[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Veljiksi lihassa vai hengessä?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pekka Metso  yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Korpela, Jukka: Miesparin siunaaminen. Viisi ortodoksista
keskiaikaista rukousta. Arator, 2011. 67 sivua.


Veljiksi lihassa vai hengessä?
---------------------------------------------------------

Kristillinen käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä on omana
aikanamme kyseenalaistettu. Asian ympärillä käytyyn keskusteluun
tuovat lisäsävyä Jukka Korpelan kääntämät keskiaikaiset rukoukset
samaa sukupuolta olevien ystävysten siunaamiseksi. Muinaisten
tekstien takaa Korpela kritisoi nykypäivän kirkkoa, kuitenkaan
ottamatta kantaa itse avioliittokäsitykseen.


Viime vuonna maassamme keskusteltiin julkisuudessa laajasti ns.
homoliitoista eli samaa sukupuolta olevien ihmisten oikeudesta
liittonsa virallistamiseen myös (ja lähinnä evankelis-luterilaisessa)
kirkossa. Keskustelu on innoittanut Itä-Suomen yliopiston historian
professori Jukka Korpelaa julkaisemaan viiden rukouksen valikoiman
900-1300 -luvuilla käytössä olleita toimitustekstejä, joilla kahden
kristityn ystävyys siunattiin. Ystävyysliittoihin (kr. adelfopoiesis
eli veljeksitekeminen) kohdistuva tutkimus on viime vuosikymmeninä
tarjonnut aineksia samaa sukupuolta olevien liitosta käytyyn
keskusteluun, johon Korpelakin nyt teoksellaan liittyy. Korpela
ilmoittaa teoksensa tavoitteeksi osoittaa'

'että kristillisen kirkon historiassa on siunattu myös miespareja
rakastamaan toisiaan' (s. 5). Tämän tavoitteen teos saavuttaa
tuomalla käännökset lukijoiden ulottuville. Toimitusten perusteella
syntyy kuva liturgisesta käytänteestä, jossa kahden miespuolisen
ystävyksen suhteelle anotaan kristillisten hyveiden moninaisuutta,
jotta suhde heijastaisi esikuvallisten apostolisten ystävyyssuhteiden
täyteyttä. Anomusten kohteena olevan ystävyyden tavoitteena on
'yhdistyminen veljiksi ei lihasta vaan uskolla ja hengellä'.

Korpela ei esitä miten tekstejä pitäisi tulkita oman aikansa
kontekstia vasten tai miten ne ovat (jos ovat) yhteydessä
ajankohtaiseen keskusteluun samaa sukupuolta olevien parisuhteesta.
Rivien välistäkään ei löydy osviittaa siitä, siunattiinko ystävykset
Korpelan mukaan täysvaltaiseen ruumiilliseen rakkaussuhteeseen vai
läheiseen ystävyyteen ilman lihallista yhdistymistä. Korpelan
varovaisuus on tässä suhteessa varmastikin viisautta. Anakronistisen
yhteyden oman aikamme keskusteluun Korpela tosin synnyttää
käyttäessään ystävyysliitosta tendenssimäistä ilmausta 'samaa
sukupuolta olevien liitto' (s. 30).

Siinä, missä itse käännetty teksti tuntuu varsin yksiselitteisiltä
rukouksilta, Korpela on valjastanut niille laatimansa johdannon
poleemiseen käyttöön. Roomalaisen rangaistus- ja kidutuskäytänteiden
tutkimuksen sivuuttaen Korpela toteaa, että sanaa 'risti' ei
Raamatusta löydy. Sellaiseksi hän ei kreikkalaista stauros -sanaa
hyväksy. Sanalla kuitenkin viitataan antiikin lähteissä nimenomaan
siihen pysty- ja vaakapuun muodostamaan kidutusvälineeseen, johon
ristiä tarkoittavalla sanalla eri kielissä nykyisin viitataan.

Naispresbyteerien Korpela väittää kuuluneen varhaiseen
kristillisyyteen, vaikka asiasta oleva tuore tutkimus osoittaa
päinvastaista (Ks. Ordained Women in the Early Church. A Documentary
History. Edited and translated by Kevin Madigan and Carilyn Osiek,
2005).

Korpela tulee syösseeksi kaksinaismoralistiseen alhoon valtaosan
luostarikilvoittelua kuvaavasta lähdeaineistosta esittämällä, että
luostarien ohjaajavanhusjärjestelmä jatkoi 300-1000 -luvuilla
antiikin paiderastia -järjestelmää. Tunnetusti seksuaalinen
kanssakäyminen lukeutui pederastian piiriin. Korpelan olisi suonut
tarkentavan kuinka fyysisenä sukupuoliseen pidättyvyyteen
sitoutuneiden luostariveljien yhteys hänen mukaansa ilmeni.

Toistuvasti lukijan silmä tarttuu siihen, miten kirkon virkarakenne
ja sakramenttielämä esitetään maallisen vallankäytön ilmauksiksi.
Syntyy vaikutelma, että kirjoittajan mukaan kristinuskossa ei ole
maallisen valtapelin lisäksi muita aatteellisia tai intellektuaalisia
kantavia periaatteita. Vai eikö hän vain halua tunnistaa niitä?
Tietenkin kirkko on kytköksissä inhimillisen todellisuuden ilmiöihin
ja pyrkimyksiin, mutta silti ihmettelen eikö tieteellinen
historiantutkimus lainkaan kykene tavoittamaan kristinuskosta muuta
kuin poliittisen pelin ja mysteereiksi naamioidun
kontrollointijärjestelmän?

Rukouksen määrittely osoittaa hyvin miten kristillinen eetos ei
lainkaan avaudu Korpelalle: 'Ajatus siitä, että Jumalaa pitää
rukoilla ja palvella, on kummallinen. Kaikkivaltias kaiketi osaa ja
tietää kaiken, joten miksi häntä pitäisi palvoa tai miksi hän
rukouksien vuoksi muuttaisi mieltään.' (s. 11) Mahtaako
kristillisessä teologiassa rukouksen perusidea todellakin olla se,
että Jumalaa koetetaan manipuloida muuttamaan mieltään? Tämä
uusateismin piirissä esitetty uskontokriittinen argumentti ohittaa
täysin ajatuksen persoonallisesta jumalasuhteesta, johon sisältyy
ihmisen tarve ilmaista itsensä Jumalalle, tulla kuulluksi ja kohdata
hänet. Kristinuskon edustamien uskomusten tunnistamisella ei ole
mitään tekemistä sen kanssa kuinka tosina kirjoittaja niitä itse
pitää. Yhtä kaikki, uskonnon kokemuksellinen ulottuvuus ja
maailmankatsomuksellinen aines loistavat poissaolollaan - toki
ystävyysliiton siunauskaavoissa ne ovat läsnä.

Ortodoksisessa kirkossa ei Korpelan mukaan voida tavoittaa yleisesti
hyväksyttyä ja laajapohjaista uskon ja käytänteiden perinnettä.
Kaiken kaikkiaan kristinusko on Korpelalle kokoelma kulttimenoja,
uskomuksia ja ajatuksia erilaisista aatevirtauksista ja lähinnä
pakanallisista uskonnoista. Syystä tai toisesta kristinuskon eroa
väitettyihin ideologisiin alkulähteisiin ja vaikuttajiin ei esitellä.

Julkisuudessa  (Ilona Hietanen: Miespareja on siunattu liittoon jo
keskiajalla, HS 4.8.2011) Korpela on esiintynyt kirjansa tiimoilta
ortodoksisen kirkon diakonina. Tätä vasten on selvää, että Korpela on
kohdistanut teoksensa keskiaikaista ystävyysliittotutkimusta
laajempaan yhteyteen. Teos lienee tarkoitettu horjuttamaan
erityisesti ortodoksisen kirkon perinteistä itseymmärrystä. Tämä
selittäisi kristillisyyden nykymuodon 'historiattomuuden' nousemisen
kommentaarin keskusteemaksi. Korpela haluaa osoittaa ortodokseille,
että yliopistotutkimus on vapaa hengellisen perinteen odotuksista.
Näinkin kärkevä rajanveto kristilliseen perinteeseen synnyttää
kuitenkin häiritsevän vaikutelman tarkoitushakuisuudesta.
Ortodoksisen yliopistoteologian perinteet ovat Suomessa vielä
vähäiset, mutta Korpelan viitoittamalle suunnalla tuskin on
kannattajia akateemisissa teologipiireissä.

Ortodoksien keskuudessa ei vielä ole kovin montaa korkeasti
koulutettua kirkonmiestä. Luontevan paikan löytäminen
professorintuolin ja alttarin välillä voi olla hankalaa, varsinkin
jos ne sijoitetaan mahdollisimman kauaksi toisistaan.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/