[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Satavuotiaan muisti virkistyy

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Heini Hakosalo  FT, yliopistonlehtori, Oulun yliopisto,
Historiatieteet
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nyström, Samu (toim.): Vapaus, terveys, toveruus. Lääkärit Suomessa
1910-2010. Fennomed, 2010. 518 sivua.


Satavuotiaan muisti virkistyy
---------------------------------------------------------

Lääkäriliitto juhlistaa satavuotista historiaansa
mittavalla historiateoksella, joka on enemmän kuin järjestöhistoria.
Neljän historioitsijan kirjoittama teos käsittelee asiantuntevasti ja
kiinnostavasti paitsi Lääkäriliiton vaiheita myös suomalaisen
terveydenhuoltojärjestelmän ja lääkärikoulutuksen kehitystä,
lääkärityön arkea ja lääkärintyöhön liittyviä eettisiä kysymyksiä
1900-luvun ja 2000-luvun alun Suomessa.


Vapaus, terveys, toveruus on julkaistu Lääkäriliiton satavuotisjuhlan
kunniaksi. Liitto on rahoittanut tutkimustyön ja lahjoittanut teoksen
kaikille jäsenilleen. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain yhden järjestön
historia, vaan, kuten teoksen alaotsikko muistuttaa, suomalaisen
lääkärikunnan historia viimeisen sadan vuoden ajalta. Sellaisena se
on erittäin tervetullut ja tarpeellinen lisä suomalaiseen
medihistorian kirjoitukseen[1].

Kyseessä ei ole ensimmäinen Lääkäriliiton tilaama historia[2], mutta
kylläkin ensimmäinen jonka ovat kirjoittaneet ammattihistorioitsijat.
Historiatoimikunnan puheenjohtaja Pekka Anttila kertoo työn
lähtökohdista: 'Juhlakirjan tuli olla enemmän kuin tavanomainen
järjestöhistoriikki. Alusta alkaen oli selvää, että historiateos
kirjoitetaan historiatieteen menetelmien mukaan. Haluttiin myös, että
kirjoittajat ovat historian tutkimuksen ammattilaisia, jotka
tarkastelevat aihetta ammattikunnan ulkopuolelta.' Päätöksestä ei voi
kuin onnitella tilaajaa. Kirjoittajille on annettu runsaasti tilaa
sanoa sanottavansa, ja kohtuudella aikaakin. Tulos on
ammattimaisuudessaan, laajuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan aivan
toista luokkaa kuin järjestön aiemmat historiikit.

Tutkimusaineiston ytimen muodostaa Lääkäriliiton tuottama kirjallinen
ja kuvallinen aineisto. Haastatteluja on tehty puolensataa.
Lääkäriliiton arkistoa - ja puuhakkaita skannaajia - lienee
kiittäminen myös siitä, että kirja on erittäin runsaasti ja
mielenkiintoisesti kuvitettu. Urakka on ollut mittava ja lopputulos
massiivinen. Kirjassa on (viitteineen) 518 sivua, jotka vastaavat
kooltaan suurin piirtein kahta normaalikokoista sivua. Kirjan
lukemiseen tarvitaan tukeva pöytä ja runsaasti aikaa. Kirjan pääluvut
on kuitenkin mahdollista lukea myös itsenäisinä osatutkimuksina.
Valikoivampaa lukemista vaikeuttaa se, että kirjasta, merkillistä
kyllä, puuttuu asiahakemisto.

Teoksen neljä kirjoittajaa ovat nuoria historioitsijoita Helsingin
yliopistosta: FM Samu Nyström, joka on myös kirjan toimittaja, on
laatinut katsauksen Lääkäriliiton satavuotiseen historiaan, luvun
lääkäreistä ja terveyspolitiikasta sekä luvun lääkärien toimista
sotien ja epidemioiden aikana. FM Sari Aallon osuus painottuu
koulutukseen, kollegiaalisuuteen ja ammatti-identiteetin
muovautumiseen. FT Ilkka Levä kirjoittaa edunvalvonnasta ja FM Oona
Ilmolahti lääkärintyön käytännöstä. Osat ovat jokseenkin itsenäisiä,
joten aloitan esittelemällä kunkin kirjoittajan panoksen - tämä
auttaa lukijaa löytämään tiensä häntä ensisijaisesti kiinnostavalle
alueelle.


Satavuotinen Lääkäriliitto ja terveydenhuollon kehitys


Samu Nyströmin 'Suomen Lääkäriliitto sata vuotta' avaa teoksen ja
esittelee lääkäriliiton organisaation ja tehtävät. Nyström vetää
liiton historian yhteen sujuvasti ja uuvuttamatta lukijaa liiaksi
yksityiskohdilla. Jossain suhteissa teksti on varsin etäällä
perinteisestä järjestöhistoriasta: se ei sisällä yhtään
organisaatiokaaviota tai tilastoa. Välillä, esimerkiksi silloin kun
Nyström luettelee huolellisesti järjestön toimihenkilöitä, ollaan
lähempänä perinteistä järjestöhistoriaa.

Lääkäriliiton merkitys on kiistatta suuri  sekä lääkärikunnan että
suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Järjestöön ovat kuuluneet ja
kuuluvat lähes kaikki suomalaiset lääkärit - ensimmäisen
maailmansodan aikaa lukuun ottamatta vähintään 90 prosenttia
ammattikunnasta. Vuodesta 1973 eteenpäin liitto on hyväksynyt
jäsenikseen myös kandidaatteja.

Lääkäriliitolla on kolme sääntömääräistä tehtävää: kollegiaalisuuden
ylläpitäminen, lääkärikunnan taloudellisten ja sosiaalisten etujen
edistäminen sekä terveydenhuollon kehittäminen (viimeinen tehtävä
lisättiin 1920-luvulla). Käytännössä tärkeää on ollut yhteishengen
vahvistaminen, kilpailun karsiminen ja intressiristiriitojen
yhteensovittaminen, täydennyskoulutus ja tietysti edunvalvonta.
Liitto on myös tuottanut tutkimusta lääkäreistä. Lääkäriliitto on
halunnut olla enemmän kuin vain ammattiliitto. Se on halunnut olla
'korporatiivinen vaikuttaja' (s. 14), ja siinä sen voi katsoa myös
onnistuneen.

Toinen maailmansota toimii vedenjakajana järjestön historiassa.
Liiton organisaatio uudistettiin 1949-50, yleiskokousten sijaan
korkeimmaksi päättäväksi elimeksi tuli vaaleilla valittu
valtuuskunta. Käytännössä operatiivista valtaa käytti kuitenkin
edelleen hallitus. Järjestön kasvoina on toiminut hallituksen
puheenjohtaja, jota on ollut tapana nimittää Lääkäriliiton
puheenjohtajaksi. Ennen sotia liiton johto eli hallituspaikat olivat
tiukasti helsinkiläisten miesten käsissä, osittain siksi että
Helsingin ulkopuolella asumista pidettiin ylittämättömänä käytännön
esteenä hallitustyöskentelyn kannalta. Ensimmäinen (varsinainen)
naisjäsen hallitukseen valittiin 1952. Pohjoinen Suomi oli
aliedustettuna ainakin 1960-luvulle saakka.

Maailmansota muodosti vedenjakajan myös liiton yhteiskunnallisen
vaikuttamisen tavassa. Ennen sotia vaikuttamiseen ei juuri välikäsiä
tarvittu, sillä pitkälti samat henkilöt käyttivät valtaa
yliopistolla, Lääkintöhallituksessa ja Lääkäriliitossa sekä
johtavissa terveydenhuoltojärjestöissä. Mikko Jauho (2007) on
käyttänyt aikakaudelle luonteenomaisesta hallintatavasta osuvaa
nimitystä 'personaaliunioni' ja Kauttu & Kosonen (1985) myöskin
kuvaavaa ilmaisua  'kodikas veljespiiri'. Sodanjälkeisessä
yhteiskunnassa yhteiskunnallinen vaikuttaminen on ollut
monimutkaisempaa ja vaatinut enemmän välikäsiä (esim. toimittajat ja
lääkärikansanedustajat) ja muodollisia yhteistyöfoorumeita (erilaiset
asiantuntijaelimet).

Toinen Samu Nyströmin kirjoittama luku, 'Lääkärit ja terveyden
politiikka' keskittyy terveydenhuoltojärjestelmän kehitykseen ja
lääkärien rooliin siinä. Tämä on iso pala purtavaksi, vaikka
tutkimuskirjallisuutta aiheesta onkin tarjolla jonkin verran.
Tutkimuksellisesti uutta edustaa Nyströmin onnistunut yhteenveto
viimeisten vuosikymmenten kehityksestä.

Nyström nostaa esiin myös kipupisteitä, niitä kohtia joissa
lääkärikunnan, potilaan ja yhteiskunnan intressit eivät ole
kohdanneet kitkatta. Esimerkiksi abortti- ja sterilisaatiolait
antoivat lääkärikunnalle huomattavaa valtaa yksilötasolla, ja
väestökysymys oli myös polttava yhteiskunnallinen kysymys. Lääkärien
oikeus kirjoittaa laillista alkoholia ja huumeita oli eräs kipupiste.
Pirtureseptien kysyntä ei suinkaan lakannut kieltolain kumoamiseen.
Liitto vastusti johdonmukaisesti kaikkia yrityksiä rajoittaa
reseptinkirjoitusoikeuksia tai valvoa niitä ulkopuolelta, mikä oli
osaltaan synnyttämässä Suomen sotien jälkeisen Euroopan suurimpia
laillisten huumeiden markkinoita. Sotien jälkeen Lääkäriliitto alkoi
kampanjoida alkoholin, tupakan ja huumeiden käyttöä vastaan.

Nyströmin kolmas osuus, 'Sodat ja pandemiat lääkärien haasteena' on
suppea katsaus lääkärien toimintaan 1900-luvun sodissa sekä
influenssaepidemioihin, lähinnä vuosien 1918-20 espanjantautiin.
Jakso sisältää luettelot sisällissodassa ja vuosien 1939-45 sodissa
kuolleista lääkäreistä ja lääketieteen kandidaateista. Jakso on
mielenkiintoinen mutta suppea ja jää sellaisena jossain määrin
irralliseksi kirjan kokonaisuudessa. Sodanjälkeinen aika kuitataan
yhdellä sivulla, joten esimerkiksi polioepidemiat tai tuberkuloosin
laantuminen jäävät käsittelemättä. Se joka haluaa lukea lisää
sairauksien historiasta suomeksi voi etsiä käsiinsä Heikki Vuorisen
Tautisen historian (2002) tai Lena Huldénin Kuusijalkaisen vihollisen
(2008).


Lääkäriksi oppiminen


Sari Aallon osuus on nimeltään ''Ilman kollegiaalisuutta ei ole
lääkäreitä'. Lääkäriyhteisö ja ammattikunnan kulttuuriin kasvaminen',
mutta otsikkona voisi olla myös 'lääkäriksi oppiminen', niin
keskeisesti se käsittelee koulutusta ja työhön kasvamista. Aallon
osuus onkin kiinnostava paitsi kollegiaalisuuden myös
lääkärikoulutuksen ja ylipäätään korkeakoulutuksen historian
näkökulmasta. Tutkimuskirjallisuuden osalta jaksossa nojataan
vahvasti Matti Klingen ja Laura Kolben yliopistohistoriallisiin
tutkimuksiin, ja voisi olettaa että Aalto on hyötynyt Klingen ja
Kolben läsnäolosta historiatoimikunnassa. Jakso sisältää jonkin
verran myös tervetullutta vertailua muihin maihin (Ruotsiin ja
Saksaan).

Aalto kertoo sujuvasti ja kiinnostavasti, miten medisiinarin
ammatti-identiteetti on rakentunut opintojen aikana ja miten
kollegiaalisuutta on ylläpidetty valmistumisen jälkeen. Hän selvittää
tutkintojen kehitystä, jota yleisellä tasolla leimaa ammatillistuminen
ja virtaviivaistuminen. Huomiota saa myös opiskelijaelämän
epävirallinen puoli, jolla onkin iso rooli ammatti-identiteetin
muokkaajana. Tiukan karsinnan aikakaudella kasvanutta nykylukijaa voi
hämmästyttää, että lääketieteen opiskelijoiden määrää alettiin
rajoittaa vasta 1933, ja varsinaiset pääsykokeet (
karsintakuulustelut) tulivat käyttöön 1945. Kirjallisista
opinto-ohjelmista medisiinarit pääsivät nauttimaan vuodesta 1961
eteenpäin. Siihen asti tieto oli siirtynyt 'perimätietona isännältä
toiselle' (s. 87). Lääkärin ammatti on vahvasti periytyvä, mikä on
osaltaan edistänyt tiiviin ja omintakeisin ammatillisen
heimokulttuurin syntyä.

Aalto tarkastelee myös kollegiaalisuuden ongelmia, siis lääkärikunnan
koherenssia eri aikoina uhanneita ilmiöitä. Vuosisadan alkupuolella
suurimpana vaarana nähtiin ammattikunnan sisäinen kilpailu, joka
uhkasi lääkärien taloudellisia etuja: maaseudulla lääkärin
tunkeutuminen (toisen) kunnanlääkärin reviirille ja kaupungeissa
liian räikeä ilmoittelu. Alkoholireseptien tehtaileminen kieltolain
aikana ja sen jälkeen korostivat kollektiivisen kontrollin
merkitystä. Toisen maailmansodan jälkeen liiton sisään syntyi
intressiryhmiä, ja 1960-luku toi mukanaan puoluepolitiikan.
Kollegiaalisuus ja etiikka olivat pitkälti synonyymiset 1950-luvulla
saakka, minkä jälkeen käsite 'etiikka' sai - pitkälti ulkomaisten
esikuvien vaikutuksesta - muitakin merkityksiä kuin sovelias käytös
kollegoita kohtaan.


Lääkärien työmarkkinakokemus


Ilkka Levän osuus käsittelee Lääkäriliiton harjoittamaa
edunvalvontaa. Tehtävä on haastava, eikä sitä helpottavaa
tutkimuskirjallisuutta juuri ole. Aineistomassojen jäsentämisessä
Levä on käyttänyt apuna yhteiskuntafilosofiaa, psykohistoriaa ja
representaatioanalyysiä.  Levä viljelee teoreettisia käsitteitä
selvästi ahkerammin kuin muut kirjoittajat. Hänen piirtämänsä
kokonaiskuva edunvalvonnasta on kiinnostava, mutta viime
vuosikymmenten osalta jossain määrin jäsentymätön.

Edunvalvonnan kannalta keskeisiä kysymyksiä ovat olleet muun muassa
taksat, yksityispaikat (myöh. erikoismaksuluokka),
kunnanlääkäriohjesääntö ja sen noudattaminen, vakuutuskiistat,
apulaislääkärien palkkaus ja asema, työaika ja päivystyskorvaukset.
Edunvalvonnan keinoja ovat olleet hakukielto (vuodesta 1912 saakka),
irtisanoutumiset ja lakot ja tietysti epäsuora vaikuttaminen
esimerkiksi toimittajien ja kansanedustajien kautta. Aggressiivinen,
selkeästi tulotason nostamiseen painottuva edunvalvontalinja alkoi
70-luvun lopulta. Lääkärien työtaistelutoimien kansallinen merkitys
näkyy siinäkin, että niin pääministeri Paasikivi kuin presidentti
Kekkonenkin ovat pitäneet tarpeellisena puhutella liiton hallitusta.
Levä pitää edunvalvonnan menestyksen eräänä syynä lääkärityön
luonteeseen kuuluvaa pragmaattisuutta. Tähän voisi lisätä hyvän
paineensietokyvyn ja ammatillisen yhtenäisyyden.

Suomen historian kaksi lääkärilakkoa saavat Levän esityksessä paljon
huomiota. Lakkoileminen tuli virkamiehille - joita suurin osa
lääkäreistäkin oli - lain mukaan mahdolliseksi vasta vuonna 1970, ja
ajatus lakkoilemisesta oli senkin jälkeen vieras etenkin monille
vanhemmille lääkäreille. Ensimmäinen lääkärilakko oli keväällä 1984
ja kesti viitisen viikkoa. Pitempi lääkärilakko koettiin keväällä ja
kesällä 2001. Vuonna 1998 oli lisäksi vakava lakonuhka. Lakot
toteutettiin taidolla ja liiton kannalta onnistuneesti: keskeiset
tavoitteet saavutettiin eikä yleinen mielipide kääntynyt radikaalisti
tai pysyvästi lääkäreitä vastaan. Menestystä edisti osaltaan tehokas
tiedotustoiminta, jolla vaikutettiin sekä poliittisiin päättäjiin
että - median kautta - kansalaisiin.

Ansiokehitys on edunvalvonnan avainkysymyksiä ja myös teema, jota ei
paljoakaan käsitellä teoksen muissa osissa. Tässä suhteessa Levän
jakso on jonkinasteinen pettymys, sillä se ei anna ansiokehityksestä
selkeää käsitystä. Levä kyllä puhuu paikoin lääkärien tuloista, mutta
hän suhteuttaa ne vain nykyeuroihin. Hän kertoo esimerkiksi, paljonko
piirilääkärin palkka ja palkkiot olivat 1900-luvun taitteessa
silloisina markkoina ja nykyisinä euroina, ja huomauttaa, että tulot
olivat 'varsin kohtuulliset vuosisadan vaihteen mittapuulla
tarkasteltuna' (s. 245). Lukija ei kuitenkaan voi arvioida väitteen
paikkaansa pitävyyttä, koska 'vuosisadanvaihteen mittapuusta' ei
kerrota mitään. Lääkärin ansiotasosta olisi saanut paremman kuvan,
jos ansiot olisi suhteutettu esimerkiksi elinkustannuksiin tai jonkin
muun valtion virkamiesryhmän tuloihin. Verotusta koskevat tiedot
jäävät myöskin viitteellisiksi.

Kun Levä pääsee 1990-luvulle, laman ja uusliberalismin nousun
vuosikymmenelle, aikaan, jolloin tapahtui paljon rakenteellisia
muutoksia, hänellä alkaa olla vaikeuksia pitää langat käsissään.
Parhaimmillaan hänen tekstinsä tarjoaa dramaattisen lähikuvan
edunvalvonnasta in action. Pahimmillaan se on puuduttavan
yksityiskohtaista selostusta edunvalvonnan käänteistä rytmitettynä
osin kryptiseksi jäävillä psykohistoriallisilla termeillä ja
lainauksilla kriittisten yhteiskuntafilosofien teksteistä. Syiden ja
seurauksien analyysi on ajoittain vaarassa korvautua
korkealentoisella metaforiikalla. Olennaista olisi ollut kertoa
lukijalla asioita joita hän ei voi lukea muualta. Esimerkiksi 2001
lakon osalta ainakin minua olisi kiinnostanut enemmän Lääkäriliiton
julkisuudenhallinnan käytännön toteutus kuin Mervi Pantin sinänsä
epäilemättä pätevä analyysi Helsingin Sanomien uutisoinnista.
Helsingin Sanomat ei ole yhtä kuin media, puhumattakaan siitä että se
olisi oikotie suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan.


Lääketaidon kokemus


Oona Ilmolahti kertoo luvussaan 'Lääkärit ja lääketaidon kokemus'
lääkärin käytännön työstä viimeisen sadan vuoden aikana: taudeista,
joita vastaan lääkärit taistelivat, ja keinoista, joilla he sen
tekivät. Luvun lopussa nousee vielä esiin joukko tärkeitä
erityiskysymyksiä: potilas-lääkärisuhde, mielen ja ruumiin suhde,
salassapitovelvollisuus, potilasvahinkokysymykset ja kantelut,
puoskarointi ja vaihtoehtohoidot, tahdonvastainen hoito. Ilmolahden
osuudessa on oma alalukunsa lääkärin etiikasta, ja huomiota saavat
myös muut parantajat kuin akateemisen koulutuksen saaneet lääkärit.
llmolahti näkee 1900-luvun kehityksessä neljä suurta linjaa: kasvava
erikoistuminen, yhteiskunnallisen säätelyn kasvu, lääkäri-potilas
-suhteen tasa-arvoistuminen ja vuorovaikutuksen lisääntyminen, sekä
hoitotehon valtava kasvu uusien lääkkeiden ja menetelmien ansiosta.

Lääkärin käytännön työstä ja sen kehityksestä kiinnostuneelle
maallikolle Ilmolahden osuus on kirjan jaksoista antoisin. Se
osoittaa havainnollisesti, miten valtava muutos lääkärintyön
ydinalueella, taudinmäärittelyssä ja terapiassa, on tapahtunut alle
sadan vuoden aikana. Ilmolahden osuus tuo yhteen lääkärin, sairauden
ja potilaan, ja siinä mielessä se on merkittävä lisä suomalaiseen
medihistoriaan, jossa hoitamisen arkikäytäntöä eri aikoina on
toistaiseksi tutkittu vähän. Kirjoittaja nostaa kiitettävästi esiin
myös muita suomalaisia medihistorian tutkijoita. Ilmolahden osuus
soveltuu käytettäväksi lääketieteen historian yliopisto-opetuksessa
lääketieteellisen tutkimuksen kehitystä käsittelevän aineiston
rinnalla.

Eräästä suuresta kehityslinjasta - tai sen tulkinnasta - olen
kuitenkin Ilmolahden kanssa eri mieltä mieltä: Ilmolahden mukaan
suomalaiset lääkärit olivat aluksi vapaita ammatinharjoittajia,
sitten kasvavassa määrin virkamiehiä. Näkemys lääkäristä
yksityisyrittäjänä vastaa paremmin lääkärien omakuvaa kuin
historiallista todellisuutta. Suomalaisen lääkärin suhde julkiseen
sektoriin on päinvastoin ollut länsimaisittain poikkeuksellisen
kiinteä, ja se on ollut sitä 'alusta' eli 1700-luvun puolivälistä
saakka. Lääkärit koulutettiin Suomessa valtion yliopistossa ja
pitkään suoraan valtion virkoihin. Heidän määränsä nousi samaan
tahtiin kuin virkojen määrä (eli hitaasti) ja lähes kaikkien
lääkärien status ja virkapalkka tulivat julkiselta sektorilta.
Virkoja myös riitti pitkään kaikille valmistuneille: esimerkiksi
vuonna 1910 maassa oli 500 lääkäriä, ja 400 päätoimista ja 100
sivutoimista lääkärinvirkaa[3]. Ensimmäiset päätoimiset
yksityislääkärit ilmaantuivat suuriinkin kaupunkeihin vasta
1900-luvun alussa[4]. Se, että merkittävä osa myös virkalääkärien
ansioista tuli toimenpidepalkkioina suoraan potilailta ei vielä tee
heistä yksityislääkäreitä.

Ilmolahti voi olla oikeassa kirjoittaessaan, että 'Sadan vuoden
periodilla yhteiskunnan vaikutus lääkärin työhön on kasvanut
jatkuvasti' (s. 387). Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että
virkalääkärien osuus lääkärikunnasta olisi sadassa vuodessa kasvanut,
vaan siitä, että yhteiskunnalliset, juridiset ja poliittiset
valvontamekanismit ovat tehostuneet samaan tahtiin kuin
terveydenhuollon yhteiskunnallinen ja taloudellinen merkitys on
kasvanut. Olennaista - ja ammatillisen autonomian kannalta
huolestuttavaa - on se, että julkinen valvonta ulottuu paljon
syvemmälle lääkärin työn sisältöön kuin se ulottui vaikkapa 1910- tai
1950-luvulla.


Osista kokonaisuudeksi

Teoksen rakenne on temaattinen pikemminkin kuin kronologinen, joten
ei ole yllätys, että jaksojen sisällössä on jonkin verran
päällekkäisyyttä. Esimerkiksi erikoistumiskehityksen
vaiheita selitetään lähes kaikissa pääluvuissa. Tämä on kuitenkin
pieni hinta maksettavaksi siitä, että jaksot on saatu toimimaan hyvin
myös itsenäisinä tutkimuksina. Jaksojen välillä on myös jonkin verran
ristiriitoja ja jännitteitä. Niinpä Nyströmin ja Aallon mukaan
Lääkäriliitto sai neuvotteluoikeudet 1946, Levän mukaan vuosina
1947-48. Ja siinä missä Ilmolahti pitää yksityislääkäriä suomalaisen
lääkärin prototyyppinä, Nyström korostaa valtion ja kuntien roolia
(s. 241).

Lääkäripula on eräs niistä teemoista, joita kirjan jokainen jakso
käsittelee tai ainakin sivuaa. Suomessa on näköjään aina ollut
lääkäripula. Ainoan merkittävän poikkeuksen tästä säännöstä
muodostavat 1990-luvun laman syvimmät vuodet, 1992-94, jolloin lähes
kaikki terveyskeskusvirat oli täytetty ja lääkärityöttömyyttäkin
esiintyi (työttömiä lääkäreitä oli enimmillään 670, keskimääräinen
työttömyysaika oli 1,8 kuukautta). Kroonisen lääkäripulan
tunnistaminen kuuluu kirjan ansioihin. Lääkäripulan syitä ja
seurauksia lääkärikunnan, yhteiskunnan ja potilaan kannalta siinä ei
sen sijaan pohdita systemaattisesti - mistä seuraa, että lääkäripula
on vaarassa näyttäytyä jonkinlaisena luonnonlakina.  

Tämänhetkiselle lääkäripulalle teoksessa tarjotaan syyksi
ammattikunnan naisistumista (s. 214, 373). Väite on yksinkertaistava,
ellei suorastaan harhaanjohtavaa. Lääkärikuntaa ja terveydenhuoltoa
koetelleet muutokset ovat viimeisen kahden vuosikymmenen aikana
olleet niin voimakkaita, että on jo lähtökohtaisesti epäuskottavaa,
että lääkäripulan voisi palauttaa yhteen selitystekijään. Sitä paitsi
väite perustuu todistamattomaan olettamukseen, että naislääkärit
tekevät vähemmän töitä kuin miehet. Niin kauan kuin väitteen tueksi
ei ole olemassa luotettavaa tutkimustietoa, esimerkiksi sukupuolen
huomioivaa pitkän aikavälin tilastotutkimusta lääkärien ajankäytöstä,
lääkärinaisia ei pitäisi muitta mutkitta syyttää lääkäripulasta.

Eräässä suhteessa Vapaus, terveys, toveruus eroaa sekä perinteisestä
järjestöhistoriasta että lääketieteen sosiaalihistoriasta: se on
suorastaan ohjelmallisen kvalitatiivinen. Teoksessa on yksi tilasto
(lääkärimäärän kehitys suhteessa väestökehitykseen). En missään
tapauksessa pidä tilastoja itseisarvona, mutta paikoin ne olisivat
olleet kätevä tapaa vetää yhteen pitkiä kehityskulkuja, osoittaa
yhteyksiä eri ilmiöiden välillä tai perustella väitteitä. Niistä
olisi voinut olla apua esimerkiksi tarkasteltaessa lääkärien
tulonmuodostusta tai analysoitaessa lääkäripulan syitä.

Se mitä jäin eniten kaipaamaan oli kuitenkin vertailu. Olisi ollut
hienoa, jos kirjoittajilla olisi ollut mahdollisuus paitsi kartoittaa
suomalaisen lääkärikunnan historiaa myös verrata sitä muihin
suomalaisiin professioihin ja /tai lääkärikuntaan muualla, tai
suorastaan suhteuttaa sitä yleiseurooppalaiseen
kehitykseen. Suomalaisen lääkärikunnan kehityksen ominais- ja
erikoispiirteet saa esiin vain vertailemalla.

Teos on joka tapauksessa hieno ja tervetullut lisä suomalaiseen
medihistorian kirjoitukseen. Mielenkiintoisia erityistutkimuksia
tältä tutkimusalalta on olemassa koko joukko, ja viimeisen kymmenen
vuoden aikana on julkaistu myös useita tutkimuksellisesti vankkoja
yleisteoksia: Heikki Vuorinen on kirjoittanut tautien historiasta,
Jaakko Ignatius lääketieteellisen tutkimuksen historiasta, Minna
Harjula kartoittanut terveydenhuoltojärjestelmän kehityksen suuria
linjoja ja Allan Tiitta tarkastellut terveydenhuollon ja myös
lääkärintyön kehitystä lääkintöhallituksen näkökulmasta. Vapaus,
terveys, toveruus paikkaa tutkimuksen aukkoja erityisesti
lääkärikoulutuksen ja lääkärintyön arjen historian sekä viimeisten
vuosikymmenten kehityslinjojen osalta. Suomalaisen medihistorian
suuret linjat ovat hyvää vauhtia hahmottumassa, ja tämä teos tulee
kuulumaan sen kulmakiviin.

Viitteet:

[1] Käytän tällaista uudissanaa, koska 'medical historyn' tavallisin
suomenkielinen vastine 'lääketieteen historia' on tarkoitusta varten
liian kapea-alainen. Medical history / medihistoria kattaa tieteen
lisäksi myös lääkärintyön käytännön, medisiinan.

[2] Paavo Susitaival, Suomen lääkäriliitto - Finlands läkarförbund
1910-1960 (Helsinki: Suomen Lääkäriliitto, 1960), Kyllikki Kauttu &
Tapani Kosonen. Suomen Lääkäriliitto 1910-1985 (Helsinki: Suomen
Lääkäriliitto, 1985).

[3] Kauttu & Kosonen 1985: 14.

[4] Gunnar Soininen, 'Piirteitä Helsingin lääkärioloista 1700-luvun
puolivälistä nykypäiviin', Duodecim 12/1937: 1130, 1132.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/