[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vasenta kaistaa halki Kannaksen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Vuorinen, Marja  tutkija, VTL, Politiikan ja talouden tutkimuksen
laitos, HY
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla: Kannaksen rajamaa ja
poliittiset murtumat 1911-1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
2009. 469 sivua.


Vasenta kaistaa halki Kannaksen
---------------------------------------------------------

Maria Lähteenmäki pyrkii oikaisemaan myyttisen kuvan luovutetusta
Karjalan Kannaksesta kimmeltävän meren, lämpimien rantahietikoiden ja
humisevien mäntymetsien menetettynä kesämaana, jossa kaikki oli
paremmin kuin nykyisessä Suomessa. Muisteltu ja kaivattu kaakkoinen
paratiisimme olikin aivan tavallinen seutukunta nurkkapatriootteineen
ja luokkaristiriitoineen. Venäjän rajan läheisyyden vuoksi siellä
koettiin etnisiä ja poliittisia konflikteja vieläpä enemmän kuin
sisämaassa.


Jatkosodan rauhanteossa menetetystä Karjalasta on vuosien varrella
kirjoitettu kirja poikineen. Pääosa on runsaasti kuvitettuja
nostalgisia kirjoituskokoelmia, joissa jonkin pitäjän entiset
asukkaat nyt jo suhteellisen ikääntyneinä muistelevat positiivisessa
sävyssä entistä kotiseutuaan. Maria Lähteenmäki käy tämän nostalgian
kimppuun tutkijan asein.

Muistelijoiden ja ammattitutkijan kamppailu ei kuitenkaan ole
lähtökohdiltaan tasaväkinen. Tutun kotiseudun menetys kosketti
henkilökohtaisena tragediana satojatuhansia ihmisiä. Nykyisen Suomen
väestö jaksaa varmasti suvaita jäljellä olevilta vielä muutaman
muistelokirjan, samaan tapaan kuin se suvaitsee sotalasten ja
sotaorpojenkin julkista itsetilitystä. Lähteenmäkeläisen
vastahistorian oikea kohde olisi ollut ammattimaisen historioitsijan
laatima makean myötäsukainen luovutetun Karjalan historia. Sitä ei
kuitenkaan liene kirjoitettu.

 


Myytistä antiteesiin, käymättä teesin kautta

Lähteenmäki kiteytti näkemyksensä Kannas-mytologiasta
Vieraskynä-artikkelissaan Helsingin Sanomissa 4. elokuuta 2009.

Ne, jotka nyt muistelevat noita dramaattisia aikoja, olivat tuolloin
lapsia, ja heidän muistonsa ovat sen mukaisia: fragmentaarisia,
hajanaisia ja valikoivia. Myös luovutetusta Karjalasta nykyään
käytävä keskustelu perustuu osin lapsuuden mielikuviin. [...]
Poliittisen muistokartan levittäminen Karjalaan ja epäonnistuneen
sotaoperaation synnyttämä ikävä trauma eivät [kuitenkaan] ole ainoita
syitä sille, että Suomessa haikaillaan kesäkaudet menetetyn Karjalan
perään. Myös inhimillinen tragedia selittää kaipuuta. [...] Vuonna
1944 osaksi Neuvostoliittoa muuttuneessa Karjalassa [...]
nykymatkailulla on selkeät poliittiset puitteet: Venäjän Karjalaa
tehdään suomalaisemmaksi olemalla siellä läsnä. [...] Viipurin
keskustaan palautettiin puolestaan Mikael Agricolan patsas. Teko
kuvaa oivallisesti Venäjän Karjalan merkitsemistä
suomalaismonumenteilla.

Kirjassa Lähteenmäki lyö lisää löylyä: Kannaksen asukkaat ovat aina
olleet tietoisia kotiseutunsa huonosta maineesta, mutta
'paikkakuntalaiset eivät useinkaan tahdo tunnustaa ja käsitellä
kotikuntaansa liittyvää kielteistä leimaa'. (s. 23-24) Kirjoittaja
uskoo kotiseudun menetyksen olleen asianosaisille todellinen suru.
Nostalgian taustalla ei hänen mukaansa kuitenkaan ole
yksityishenkilöiden kokemus vaan nationalistinen propaganda. 'Meille
kaikille suomalaisille on jo koulussa iskostettu ja todistettu
Karjalan menetys kansallisena vääryytenä ja onnettomuutena; [...]
kyse on loukatusta kansallisesta ja sotilaallisesta itsetunnosta.
[...] Menetyksen tuskaa ei ole lieventänyt eikä tapahtumien
hyväksymistä edesauttanut toistettu epärealistinen kiiltokuva
luovutetun Karjalan yhteiskunnallisesta tilasta.' (s. 432-434)

Lähteenmäen mukaan historiantutkija näkee säälimättömämmin. (s. 23)
Mutta onko tutkijan kanssaihmisilleen osoittama myötätunto sittenkään
sairautta? Historioitsija tekisi ehkä viisaimmin, jos suostuisi
kävelemään outoina pitämiensä ilmiöiden perässä niitä tarkkaillen -
sen sijaan että marssii edellä johtamassa massoja kohti parempia
asenteita.

Kuten Lähteenmäki toteaa, Kannasta koskevat nykyiset muistikuvat
painottuvat muistelijansa lapsuuteen ja nuoruuteen. Lapsuus- ja
nuoruusmuistot eivät ole automaattisesti mukavia, joten nostalgiaa ei
voi selittää pelkästään muistelijoiden iällä. Myönteisyyttä selittää
pari muutakin tekijää. Ensinnäkin muistelmien kohteena on
väkivaltaisen ja traagisen tapahtumasarjan seurauksena 'vääryydellä'
menetetty seutu. Muistelijoiden suuresta määrästä taas johtuu, että
kaipaus on institutionalisoitunut kollektiiviseksi. Muistot ovat
siten ainakin kolminkertaisesti kultautuneita. Ajan vääjäämättömästä
kulumisesta puolestaan seuraa, ettei elossa olevien omakohtainen
kokemus enää yllä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun levottomiin
aikoihin, vaan keskittyy aurinkoiseen - ja oikeistolaiseen -
1920-30-lukuun.

Muistitieto ei ole parhaimmillaan jälkenä menneestä todellisuudesta,
joka muistojen avulla muka tavoitettaisiin. Se kertoo enemmän
muistetun ja nykyhetken väliin jäävästä ajasta. Sen sijaan, että
kysyttäisiin, mitä ja miksi muistetaan väärin, voisi kysyä, miksi
muistetaan niin kuin muistetaan. Vastaavasti voi kysyä myös, miksi
joidenkin 'vääränlaiset' muistelmat jollakin toisella taholla koetaan
niin uhkaavina.

Karjala-keskustelussa olennaisinta voi olla se, mitä menetetty alue
merkitsee juuri nyt, hetkeä ennen kuin luonnollinen poistuma korjaa
viimeiset muistajat keskuudestamme. Sen jälkeenkin se luultavasti
vielä merkitsee jotakin heidän jälkeläisilleen. Viimemainittuihin
lasken kuuluvaksi myös itseni, mikä arvioni suhteuttamisen kannalta
olennainen tieto tässä kerrottakoon.

 


Ideologisen tapahtumisen kuvaamisesta

Tutkijan totuus luovutetusta Karjalasta on, ettei elämä siellä ollut
kaikkien kannalta tasaista, sopusointuista eikä onnellista.
Lähteenmäen tuottamassa lähikuvassa rajaseudun pienoisyhteiskunta on
poliittisten ja etnisten eturistiriitojen repimä ideologisten
kamppailujen tanner, jossa pieni ihminen toistuvasti jää
rakenteellisten voimien jalkoihin.

Pienen ihmisen määritelmän avoin poliittisuus muodostuu ongelmaksi.
Terijoella vallankumousta valmistellut venäläinen
bolshevikkiälymystö, punakaartilaiset, salakuljettajat, työläiset,
vasemmiston kansanedustajat, koululaiset, liberaali älymystö ja
rintamamiehet saavat olla ensisijaisesti ihmisiä, kun taas Venäjän
keisarikunnan virkamiehet, valkokaartilaiset, rajavartijat,
opettajat, lotat, suojeluskuntalaiset ja upseerit nimeltä ja
henkilötiedoilta mainittuinakin ensisijaisesti edustavat
kurikoneistoja. Eri auktoriteettien keskinäiset suhteet sekä alueen
viralliset ja puoliviralliset toimijatahot on kirjassa eritelty
tarkasti ja taitavasti. Oletettu vastapuoli jää heihin nähden
tarpeettomastikin uhrin asemaan.

Koska ideologinen tapahtuminen on erilaista kuin tavallinen
tapahtumahistoria, se edellyttäisi myös erilaista kuvausta, vaikkapa
temaattista jäsennystä kronologisen sijaan. Jos aikakaudelle
ominaista kulttuurista tai ideologista suuntausta kuvataan
paikallishistoriana, paikalliset yksilöt joutuvat syytettyjen
penkille ajatuksista, joita eivät suinkaan ole itse keksineet.
Vaihtoehtoisesti heidät nostetaan henkilökohtaisiksi mallioppilaiksi,
vaikka ajan henki vie heitä. Juuri tästä syystä diskurssitutkimus
mieluiten käsittelee yksilöitä aikakautensa anonyymeinä
mannekiineina.

Alaotsikon 'poliittiset murtumat' ilmaisee konfliktien läsnäolon. Se
myös antaa odottaa tuoretta kokonaisnäkemystä tai vähintään
osapuolten tasapuolista esittelyä. Todistellessaan, ettei
siirtokarjalaisten hellimä kotiseutumyytti pidä paikkaansa,
Lähteenmäki kuitenkin usein naulaa vastateesejä kuvitteelliseen
Terijoen suojeluskunnantalon oveen - eli tuottaa vitivalkoisiksi
olettamilleen kulta-ajan muistoille punakultaista vastaevidenssiä.

Moni ikivanha jako kahteen jää kirjassa sellaisenaan voimaan. Se,
ketä kulloinkin referoidaan, ohjaa kuvauksen sävyä. Nadeshda
Krupskajan muistelmien pohjalta sommitellussa jaksossa Pjotr Stolypin
nimetään 'hirttosilmukkaministeriksi' selostamatta repressiopolitiikan
taustalla ollutta vastapuolen harjoittamaa terroria, ja todetaan
salamurhan uhrina kuolleen ministerin 'kaatuneen omaan miekkaansa'
(s. 37). Sisällissotakuvauksessa punaisia siteerataan luotettavina
todistajina silloinkin, kun he kuvailevat tapahtumia ilmeisen
värikkäästi, kun taas valkoisten näkemyksiä systemaattisesti
epäillään. Tässä suhteessa huomiota kiinnittää erityisesti kahden eri
puolia edustaneen aikalaistodistajan, Kurvisen ja Uotisen kuvausten
erilainen käsittely, joka ulottuu noottitasolle asti (s. 96-120,
221-224).

Valkoisen Suomen instituutiot saavat vastaavansuuntaisen tulkinnan.
Suojeluskunnissa 'miehiä piiskattiin aseharjoituksiin,
urheilutoimintaan [...] sekä henkilökohtaiseen
suojeluskuntaideologian levittämiseen lähipiirissään' (s. 272).
Lotta-järjestön toiminnasta mainitaan vain, että kuri oli kova ja
puheet isänmaallisia (s. 274-275). Oikeiston venäläis- ja
kommunistivastainen retoriikka on kaiken kaikkiaan hyvin esillä
(esim. s. 223, 272-275, 264-266, 287, 326-328), kun taas vasemmiston
vastaavista ylilyönneistä ei juuri näy esimerkkejä. Terijoen
oppikoulun entisten oppilaiden muistelmien pohjalta esitetään, että
1920-30-luvun opettajistossa oikeistolainen isänmaallisuus oli
vapaaehtoinen valinta, ja tehdään yksilöpsykologisia päätelmiä
suuntautumisen mahdollisista syistä. Siveiksi ja isänmaallisiksi
kuvattujen naimattomien opettajatarten ideologisen ja uskonnollisen
halukkuuden peräti vihjataan johtuvan heidän siviilisäädystään. (s.
241-254)

Tuohtumus porvarillis-isänmaallisia piirejä kohtaan reitittyy
toisinaan logiikan ohi. Vaikka kirjassa on kuva Lotta-järjestön
Terijoella ylläpitämästä rantakahvilasta (s. 339), paikallisosaston
tekemät pöytäliinakankaitten ja kahvin tukkutilaukset todetaan silti
oikeistolaisen rouvasväen aatteellisesti motivoituneeksi toiminnaksi,
jonka pääasiallinen tarkoitus oli näpäyttää paikallisia
pienkauppiaita. Rivien välissä sitä epäillään jopa yksityiseksi
kerskakulutukseksi (s. 275). Toisaalla kirjoittajan mukaan on
'ristiriitaista, että samat heimohenkiset poliitikot ja
kansalaisaktiivit, jotka puhdistivat samaan aikaan Karjalaa ja
Petsamoa venäläisistä vaikutteista, kauhistelivat ja moralisoivat
Inkerissä tapahtuvaa inkeriläisen kulttuurin tuhoamista Venäjän
alueella' (s. 316). Heimonäkökulmasta katsoen tämä oli kuitenkin
täysin loogista. Kummassakin oli tapetilla tietyn alueen
suomensukuisen kansanosan etu, jota suursuomalainen aatesuunta
tietenkin piti ylimpänä päämääränään.    

 


Suomalaiskansallinen kummajainen vai yleiseurooppalainen ilmiö?

Kirjassa häiritsee hetkittäin myös kontekstualisoinnin ja verrokkien
puute. Paikallishistoriallisessa detaljivyöryssä kamppaileva lukija
joutuu liian usein pohtimaan, mitä muualla Suomessa ja maailmalla
tapahtui samaan aikaan. Oliko tietty ilmiö yleinen koko maassa vai
erityisesti itäisille raja-alueille ominainen? Entä tapahtuiko samaa
muualla Venäjän reunoilla, tai muiden eurooppalaisten imperiumien
raja-alueilla? Mikä Kannaksella oli aidosti erityistä - ja mihin
verraten?

Luovutettuun Karjalaan suuntautuva kotiseutumatkailu ja sitä tukeva
nostalgiakirjallisuus ovat osa paljon laajempaa ilmiötä. Vastaavia
menetettyjä, kaivattuja ja pyhiinvaelluksen kohteena olevia alueita
on eri sotien jäljiltä valitettavan runsaasti.

Esimerkiksi Itä-Preussissa eli nykyisellä Kaliningradin alueella
korostettiin 1920-30-luvulla seudun saksalais-kansallista
erityisluonnetta ja roolia poliittisena sillanpääasemana. Sieltäkin
lähdettiin evakkoon: neuvostoarmeijan lähestyessä alueen saksalainen
väestö evakuoitiin talvella 1945. Pääkaupunki Königsberg vastaa
suomalaisten menetettyä Viipuria. Itä-Preussista on sittemmin
ilmestynyt runsaasti kaipuukirjallisuutta. Viime vuosikymmeninä sinne
on tehty Saksasta kotiseutumatkoja ja mm. pystytetty uudelleen
Königsbergin suuren pojan Immanuel Kantin patsas. Menetettyä Baltiaa
taas ehtivät tahoillaan kaivata sekä Neuvosto-Virosta lähteneet
poliittiset pakolaiset että baltiansaksalaiset kartanonomistajat,
joiden jälkeläisten kotiseuturetkeily nyt tuo leivän monille
virolaisille matkailuyrittäjille.

 


Vieras kieli, vieras todellisuus?

Kirjoitusvirheiden repostelu ei yleensä ole hedelmällistä. Joskus
niiden runsaus kuitenkin tuntuu ilmaisevan syvempää
kulttuurihistoriallista väärinymmärrystä. Hälytyskellojen olisi
pitänyt soida, kun 1900-luvun taitteessa rakennettu
kannakselaishuvila näyttäisi kantavan englanninkielistä nimeä.
Kannaksen kielikirjo oli kyllä laaja, mutta englannilla ei ollut
siinä nykyisenkaltaista sijaa. Taiteilija Ilja Repinin Kuokkalassa
sijaitseva huvila ei siis ole nimeltään Penalty (s. 4, 301, 338) vaan
Penaty, ja se on nimetty latinan kotijumalia merkitsevän sanan mukaan.
Käkisalmessa sijaitsi Waldhofin, ei Valdhoffin (s. 331)
selluloosatehdas, samannimisen saksalaisen firman tytäryhtiö, ja
Kronstadtin linnoitussaaren nimeä on nykysuomessa aivan turha
kirjoittaa muotoon Kron?tadt (esim. s. 173, 219, 332).

Sanavalintoihin sisältyvä liioittelu syö tehoja erityisesti silloin,
kun se ilmeisimmin tähtää halutun mustavalkoisen asetelman
vahvistamiseen. Esimerkiksi 'mestaaminen' tarkoittaa kaulan
katkaisemista teräaseella, eikä kyseinen teloitusmenetelmä
tiettävästi ollut valkoisten käytössä vuonna 1918 (s. 134, 136, 142),
vaikka termi aikalaislähteissä esiintyikin. Kannakselle vuonna 1921
rantautuneille Kronstadtin pakolaisille taas perustettiin, jos
jotakin anakronismia on pakko käyttää, mieluummin 'pakolaisleiri'
kuin 'keskitysleiri' (s. 219). Jälkimmäinen termi kantaa tarpeettomia
fasistisia assosiaatioita - ja tarkoittaa internointileiriä,
jollaiseen yleensä kootaan (eli keskitetään) sotaakäyvässä maassa tai
vallatulla alueella hajallaan asuvat, hallituksen kannalta epätoivotut
tai vaarallisina pidetyt kansanainekset.

 


Mikrohistoriallisia kamera-ajoja

Sopivat lähteet löydettyään Lähteenmäki käyttää erinomaisesti
mikrohistorian suomia mahdollisuuksia. Kuulustelu- ja
oikeudenkäyntipöytäkirjoihin pohjaava salakuljettajien toiminnan
kuvaus ja sitä seuraava rajan vartiointia käsittelevä jakso ovat sekä
kiinnostavia että aidosti jännittäviä. Paikallisten olosuhteitten
tapauskuvaus avaa salakuljetusta ja sen torjuntayrityksiä ilmiöinä
laajemminkin. Teema on tuttu myös Kannaksen tarinaperinnettä
tuntevalle.

Suljetun itärajan ylittävä epävirallinen vienti ja tuonti
tangeerasivat moneen ajan keskeiseen ilmiöön. Aiemman
pirtusalakuljetuksen reittejä myötäillyt elintarvikevienti Pietariin
otti kimmoketta vallankumousta seuranneesta elintarvikepulasta ja
tarjosi keinottelijoille runsaat ansainnan mahdollisuudet.
Vallankumousaatteen omaksuneet toivat paluurahtina aseita kotoisten
radikaalien tarpeisiin ja propaganda-aineistoja kotimaassa
levitettäväksi.

Tavaran ohella myös ihmisten laillinen ja laiton siirtyminen maasta
toiseen oli rajan läheisyydessä arkipäivää. Lähteenmäen kuvauksessa
nousee esiin kaikkiaan seitsemän erilaista, jälleen aikakaudelle
erittäin tunnusomaista ryhmää. Venäjältä Suomeen saapui ensinnäkin
vuodesta 1917 alkaen vallankumousta pakenevia sikäläisiä valkoisia.
Suomesta taas siirtyi itään sisällissodan loppuvaiheessa keväällä
1918 suuri joukko punaisia, joista suuri osa kuitenkin palasi pian
takaisin. Venäjälle töihin muuttaneita suomalaisia palaili
itsenäistyneeseen isänmaahan vuosina 1919-21. Inkeriläisiä pakeni
Suomen puolelle erityisesti vuonna 1920 ja vuotta myöhemmin
liikkeellä oli Kronstadtin pakolaisia. Vuonna 1922 rajan ylitti suuri
joukko Venäjältä karkotettuja. 1920-30-luvun taitteessa länteen
paettiin maatalouden pakkokollektivisointia.

Mikrohistoriallinen ote sopii yllättävän hyvin myös Kannaksen
matkailubrändin kehittämisen kuvaukseen. 1920-30-luku oli kasvavan
matkailun ja kehittyvän matkailumainonnan aikaa kaikkialla
länsimaissa. Poliittista propagandaa ja matkailujulisteita
tehtailivat usein samat toimistot, joten kuvasto ja tyylikin olivat
samantapaiset. Karajalan matkailun kehittämistä kuvaava jakso nostaa
sekin esiin nimenomaan aikakaudelle tyypillisen ilmiön. Kannaksen
lomaparatiisi hiekkarantoineen piirtyi ei-paikallisen väestön
muistoihin nimenomaan aurinkoisena kesämaana. Venäläinen eksotiikka,
isänmaallinen maisematurismi, parantolatoiminta ja auringonpalvojien
rantaelämä kukoistivat rinnan.

 


Myytissä totuus?

Kauan sitten minulla oli tapana kuitata Terijoen Kellomäellä
lapsuutensa viettäneen äitivainajani kannakselaismuistelot
ironisoimalla: 'Karjalas ol kaik paremmi, kukatkii ol isompii.' Mutta
kun äiti taas yhdeltä kotiseutumatkalta toi mättäällisen Kellomäen
valkovuokkoja ja istutti ne kesämökille tavallisten
taipalsaarelaisten valkovuokkojen viereen, jouduin seuraavana keväänä
myöntämään, että kannakselaiset valkovuokot paitsi kukkivat
aikaisemmin, myös todella ovat isompia.

Paradoksaalisesti myytin totuusarvo olikin, ainakin tuossa
tapauksessa, suurempi kuin sen kritiikin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/