalaismiehittäjien sulkevan yliopiston, mikä olisi
siirtänyt tutkinnon valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen.
Rigmor kiirehti kirjoitustyönsä parissa samaan aikaan kun
yliopistolla valmisteltiin Nils Lidin professuuria. Itse asiassa hän
jätti valmiin työnsä professorille muutamaa viikkoa ennen kuin
uudelle oppiaineelle annettiin oikeus myöntää tutkintoja. Vasta
sen jälkeen työ hyväksyttiin ja Rigmor sai todistuksensa
joulukuussa 1941. Tällä tavoin hänestä tuli uunituoreen
oppiaineen ensimmäinen maisteri, ja tästä syystä käsillä olevan
juhlakirjan nimeksi on valittu 'Studenten som kom før faget' eli
'opiskelija, joka tuli ennen oppiainetta'.

Valmistuttuaan Rigmor aloitti saman tien työnsä professorin
assistenttina ja toimi tehtävässä parin vuoden ajan, kunnes
siirtyi Vertailevan kulttuurintutkimuksen instituuttiin. Hän ei
koskaan väitellyt, eikä hänellä ollut varsinaista yliopiston
opetusvirkaa, mutta siinä vaiheessa, kun etnologian opetus laajeni
1960- ja 1970-luvulla, hän piti vuosittain luentokursseja
yliopistolla. Rigmor kuului sukupolveen, jolloin naisia oli
tieteentekijöinä erittäin vähän. Toisaalta hänellä oli
kuitenkin mahdollisuus saada koulutukseensa liittyvää ja sitä
vastaavaa työtä elämänsä ajaksi.

Paikallisyhteisöjen tutkimus elämäntehtävänä

Rigmorin elämäntehtäväksi muodostui maaseudun
paikallisyhteisöjen tutkimus, mihin liittyvää aineistoa hän alkoi
kerätä jo varhain. Aluksi hänen kiinnostuksensa kohteena olivat
muun muassa länsinorjalaiset tilat, joissa oli useita asumuksia (ns.
mangbølte garder).  Niistä kiinnostus laventui erilaisiin talo-,
tila-, piha- ja naapuriyhteisötutkimuksiin. Opintoihinsa liittyvät
ensimmäiset perinteenkeruun kenttätyöt Rigmor teki Bergenin
länsipuolella olevilla saarilla.

Jo vuonna 1922 oli Osloon perustettu Vertailevan
kulttuurintutkimuksen instituutti (Instituttet for sammenlignende
kulturforskning), jonka tehtävänä oli kieli-, uskonto- ja
perinnetieteellinen sekä arkeologinen tutkimus. Siellä Nils Lid oli
keskeinen hahmo johtaen perinnetieteellistä keruutoimintaa vuodesta
1924 lähtien aina professoriksi nimittämiseensä saakka. Vuonna
1929 hän alkoi kehittää koko maan kattavaa aineistonkeruuta
ottamalla yhteyttä kaikkiin 680 kuntaan ja tiedustelemalla sopivia
henkilöitä, joista voitaisiin koota kansankulttuuriin liittyvien
kyselyjen vastaajaverkosto. Tällä tavoin aloitettiin systemaattinen
tietojenkeruu arkistoa varten. Suomessa vastaavia perinnekeruita
tekevät edelleen ainakin SKS, SLS ja Museovirasto. Myös Turun
yliopiston kansatieteen oppiaineella on (ainakin aikaisemmin) ollut
oma postikyselyjen vastaajaverkostonsa.

Rigmor siirtyi instituuttiin vuonna 1943 jatkaen Lidin aloittamaa
toimintaa. Hän työskenteli kaikkiaan 32 vuotta instituutin
talonpoikaistutkimuksen osastolla, jonka keskeisenä toimintana oli
maaseutuyhteisöjä käsittelevä keruu- ja tutkimustyö.
Muistokirjan kirjoittajista monet käsittelevät hänen työtään
eri näkökulmista. Rigmorin kiinnostus näkyy kohdistuneen
aineelliseen kulttuuriin - rakennustapoihin ym. - mutta vielä
enemmän maaseutukylien yhteisöllisyyteen ja sosiaalisiin
suhteisiin. Hän on tarkastellut kyläyhteisöjä niin töiden
järjestämisen, asumisen kuin sukulaisuussuhteidenkin kannalta.
Talkoot ovat olleet yksi yhteisöllisen työnteon ja naapuriavun
muoto, ja talkootyönä on käsillä oleva juhlakirjakin syntynyt,
kuten toimittajat muistuttavat.

Vertailevan kulttuurintutkimuksen instituutin toiminta lakkasi vuonna
1975, minkä jälkeen sinne kerätty arkisto siirrettiin
valtionarkistoon. Rigmorin kerrotaan käyneen siellä
järjestämässä laajaa arkistoaineistoa vielä eläkkeelle
jäätyään.

Kuplavolkkareilla kenttätöihin

Etnologia oli Oslon yliopistossa pitkään todella pieni oppiaine,
johon alkoi tulla enemmälti opiskelijoita ja henkilökuntaa vasta
1960-luvulla. Bergenin yliopistoon etnologian laitos perustettiin
vuonna 1973. Samoihin aikoihin laajensivat museot toimintaansa
rahoituksen lisääntyessä, joten etnologian yhdeksi tehtäväksi
tuli museotyöntekijöiden koulutus.

Katoavan talonpoikaiskulttuurin kerääminen oli myös yksi
tehtävistä, ja tämän tiimoilta Rigmor luennoi Oslossa ja
Bergenissä 1960- ja 1970-luvulla. Tuon ajan opiskelijoista monet
olivat mukana hänen johtamillaan kenttätyömatkoilla, joita tehtiin
kaikkein intensiivisimmin 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Se
näyttää olleen kenttätöiden loistoaikaa, ja tarinat valokuvineen
ovat nyt kirjan sivuilla. Tosin opiskelijoiden kertomuksista välittyy
myös kuva kenttätöiden ohjaajasta, jonka into kerätä
mahdollisimman paljon aineistoa vaikutti jopa yltiöpäiseltä.
Keruuvimma lienee monien perinteentutkijoiden ominaisuus, sillä
maaniset suurkerääjät tunnetaan myös suomalaisissa museoissa ja
arkistoissa.

Kirjassa Rigmorin oppilaat kertovat opettajastaan viemässä
ryhmäänsä kenttätöihin kuplavolkkarillaan. Kun kaikki eivät
mahtuneet yhteen autoon, osti Rigmor kenttätöitä varten toisenkin
auton. Kirjan kansikuva esittää Rigmoria kenttätöissä - ja
volkkarit ovat taustalla. Kuva on vuodelta 1975.

Autonainen hänestä tuli jo 1940-luvun lopulla, jolloin hän oli
opintomatkalla Amerikassa vuosina 1948-1949. Paitsi että hän
opiskeli sosiologiaa Pennsylvanian yliopistossa ja kävi tutustumassa
Wisconsinissa asuvien amerikannorjalaisten elämään, kävi hän tuon
vuoden aikana myös autokoulun ja innostui autoista lopuksi
elämäänsä. Tekniset laitteet kiinnostivat häntä muutenkin, ei
vähiten kamerat ja nauhurit, jotka olivat tuiki tarpeellisia
kenttätöissä.

Muisteluksista piirtyy kuva vikkelästi ajattelevasta ja liikkuvasta
naisesta - huumorintajuinenkin hän näytti olevan - joka
ikääntyessään oli ilmeisesti varsinainen teräsmuori. Bergenissä
hän luennoi vielä 1980-luvun alussa, siis 70-vuotiaana. Noin
90-vuotiaana hän lähti atk-kurssille.

Muurahaiset ja perunat - Suomessa!

Kirjan monista luvuista nostan esiin yhden, joka avaa yllättäen
näkökulman Suomeen.  Maassamme jo 1940-luvulla tutkimusta tehnyt
maantieteilijä William Richard Mead (1915- ) osoittautuu nimittäin
Rigmor ja Anders Holmsenin ystäväpiiriin kuuluvaksi. He olivat
tutustuneet jossain tiedeyhteydessä 1960-luvun alkupuolen Oslossa,
minkä jälkeen Mead vieraili vuosittain Holmseneiden luona. Tämä
tapahtui useimmiten heinäkuussa, joten tapaamisista muodostui
epävirallisia seminaareja ja vadelmajuhlia isäntäväen
puutarhassa. Toisinaan keskusteltiin tutkimusmetodeista, ja tässä
yhteydessä Mead toteaa, kuinka Rigmor ja hän tunsivat olevansa
'vanhan koulun empiirikkoja' nuoremman tutkijapolven parissa
1960-luvulla. 'Tiesimme, että olimme jäämässä marginaaliin
akateemisissa ympyröissä', kirjoittaa Mead ja kertoo kuinka
tieteeseen oli alkanut tulla 'matemaattisia ja teoreettisia
viitekehyksiä sekä muodikasta keskustelua uudesta paradigmasta'. 

Mead jatkaa: 'Rigmor iloitsi lohduttavasta sitaatista, jonka olin
kopioinut H. G. Porthanin kirjeestä F. M. Franzénille, jossa hän
kirjoitti pari sataa vuotta sitten, että mikäli Franzén eläisi
yhtä kauan kuin hän itse, tulisi tämä elämään ehkä kolmen tai
neljän systeemin ajan.'  Edelleen Mead kertoo Rigmorin pitäneen
kovasti myös 1600-luvun filosofin ja tiedemiehen Francis Baconin
aforismista, jonka mukaan empiirikot ovat kuin muurahaisia, jotka
keräävät, kun taas ajattelijat ovat kuin hämähäkkejä, jotka
kutovat teorioita.  Rigmorilla oli ollut hauskaa, kun Mead oli
kutsunut häntä 1900-luvun muurahaiseksi - tässä kohden tekstiä
Mead käyttää suomenkielistä sanaa 'muurahainen' - ja verrannut
häntä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Muurahaiset -seuraan, joka
keräsi tietoja kansan elämäntavoista 1880- ja 90-luvun taitteessa.
Muiden kirjoittajien tavoin Mead viittaa Rigmorin valtavaan
aineistonkeruuvimmaan. Vanhuudenpäivinä tämän asunto oli täynnä
pahvilaatikkoja, joissa oli 'onnellisten kenttätyövuosien'
materiaalia, josta läheskään kaikkea ei ole muokattu
julkaisuiksi. 

Mead kertoo tässä yhteydessä myös omasta tutkimuksestaan
sodanjälkeisessä Suomessa. Hän tutki karjalaisen siirtoväen
asuttamista Savossa. Hän kirjoittaa kenttätöistään ja kuvailee
muun muassa tuolloisia maanmuokkaus- ja viljelytapoja. Rigmor ja hän
vertailivat tutkimuskohteitaan ja löysivät paljonkin
samankaltaisuuksia. Yhtenä kiinnostuksen kohteena oli
perunanviljelyn yleistyminen Norjassa ja Suomessa; muun ohessa
keskusteltiin esimerkiksi Suomen Talousseuran ja vastaavan
norjalaisen seuran toiminnasta.  Niinpä sitten 'joka ikisellä
vuosittaisella käynnilläni Rigmor kyseli minulta suomalaisista
perunoista', kirjoittaa Mead, jolla puolestaan oli tavallisesti
jotain uutta kerrottavaa Åbo Akademissa tehtyjen arkistotöiden
perusteella.

Pitkäaikaisena Suomen tuntijana ja ystävänä W. R. Mead on yksi
Suomalaisen Tiedeakatemian ulkomaalaisjäsenistä. Turun yliopiston
kunniatohtoriksi hänet nimitettiin vuonna 2003. Viimeksi hän
esiintyi Turussa maantieteilijöiden kongressissa vuonna 2009, jossa
olivat mukana myös tämän juhlakirjan toimittajat Venke Olsen ja
Michael Jones. 

Etnologia + folkloristiikka = kulttuurihistoria

Yllä olevan kaavan on esittänyt folkloristiikan professori Anne
Eriksen Oslon yliopistosta. Hänestä ja etnologian professori Bjarne
Roganista tuli kulttuurihistorian professoreja vuoden 2003 alussa,
jolloin heidän oppiaineensa liitettiin kulttuurihistoriaan
yliopistouudistuksen yhteydessä. Norjassa kyseistä uudistusta
nimitetään laatu-uudistukseksi ('Kvalitetsreform av høyere
utdanning').

Kirjan viimeisessä luvussa etnologi Per Hvamstad käsittelee
tieteenalan nykytilannetta Norjassa. Hän pitää lähinnä kohtalon
ivana sitä, että maan ensimmäisen etnologian maisterin juhlakirjan
suunnitteluvaiheessa etnologia katoaa itsenäisenä oppiaineena
yliopistoista. Sitä opetetaan kyllä edelleen, mutta
kulttuurihistorian sisällä. Hän myös harmittelee sitä, etteivät
ainakaan yliopiston ulkopuolella museoissa ja muissa tehtävissä
toimivat etnologit edes tiedä mitä yliopistossa tapahtui
oppiaineita yhdistettäessä. Hän arvelee, että etnologia ja
folkloristiikka alkoivat olla huonosti tunnettuja oppiaineita, joiden
opiskelijamäärät pienenivät, joten kulttuurihistoriaan
yhdistymisen toivottiin vahvistavan niitä. Samoihin aikoihin
lopettivat ilmestymisensä myös näiden tieteenalojen omat lehdet;
folkloristien Tradisjon ja etnologien lehdet Norveg ja Dugnad
yhdistyivät Tidskrift for kulturforskning -nimiseksi lehdeksi, joka
alkoi ilmestyä vuonna 2002.

Muissa pohjoismaissa etnologia on edelleen oppiaineena. Tanskassa
sitä opetetaan eurooppalaisen etnologian nimellä Kööpenhaminassa.
Ruotsissa sen asema on ilmeisesti kaikkein vahvin ja opetusta annetaan
monessa yliopistossa. Hvamstad selvitteli tieteenalan tilannetta
naapurimaissa valmistellessaan tätä artikkelia juhlakirjaan. Itse
asiassa hän lähetti kauttani kysymyksen suomalaisen
kansatieteen/etnologian laitoksille muutamia vuosia sitten.  Ainakin
professori Pekka Leimu lähetti täältä vastauksensa, johon Hvamstad
viittaa tekstissään. 

Hän huomauttaa myös, että Norjasta puuttuu samanlainen oppiaineen
historiaa ja kehitystä kuvaava teos kuin suomalaisesta
kansatieteestä/etnologiasta professori Matti Räsäsen toimittama
Pioneers, The History of Finnish Ethnology (1992). Ruotsissa on
vastaavasti professori Mats Hellspong toimittanut sikäläisen
etnologian kehityksestä kertovan kirjan Lusthusporten: En
forskningsinstitution och dess framväxt 1918-1993. Kirja ilmestyi
vuonna 1993 ruotsalaisen etnologian 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. 
Vastikään on myös ilmestynyt Mats Hellspongin ja Fredrik Skottin
toimittama Svenska etnologer och folklorister (2010).

Tämä Rigmor Frimannslundin muistokirja joka tapauksessa tuo oman
osuutensa norjalaisetnologian oppihistoriaan. Samalla se kertoo
siitä, miten samankaltaisten vaiheiden kautta pohjoismaiden
kansanelämäntutkimus, etnologia, kansatiede, perinteentutkimus -
mitä nimeä milloinkin käytetään - on kehittynyt. Eroista
huolimatta yhtäläisyyksiä on paljon. Yhteistä suomalaiselle ja
norjalaiselle etnologialle on lisäksi se, että ruotsalainen
etnologia on ollut molemmille tärkeänä esikuvana. 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/