[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ahvenanmaan kirkoista kotiinpäin vetäen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markus Hiekkanen  Dosentti, Helsingin yliopisto, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ringbom, Åsa: Åländska kyrkor berättar. Nytt ljus på medeltida konst,
arkitektur och historia.. Ålands Museum, 2010. 159 sivua.


Ahvenanmaan kirkoista kotiinpäin vetäen
---------------------------------------------------------

Ahvenanmaan kirkoista kertova teos on näyttävästi painettu työ, johon
Ålands Museum on selvästikin satsannut paljon. Kirja on jaettu kolmeen
päälukuun, joista ensimmäinen antaa lavean kuvan Ahvenanmaan
historiasta viikinkiajalta viime vuosisadalle. Toinen luku esittelee
Ahvenanmaan kirkot aakkosjärjestyksessä vuosisadoittain. Kolmas luku
on yleisesitys Ålands Kyrkor -hankkeesta ja poikkitieteellisen
tutkimuksen tarpeellisuudesta. Teoksen ongelmat liittyvät
virheellisiin ajoituksiin ja ennakkoasenteisiin Ahvenanmaan
historiasta.

 


Pohjoismaissa on julkaistu erityisesti keskiaikaisia mutta myös
myöhemmän ajan kirkkoja kirjasarjoissa, joista vanhin, 1910-luvulta
alkaen, on Ruotsissa ilmestynyt Sveriges Kyrkor (Ruotsin kirkot).
Suomen vastaava laitos Suomen Kirkot, Finlands Kyrkor (SK-FK)
perustettiin 1950-luvun alussa ja sen ensimmäinen volyymi ilmestyi
1959. Sarja kuitenkin lopetettiin 1990-luvulla Museoviraston
tuolloisen pääjohtaja Henrik Liliuksen päätöksellä, mikä oli järkytys
ja pettymys kirkko- ja kulttuuritutkijoille samoin kuin kaikille
muille kirkkojen kulttuuriaarteista kiinnostuneille (ks. Knut Draken
kirjoitus In Memoriam - Suomen Kirkot, SKAS 3/1997).

Vuonna 1990 aloitettiin eräänlainen SK-FK:n rinnakkaissarja nimeltään
Ålands Kyrkor, jonka ideoijana oli Åbo Akademissa työskennellyt Åsa
Ringbom. Hanketta tervehdittiin ilolla, ja se sai syystä myönteisen
vastaanoton Tampereella 1990 pidetyssä ensimmäisessä Dies Medievales
-kokoontumisessa. Nämä olivat aikoja, jolloin keskiajan tutkimus
alkoi nousta uudelleen Suomessa muodostuen sittemmin varsinaiseksi
buumiksi varsinkin historiantutkimuksen ja arkeologian piirissä.

Tilaisuudessa pitämässään esitelmässä, joka sittemmin myös
julkaistiin (Historiallinen Arkisto, 1991), Ringbom kertoi hankkeen
pääpiirteet, joita tulisivat olemaan tehokkuus ja nopeus kirjojen
aikataulun suhteen: kaikki Ahvenanmaan kirkot tultaisiin julkaisemaan
vuoteen 1997 mennessä. Sen jälkeen kirjoitettaisiin vielä teos, johon
koottaisiin kaikkia Ahvenanmaan kirkkoja koskevat tiedot. Optimismi
ei ehkä ollut perusteltua: nyt kun on kulunut 20 vuotta hankkeen
käynnistämisestä, on Ahvenanmaan 17 kirkosta julkaistu viisi (Ålands
Kyrkor I-III, 1995, 2000 ja 2005). Vajaa kolmannes on siis käsitelty,
ja ehkä juuri tämän takia hankkeen johtaja on päättänyt aikaistaa
yhteenvetoteoksen julkaisemista. Nykyisellä julkaisutahdillahan
kaikki Ahvenanmaan kirkot tullaan saamaan julkaistuiksi ehkä noin
vuoteen 2060 mennessä.

Åländska kyrkor berättar, Nytt ljus på medeltida konst, arkitektur
och historia (Ahvenanmaan kirkot kertovat, Uutta valoa keskiaikaiseen
taiteeseen, arkkitehtuuriin ja historiaan) on näyttävästi painettu
työ, johon Ålands Museum (Ahvenanmaan Museo) Maarianhaminassa on
selvästikin satsannut paljon. Kirja jakautuu kolmeen päälukuun,
joista ensimmäinen, Vuosisata vuosisadalta, antaa lavean kuvan
Ahvenanmaan historiasta aina viikinkiajalta (noin 800-1000/1025/1050
jKr.) viime vuosisadalle asti.

Toinen pääluku puolestaan esittelee kunkin Ahvenanmaan kirkon
aakkosjärjestyksessä samalla tavoin kuin yleisluvussa, so. pääosin
vuosisadoittain. Maarianhaminan kaunis kaupunginkirkko on kuitenkin
pudotettu pois sen takia, ettei rakennuksella ole keskiaikaisia
perinteitä. Kolmas pääluku on yleisesitys Ålands Kyrkor -hankkeesta
ja poikkitieteellisen tutkimuksen tarpeellisuudesta.

Kirjassa ei ole viitteitä, mutta lopussa on tiivis julkaisuluettelo.
Kuvia, karttoja ja rekonstruktiopiirustuksia on lähes 200, suuri osa
hyvälaatuisia ja antoisia, mutta myös heikkotasoisia on joukossa,
kuten numero 95, jossa Getan kirkko on kuvattu myötävaloon jopa niin,
että valokuvaajan varjo näkyy etualalla. Huonolaatuinen on myös kuva
Lemlandin kirkon ikkunapuitteista - muita esimerkkejä lienee turha
mainita.

Kirkkojen keskiaikaisia sisätiloja kuvaavissa
rekonstruktiopiirustuksissa olisi paljon huomautettavaa, sillä ne
laatinut Bo Ossian Lindberg ei selvästikään hallitse alaa. Niinpä
Jomalan kirkkoa esittävässä piirustuksessa esimerkiksi alttarin
suhteet ovat väärät, samalla kun kuori-ikkuna-aukot on laidasta
laitaan täytetty lasimaalauksilla ja kuoriaita on merkitty
yksinkertaisella palkilla. Sen sijaan Anna-Maarit Pitkänen-Darmarkin
erilaiset kartat Ahvenanmaasta ja sen kirkkojen sijainnista on tehty
taiten.

'Vuosisata vuosisadalta' -pääluvun alussa nousee esiin kirjoittajan
joko vaistomainen tai tietoinen perusta, joka näkyy jo hänen
ensimmäisissä, 1980-luvun lopussa julkaisemissaan kirjoituksissa
maakunnasta: ahvenanmaalainen paikallispatriotismi tai, jos
perustellumpaa termiä käyttää, paikallisnationalismi. Ringbom ei toki
ole ahvenanmaalainen eikä asu siellä, mutta sitoutuminen maakuntaan
vaikuttaisi olevan kiinteä.

Niinpä luvussa '1000-luku' hän pyrkii osoittamaan niin sanotun
asutusjatkuvuuden olemassaolon. Tällä tarkoitetaan sitä, että
maakunnan nykyisen asujaimiston juuret ulottuisivat
historiantakaiseen aikaan, rautakauteen tai vieläkin taaemmaksi ja
ettei väitettyä asutuskatkosta noin 1000-1200 jKr.) olisi ollut.

Kysymys tästä asutusjatkuvuudesta/jatkumattomuudesta on ollut
voimakkaasti esillä aina 1940-luvun lopulta lähtien, jolloin
arkeologi ja numismaatikko Helmer Salmo tulkitsi Ahvenanmaan
viikinkiaikaisen asutuksen (noin 800-1000-luvun alku jKr.) hävinneen
syystä tai toisesta. Reaktio Ahvenanmaalla oli varsin voimakas.
Maakunnan arkeologi Matts Dreijer aloitti vastaiskujen sarjan, jonka
aikana 1950-luvulta 1980-luvulle hän muodosti maakunnalle keskeisen
aseman koko Pohjolassa. Hän esitti muun muassa, että kuuluisa
muinaiskaupunki Birka sijaitsi täällä, ei Ruotsissa Mälarenin järven
saaressa, kuten useimmat Ahvenanmaan ulkopuolella toimineet tutkijat
asian näkivät. Ahvenanmaan kivikirkoista suuri osa taas olisi
1100-luvulta, jopa aikaisemmalta ajalta. Tähän Ahvenanmaan muinaisen
suuruudenajan todisteluun lähtivät mukaan muutamat muut Ahvenanmaalla
tutkimusta tekevät, niin papit kuin maakuntasyntyiset tutkijatkin.

Näin jälkeenpäin tarkasteltuna kysymyksessä on mielestäni
malliesimerkki kansakunnan rakentamisesta (nation building), jossa
tietyn alueen samaa kieltä puhuva väestö, tai oikeastaan sen
edustajaryhmä, luo kuvitteellisen suuren menneisyyden kansakunnan
muodostaminen päämääränään. Näitä ajatuksia on esitetty kautta
Euroopan ja laajemmin varsinkin 1800-luvulta alkaen, ja niiden
sisältöä ovat tarkastelleet ja taustoja purkaneet viime vuosina muun
muassa Benedict Anderson (Imagined Communities, 1991) ja Eric
Hobsbawn (mm. Mass-Producing Traditions, 1983).

Kun tarkastelee Åsa Ringbomin kirjoituksia kuluneiden 20 vuoden
ajalta, ei voi olla hämmästelemättä yhtenevyyttä Dreijerin ajatusten
kanssa. Selväksi toki käy, ettei Ringbom omaksu - kunnia hänelle
siitä - Dreijerin ajatuksia sellaisinaan, sillä esimerkiksi Birkan
sijoittaminen Ahvenanmaalle on jäänyt pois. Arvelenkin, että
Ahvenanmaan väestö alkoi Matts Dreijerin viimeisinä vuosina kokea
epämukavina tämän verraten maailmaa syleilevät ajatukset Ahvenanmaan
keskeisyydestä Pohjoismaissa ennen viikinkiaikaa, sen aikana ja sen
jälkeen. Suositun mutta kiusaantuneisuuttakin aiheuttaneen henkilön
väistyminen sivuun antoi mahdollisuuden hiukan 'pehmeämmän'
muunnelman esittämiselle.

Ålands kyrkor berättar -kirjan kirjoittaja nostaa Ahvenanmaan
Dreijerin tapaan erikoisasemaan. Hän käyttää tässä muun muassa sitä,
että viikinkiajalla asutus Ahvenanmaalla olisi jopa tiheämpää kuin
Mälarenin järven laaksossa. Tämä voi ehkä paikoin pitää paikkansa,
mutta kun tietää, etteivät asutusyksiköt Ahvenanmaalla
maantieteellisistä ja topografisista syistä johtuen voi olla kuin
hyvin rajoittuneilla alueilla verrattuina Mälarenin alueeseen, jossa
maa-aluetta on ratkaisevasti enemmän, jää todistelu tyhjäksi.

Kirjoittaja korostaa myös Ahvenanmaan rautakautisten kalmistojen
suurta määrää, noin 400, mutta jättää mainitsematta, että Mälarenin
alueella niitä on noin 7 000, siis lähes 18 kertaa enemmän kuin
Ahvenanmaalla. Alue on suurempi, toki, mutta Ahvenanmaan keskeisestä
maantieteellis-poliittisesta merkityksestä ei tietenkään tule
vakuuttuneeksi. Epäuskottava ovat myös kirjoittajan kanta, jonka
mukaan kaivausten löydöt Ahvenanmaan rautakautisilla asuinpaikoilla
osoittaisivat niiden käyttöä 'pitkälle keskiaikaan'. Kun tarkastelee
Ålands Museumiin, osin myös Kansallismuseoon, kertynyttä
asuinpaikka-aineistoa samoin kuin siitä julkaistua kirjallisuutta, ei
ole olemassa ainuttakaan esinettä tai esineen osaa, joka ajoittuisi
aivan 1000-luvun alun vuosikymmenien jälkeiseen jaksoon.

Tässä yhteydessä on muuten hyvä huomata miten Ringbom käyttää
kronologiaa. Ajallisesti hän nimittäin siirtää Ahvenanmaan suoraan
viikinkiajasta keskiaikaan, ts. jälkimmäinen ajanjakso alkaisi
maakunnassa jo vuoden 1000 tienoilla tai pian sen jälkeen. Näin
Ahvenanmaa olisi muuta Suomea ainakin 200 vuotta edellä kehityksessä
ja siten samalla 'kehitystasolla' kuin Ruotsi. Manner-Suomessahan
viikinkiajan ja keskiajan väliin nimittäin sijoittuu tutkijoiden
mukaan ristiretkiajaksi nimitetty esihistoriallinen jakso (noin
1025-1200 jKr.).

Ringbomin ilmaisu onkin lukijan ohjailua, sillä arkeologisesti
ajanjakso noin 1000-1200 jKr. on Ahvenanmaalla muutamaa yksittäistä
esinettä lukuun ottamatta täysin tyhjä.  Ei ole myöskään olemassa
maakunnan ulkopuolella kirjoitettuja mutta sitä koskevia lähteitä
(esim. paavin kirjeitä) sen enempää kuin itse Ahvenanmaan alueella
tuotettuja kirjallisia lähteitä - edellisistäkin vanhin on
aikaisintaan 1200-luvun jälkijaksolta. Toki on niin, että Ahvenanmaan
ajanjaksolle 1000-1200 jKr. tai jopa pitempään 1200-luvulle, on vaikea
keksiä hyvää termiä, mutta ainakaan keskiaika ei sovi sellaiseksi.

 

1200-luku kivikirkkojen vuosisata?

Näihin rautakauteen ja 'keskiaikaan' liittyvien kannanottojen jälkeen
Ringbom voikin todeta Ahvenanmaalla siirrytyn nopeasti
ruumishautaukseen, varhaisen käännytystyön tuloksena. Puukirkkoja
olisi ollut jo 1100-luvulla ja vieläpä samoilla
pitäjänkirkkopaikoilla kuin nykyisin. Nämä tulkinnat sotivat kaikkea
sitä vastaan, mitä tiedetään kristillistymisestä, missiotyöstä ja
kirkkojen sijainnista muualla Pohjois-Euroopan alueella. Ringbom ja
Dreijer ovat samoilla linjoilla - Ahvenanmaa on erikoinen alue,
edelläkävijä Pohjolassa.

Johdateltuaan lukijan näihin ajatuksiin, kirjoittaja kertoo
1200-luvun olleen Ahvenanmaalla varsinainen kivikirkkojen
rakentamisen kausi. Väitteensä hän perustaa pääosin kalkkilaastin
radiohiiliajoituksella saamiinsa tuloksiin, mutta myös muita keinoja
esitetään. Kalkkilaastiajoitus kehitettiin 1960-luvulla, mutta sen
vaikeudet huomattiin pian tulosten vaihdellessa selittämättömin syin.
Suomessa sitä kokeiltiin 1980-luvulla ja myös Ålands Kyrkor
-hankkeessa sitä alettiin käyttää heti 1990-luvun alussa. Tulokset
olivat täysin epäuskottavia, sillä niiden perusteella Eckerön ja
Hammarlandin gotiikan (Pohjoismaissa aikaisintaan 1200-luvun
puolivälistä eteenpäin) piiriin kuuluvat salikirkot olisivat
romaanisia ja 1100-luvulta. Ringbom oli kuitenkin varsin innostunut
julkaisten ne samoin kuin esitellen niitä kansainvälisessä
konferenssissa 1992. Kritiikki näin varhaisia ajoituksia kohtaan oli
kuitenkin sen verran voimakasta, että hän sittemmin hylkäsi ne
uusien, hiukan nuorempien mutta edelleen epäuskottavien ajoitusten
hyväksi.

Onkin mitä ilmeisintä, että kalkkilaastiajoitus tuottaa jatkuvasti
todellista ikää vanhempia tuloksia huolimatta siitä, että menetelmää
Ringbomin johdolla on kehitetty. Kehittämisen keinot ovat osaksi
olleet asiallisia, mutta toisaalta myös epäonnistuneita,
opportunistisia, ja jopa hyvän tieteellisen käytännön vastaiseen
toimintaan on syyllistytty Vårdön kirkon kohdalla, kuten tämän
kirjoittaja on osoittanut Suomen keskiajan arkeologian seuran
julkaisusarjassa SKAS 2/2008 (ks. keskustelua asiasta SKAS 4/2008 ja
1/2009).

Todellisuutta vanhemmat tulokset lienevät mieluisia kirjan
kirjoittajalle, mutta niiden seurauksena hän joutuu myös varsin
outoihin ja epäuskottaviin tulkintoihin. Niinpä esimerkiksi Saltvikin
kirkon sakaristosta Ringbom on saanut 1200-luvun lopulle ajoittuvia
laastituloksia. Nämä hän yrittää sitoa koskemaan myös runkohuonetta
(= varsinainen kirkkorakennus) väittämällä sakariston ja runkohuoneen
tulleen rakennetuiksi samanaikaisesti. Toisaalta kuitenkin
runkohuoneen ajoitustulokset osoittavat sen tulleen muuratuksi vasta
1300-luvun jälkipuoliskolla. Tämän ristiriidan Ringbom ratkaisee
väittämällä runkohuoneelle tehdyn laajoja muutoksia viimemainittuna
ajankohtana, joten sen ensimmäinen vaihe olisi siis sama kuin
sakariston.

Saltvikin kirkon tilanne on kuitenkin rakennusarkeologisesti
sellainen, että sakaristo on rakennettu runkohuoneen jälkeen, mikä
näkyy edellisen itä- ja länsiseinien suhteesta jälkimmäisen
pohjoisseinään. Runkohuoneessa puolestaan ei ole minkäänlaisia jälkiä
'suurista rakennusmuutoksista' 1300-luvun lopulla, vaan koko rakennus
on pystytetty yhdessä vaiheessa, kuten rakennusarkeologisesti
helposti voidaan osoittaa. Ringbomin saamat kalkkilaastitulokset
sakariston osalta ovat siis virheelliset, liian vanhat, kuten kovin
usein kun käytetään kalkkilaastin radiohiiliajoitusmenetelmää.

Saltvik on vain yksi esimerkki Ringbomin toiveesta saada Ahvenanmaan
kirkkorakennuskanta mahdollisimman vanhaksi - jopa niin, että
esimerkiksi Sundin kirkko olisi pohjakaavamuodoltaan vanhempi kuin
Strängnäsin tuomiokirkko (tämän johtopäätöksen on tehnyt Knut Drake).
Ringbomin argumentoinnin perusteella Ruotsissa oleva tuomiokirkko
kuuluisi siis reuna-alueeseen, periferiaan, kun taas Ahvenanmaalla
oleva maaseutukirkko olisi todellinen keskus, josta vaikutteet
levisivät.

Mitä ilmeisintä onkin, että useimmat Ahvenanmaan ns. 1. sukupolven
kivikirkoista, mukaan lukien Eckerö, Hammarland ja Saltvik ovat
1300-luvulta, kun taas edelliselle vuosisadalle ajoittuu kaksi
(Jomala ja Lemland) tai ehkä kolme (Sund?) kirkkoa.

 

Lopuksi

Ottaen huomioon kirjan verraten itsevarman ilmaisutavan, on
yllättävää, kuinka paljon siinä on jopa perustavaa laatua olevia
virheitä. Esimerkiksi aivan kirjan alussa Ringbom johdattelee,
sinänsä tyylikkäästi, lukijan Ålands Kyrkor -kirjasarjan logoon, joka
on Eckerön kirkon seinässä säilynyt maalattu vihkiristi.
Taustatiedoksi vihkiristitavalla ilmoitetaan kuitenkin piispan
krisman olevan 'vettä', jolla hän pirskotti vihkiristit.
Todellisuudessa krisma on öljyn ja hajuaineiden sekoitus, ei vettä.
Edelleen, pirskotetut paikat olisi Ringbomin mukaan vasta kirkon
vihkimisen jälkeen merkitty seinään maalatuilla vihkiristillä, joista
siis Eckerön merkki on yksi. Tapahtumajärjestys on itse asiassa aivan
päinvastainen, sillä vihkiristit maalattiin ensin ja piispa voiteli
ne kirkon vihkimistilaisuudessa krismalla. Tämän asian olisi helposti
voinut tarkistaa 1200-luvun kirkolliselta auktoriteeltilta
Durandukselta ja myös aikalaismaalauksia aiheesta on (ks. esim.
Suomen kivikirkot keskiajalla, Otava 2003, s. 48-49). Muita
esimerkkejä ei liene tarpeen mainita.

Åsa Ringbomin kirjan linja ja tulkinnat eivät ole yllätys sellaiselle
lukijalle, joka on monitoroinut hänen aikaisempia julkaisujaan yli 20
vuoden ajan. Pettymys se sen sijaan on siksi, ettei kirjoittaja ole
kyennyt kypsymään irti asennoitumisestaan Ahvenanmaahan. Tässä voi
muun muassa viitata - ehkä hiukan huvittuneena - Ringbomin eräässä
kirjan kohdassa esiintyvään ilmaisuun 'Ahvenanmaa ja Suomi'.
Ahvenanmaa on sentään ollut pitkään osa Suomea eikä siitä erotettava
itsenäinen alue tai maa - toiveissaan sellainen joillakin toki
saattaa olla.

Virheitä me kaikki tutkijat teemme ja esitämme julkaisuissamme
paikkansapitämättömiä väitteitä. Sen sijaan läpikäyvä
paikallisnationalistinen painotus ja lukijaan vaikuttaminen on
kuitenkin sellaista, mikä ei anna syytä suositella julkaisua, tässä
tapauksessa Åsa Ringbomin kirjaa Åländska kyrkor berättar.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/