[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Siitä mitä ei enää ole

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Liuhto  Kirjoittaja, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Paulaharju, Samuli: Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura, 2010. 357 sivua.


Siitä mitä ei enää ole
---------------------------------------------------------

Alun perin vuonna 1923 ilmestyneestä Samuli Paulaharjun teoksesta
Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa on otettu uusi painos. Paulaharju kuvaa
säntillisesti Länsi-Lapin ihmisten elämää pohjaten laajaan
aineistoon, jonka hän keräsi yhdessä vaimonsa Jenny Paulaharjun
kanssa. Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa on monitieteinen kirja, ehkä sitä
voisi parhaiten luonnehtia ihmistieteiseksi.


Ei voi kuin ihmetellä, että teknillis-taloudellisessa ajassamme yhä
otetaan uusia painoksia merkittävistä kirjoista, eikä vain
näköispainoksia, vaan tehdään uudennäköinen kirja, vieläpä komea.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei näköjään paljon välitä ajan
merkeistä, sillä se on taas julkaissut uudispainoksen Samuli
Paulaharjun (1875?1944) upeista väljästi sanottuna
kansatieteellisistä tutkimuksista ollen tällä kertaa vuorossa alun
perin vuonna 1923 ilmestynyt Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa.
Kovakantinen kirja sopii hyvin käteen ja kannen punainen ja valkoinen
hivelevät moderniin tottunutta silmää. Otsikoiden vanhahtava kirjasin
saattelee lukijan menneisiin aikoihin, eikä kovin paljon tee mieli
panna vastaan.

Lukijalle kappaleessa Pekka Laaksonen valottaa teoksen taustoja.
Kappale on lyhyt, noin kolme sivua, ja se on hyvä, ja näyttää siltä
ettei enää tehdä kolmekymmentäsivuisia johdatuksia aiheeseen, sillä
ainakin tämä lukija on kiinnostunut itse aiheesta eikä kolmannen
tahon oppineisuuden osoittamisista. Kuitenkin Laaksonen onnistuu
kolmessa sivussa kertomaan kaiken oleellisen, nimittäin sen, että
vuoden 1920 paikkeilla Samuli Paulaharju löysi tyylinsä ja alkoi
kirjoittaa kuvauksia matkoiltaan milloin mihinkin Suomenmaan
kolkkaan. Paulaharju asui Oulussa ja Jenny-vaimonsa kanssa retkeili
haastattelemassa ihmisiä, otti valokuvia, piirsi kuvia ja ylipäänsä
teki sellaisen työmäärän, johon ei juuri kukaan muu pysty. Vuonna
1920 Paulaharju matkasi Länsi-Lapissa kymmenessä viikossa 1 445
kilometriä. Kuvaavaa on, että hän laski kilometrinsä. Pahimpien
töyräiden taakse hän ei armeliaasti ottanut vaimoaan mukaansa, vaan
tämä sai jäädä Kittilään tekemään haastatteluja. Seuraavana kesänä
1921 matkaa kertyi Länsi-Lapissa 1 429 kilometriä. Vielä hän matkasi
Länsi-Lapissa kahtena seuraavana vuonna.

Tuloksena oli kaksi kirjaa, ensin ilmestyi vuonna 1922 Lapin
muisteluksia ja seuraavana vuonna käsillä oleva opus Vanhaa Lappia ja
Peräpohjaa. Laaksosen mukaan ensimmäinen kirja keskittyy suulliseen
perinteeseen ja toinen tapa- ja aineelliseen kulttuuriin. Nämä
kirjat, ja yleensä Paulaharjun kirjat, kertovat siitä mitä on ollut.
Vanhasta Lapista ja Peräpohjasta Laaksonen sanoo: 'Paulaharju on
dokumentoinut tähän teokseensa vanhan ajan katoamisen ja uuden ajan
saapumisen Länsi-Lapin perukoille.' Sanoisin, että painopiste on
vanhan ajan katoamisessa, sen kuvaamisessa, mitä ei enää ole.
Toistuvasti kirjassa kerrotaan, että muutama vuosi sitten kuoli se ja
se, joka oli vielä nähnyt sitä ja tätä. Saattaa joku Laestadiuksen
rippilapsi vielä olla elossa. Laaksonen viittaa myös Martti Haavioon,
jonka mukaan vuonna 1919 ilmestyneen Kuva tuolta toinen täältä kautta
Suur-Suomen kertomukset olivat 'pieniä akvarelleja' menneisyydestä,
josta meillä on illuusio, ettei se koskaan palaa. Ei se ehkä ole
pelkkä illuusio.

Teoksessa on paljon valokuvia. Näytetään kirkkoa, kalapirttiä, myllyä
ja ihmisasumusta, vähemmän luontoa. Ihminen on keskiössä siinäkin,
että vanhaa kansaa on kuvattu, katse on heillä vakaa ja vakava, heitä
oli haastateltu ja vielä otettiin valokuva. Muutaman kerran ollaan
työssä, kylvetään, vasikoille on annettu apetta ja vanha mies vetää
rautakankea perässään pihansa ympäri, jottei käärme tule. Vanhan ajan
kirjoitustaidosta kertoessaan Paulaharju esittelee entisiä
nimikirjoituksia, joiden koukeroisuuteen tottuu nopeasti. Myös
pappien nimikirjoituksia näytetään, erityisesti 'Pärkin' eli
pappismies Johan Immanuel Berghin nimikirjoitus titteleineen on
komea.

Sitten Paulaharju on piirtänyt kuvia erilaisista vempeleistä ja
rakennelmista, muoniolaisesta kukkoviiristä, kittiläläisestä vanhasta
lapiosta, karunkilaisesta kesänavetasta, rovaniemeläisestä sirpistä ja
monesta muustakin matkalle osuneesta kohteesta. Piirrokset eivät ole
erityisen informatiivisia, mutta kittiläläisen härkinmyllyn
poikkileikkaus on. 'Härkin' ei viittaa eläimeen, vaan se on myllyn
tukki, jossa on siipiä, jotka vesi panee pyörimään. Luku
'Härkinmylly' on hyvä esimerkki Paulaharjun tarkasta selostuksesta,
miten asiat tapahtuvat ja miten ne on nimetty. Samalla Paulaharju
puhuu läheiseen tapaan, sanoo härkinmyllyä 'vaatimattomaksi erämaan
jauhomestariksi' ja esittelee sitten itse myllyn toiminnan, ketkä
sitä toimittivat (paikkakuntansa tunnetut myllymiehet), miten
myllyssä ja myllypirtillä oleiltiin (myllyn haltian kanssa piti olla
väleissä) ja keillä kaikilla myllyjä oli. Ilmenee, että yhteismyllyt
eivät olleet hyviä, sillä yhteisestä myllystä ei lopulta oikein
kukaan välittänyt ja se jäi hunningolle, joten samassa koskessa
saattoi eri taloilla olla omat myllynsä. Hienoja ovat 'Härkinmylly'
-luvun kuvat vanhoista myllyistä, perä perää niitä näkyy olevan
Kittilän Alakylän Pahtajoessakin.

Kirjan lopussa on kartta 'Samuli Paulaharjun matkojen näyttämöä',
joka on suunnilleen nykyiset Enontekiö, Kittilä, Kolari, Pello ja
Ylitornio sivuten Inaria, Sodankylää, Rovaniemeä, Tervolaa ja
Torniota. Paulaharju kertoo myös Lapin miesten matkoista Ruijaan eli
Pohjois-Norjaan kalastamaan ja miten käytiin Savossa
kauppareissuilla.

Jos ei ole tuttu Paulaharjun ja Paulaharjun kuvauksen kohteen kanssa,
niin ennen lukemista kannattaa myös vilkaista lopun selityksiä
sanoista ja asioista. Mikä on esimerkiksi tämä 'kiveliö', josta vähän
väliä mainitaan? Se on 'asumaton suuri erämaa'. Sananselityksissään
Paulaharju viittaa usein 'lappiin' eli eri saamen kieliin ja
millaisia väännöksiä lantalainen ('Lantalainen, lap. laddelas =
talossa asuva, maanviljelijä, myös yleensä suomalainen.') on niistä
tehnyt. Esimerkiksi 'jänkä', josta käytetään myös muotoa 'jänkkä', on
lapiksi 'jiegge', joka taas viittaa rämeeseen ja suohon, joita on
monenlaisia. Jänkä ei ole niin suuri kuin vuoma, joka lapiksi on
'vuobmi = Suuri puuton suo.' Aapa, lapiksi 'aahpe', puolestaan on
vuoman kokoluokkaa, kenties ne ovat synonyymisiä, asia jää auki.

Paulaharjua lukiessa tuntee jäävänsä tietovyöryn alle, koko ajan
oppii asioita vaikka väliin voikin epäillä tietojen yleispätevyyttä
ja lähdekritiikin tasoa. Mutta, mitä väliä sillä on? Hiemankin
sivistynyt lukija osaa kyseenalaistaa ja sivistymättömät tuskin
Paulaharjua lukevat. He tutkivat 'mediaa' ja muita ajanmukaisuuksia.
Paulaharju on sen sijaan iätön. Hän tutkii ihmistä ja hänen toimiaan,
kuvaa elämää, miten elämä muuttuu. Toistuvasti Paulaharju kertoo
asioista, joita ei enää ole. Tornionjoessa ei ole enää Köngäsen
ruukkia, 1600-luvulta 1800-luvun jälkipuoliskolle Köngäsessä
valmistettiin rautaa, muttei enää. Kuitenkin paraikaakin Tornionjoen
suulla Röytässä on terästehdas, joten jotakin on jäljellä. Hollannin
ja nykyisen Belgian suunnalta tuli raudan muokkauksen tietotaito
muinoin Tornionlaaksoonkin, samoin on ollut etelämpänäkin Suomea.
Samoin Köngäseen tuli seppiä Itävallasta. Kun vielä ottaa huomioon,
että Tornionlaaksossa on käynyt matkaajia Ranskasta saakka,
Maupertuisin retkikunta 1736?1737 ja tuleva viimeinen Ranskan
kuningas Ludvig Filip oli Muoniossa 1795 ja jätti jälkeensä omaa
jälkikasvuakin (Paulaharju ei asiasta mainitse, sen verran vain, että
Muonion papin rouvan sisar yksinäisine poikineen asui pappilassa...)
niin melko kansainvälinen ainakin verenperimältään Länsi-Lappi on.

Köngäsen lähettyvillä on Kolariksi sanottu kunta. Nimi viittaa
sysimiiluihin, miilunpolttoon, jolle oli tilausta ruukin
lähettyvillä, ja miilunpolttajista puhuttiin 'kolareina'. Myös
Kolarissa poltettiin tervaa, joten paikkakunnan nimi sai siitä yhä
lisää vahvistusta. Kolarin Paulaharju tuntee hyvin, sieltä hän on
kerännyt paljon aineistoa tai esittelee paljon Kolarin aineistoa. Hän
kuvaa Kolarin entisiä markkinoita, joille tulivat Tornion varakkaat
kauppiaat, idän ryssät ja vaatimattomimmin lappalaiset. Paulaharjun
mukaan 'vieläkin' eli 1920-luvulla pohjoisen asukas puhui
'markkinasta' kun puhui kirkonkylästään. Kolarin markkinoilla tehtiin
kauppoja, mutta ilmeisesti parhaiten menestyivät kielletyn viinan
myyjät, joten markkinoista tuli viinamarkkinat. Paulaharjun laajan
viinanviljelyn esittelyn perusteella Laestadiuksen 'heräykselle' oli
Lapissa tilaus ja oli onnellinen asia, että kuuluisa viinanmyyjä
Ooperi-kraatari lopulta siirtyi Laestadiuksen kannalle ja lahjoitti
Kolarin kirkolle viinanmyyntirahojaan.

Mitä tulee kristinuskoon niin se sekoittui Länsi-Lapissa vanhempiin
uskomuksiin. Paulaharjun mukaan sekoitusta tapahtui hänen
keruuaikanaankin, eikä ihminen välttämättä huomannut toimissaan
ristiriitaa. Joskus rukouksessa/ loitsussa saattoi esiintyä
kristinuskoa ja muinaisuskoa yhdessä:

'Maahiainen, maanalainen,
maata pyyän maatakseni,
ajakseni, en iäkseni,
Jeesuksen nimen kautta!
Herra siunakhon maata,
ja maahiaisen vuuetta!'

Lopuksi siis pyydetään, että Herra siunaisi maahiaista. Tämähän
muistuttaa postmodernia elävää, joka suhtautuu kriittisesti
länsimaisiin uskontoihin, on kiinnostunut itämaisesta meditaatiosta
ja menee jouluna kirkkoon. Se on sitä uskomista 'omalla tavallaan'
eli varmaa peliä.

Paulaharju kertoo myös menneestä kultakuumeesta, menneistä
kalamajoista, eikä Laestadiuskaan enää saarnaa. Kuitenkaan vire ei
ole alistunut, valittava, Paulaharju vain kertoo tapausten kulun,
usein humoristisesti, sillä ei siinä itku auta, kun ojankaivuu
päättyy siihen, että joki löytää uuden uoman ja järvi valuu
olemattomiin. Näin käy luvussa 'Rovan Nikun järvenlasku'. Rovan Niku
asui Enontekiön Vuontisjärvellä ja oli ahkera mies. Hän päätti kerran
laskea niitylleen hieman vettä Vuontisjärvestä, mutta pitkä ja ankara
kaivuuprosessi päättyi siihen, että vuonna 1861 Vuontisjärven vedet
syöksyivät Rovan Nikun niitylle ja Markkajoen kautta suureen
Ounasjokeen. Jylinä kuului kymmenien kilometrien päähän, Ounasjoki
meni sellaiseen kuntoon ettei sille noussut kala kolmeen vuoteen ja
Vuontisjärvi oli entinen kalajärvi. Rovan Niku uhattiin tappaa ja hän
sai kuulla monenlaista vitsiä, mutta Paulaharju toteaa selostuksensa
päätteeksi: 'Ja tämän on saanut aikaan Rovan Niku, äijäpoika, toimen
mies.'

Suomalaisessa folkloressa on oma laaja osastonsa pieleen menneistä
järvenlaskuista. Löytyykö sellaista kolkkaa Suomenmaasta, jossa ei
tiedettäisi järvenlaskua, joka johti katastrofiin, siis siihen että
järvi laski kuiviin tai melkein kuiviin?

Paulaharjun teoksessa Kittilä osoittaa jälleen ihmeellisyyttään.
1900-luvulla sieltä tuli tusinan verran erinomaisia
maalaustaiteilijoita (muutama Junttila, Palsa, Raekallio,
Särestöniemi jne.) mutta 1800-luvulla paikkakunnalla asui muuan
veneentekijä, jota tietenkin sanottiin 'Vene-Aapoksi', eli Johan
Abram Jääskö. Huomattavan veneenrakennustaitonsa lisäksi Vene-Aapossa
oli se merkille pantava seikka, että hän piti päiväkirjaa 1800-luvun
toisen puoliskon. Vihkosivuja kertyi yli neljäsataa. Vene-Aapo kuvasi
luonnontoimet, merkillisyydet ja selostaa laajempiakin
yhteiskunnallisia oloja, esimerkiksi 1860-luvun lopun katovuosia.
Myös hän kertoi, milloin saapuivat paikkakunnalle pärekatot,
ratasmyllyt, palovakuutusyritykset, metsänhoitajat ja isojako.
Valitettavasti päiväkirja on tuhoutunut Lapin sodassa, kertoo
esipuheessaan Pekka Laaksonen. Ehkä se kuitenkin löytyisi jostakin?
Ehkä se on kopioitu? Kun ajattelee Kittilän kunnan historiaa niin
Vene-Aapon, vaikkakin ihmetelty, päiväkirjanpito sopii siihen hyvin.
Jo taidemaalari Einari Junttilan esi-isät olivat taiteentekemiseen
kallellaan, mutta Vene-Aapon päiväkirja osoittaa että muuallakin
Kittilässä harrastettiin tuottamatonta työtä. 

'Olihan jo outoa lapinkorven yksinäisen miehen kirjanviljely ja vielä
oudompaa, kun tämä uudismaan raataja, veneiden veistäjä, pikilangan
pistäjä rupesi pistelemään paperille muitakin asioita kuin
velkasitoumuksia, renkien ja piikojen 'päästöseelejä' sekä
perinnönjakoja, saamatta siitä palkakseen edes tolppaakaan niinkuin
velkakirjoista ja muista pikku papereista.' 

Kenties Paulaharju tunsi kohtalonyhteyttä Vene-Aapoon tiettömissä
kiveliöissä samotessaan. Molemmat he tallensivat. Se on melkeinpä
arvokkainta tässä maailmassa. Sitten on vielä tahoja, jotka
julkaisevat näitä tallennuksia. Ilman Vene-Aapoja, Paulaharjuja ja
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuroja saattaisimme luulla, että maailma
on tehty kaksikymmentä vuotta sitten yhteisöllisesti työpajassa,
mutta onneksi on olemassa näitä ikuisesti epäajanmukaisia virtauksia,
jotka epäilevät ettei maailma vieläkään ole valmis.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/