[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas - Nikolai II:n elämä väkivallan varjossa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Niiranen, Anna  Yleisen historian tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tuomi-Nikula, Jorma; Tuomi-Nikula, Päivi: Nikolai II - Suomen
suuriruhtinas. Atena Kustannus Oy, 2010. 283 sivua.


Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas - Nikolai II:n elämä
väkivallan varjossa
---------------------------------------------------------

Tietokirjailijapari Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan uusin teos Nikolai
II - Suomen suuriruhtinas on paitsi henkilöhistoriallinen muotokuva
Venäjän viimeisestä keisarista Nikolai II:sta, myös kuvaus Suomen
suuriruhtinaskunnan vaiheista 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa.
Elämäkerrassa käydään uskollisesti läpi Nikolain elämäntarina
lapsuudesta aina keisarillisen perheen väkivaltaiseen kuolemaan asti
kesällä 1918. Rinnalla kulkee kertomus suomalaiskansallisen
tietoisuuden voimistumisesta ennen Venäjän vuoden 1917
vallankumouksia ja lopullista irrottautumista entisestä emämaasta.
Suomalaisten kirjailijoiden näkökulma on perusteltu, mutta
kokonaisuuden kannalta teoksen Suomi-keskeisyydessä on myös
ongelmansa.


Tietokirjailijapari Jorma ja Päivi Tuomi-Nikula on teoksissaan
keskittynyt esittelemään autonomisen ajan Suomen suhteita
keisarilliseen Venäjään ja varsinkin sen hallitsijoihin.
Tuomi-Nikuloiden uusi henkilöhistoriallinen muotokuva Nikolai II -
Suomen suuriruhtinas on siksi looginen jatko-osa pariskunnan
edelliselle teokselle Keisarit kesälomalla Suomessa (2002), joka
kuvasi 1800-luvun Venäjän keisareiden matkoja läntisessä
suuriruhtinaskunnassa. Nyt fokus on kiinnitetty Romanovien
hallitsijasarjan viimeiseksi jääneeseen tsaariin, Nikolai II:een
(1868-1918), joka Suomessa muistetaan varsinkin 1800-luvun lopun ja
1900-luvun alun venäläistämisyrityksistä.

Vaikka Nikolai II - Suomen suuriruhtinas on periaatteessa elämäkerta,
Venäjän viimeisen keisarin elämä ja toimet ovat pitkälti vain se
tausta, jota vasten Tuomi-Nikulat rakentavat Suomen ja 1800-luvun
lopussa voimistuneen kansallisen tietoisuuden kertomuksen.
Keskeisessä osassa ovat 1800-luvun lopun venäläistämistoimenpiteet ja
niitä seurannut vastarinta, joka tiivistyi lukuisissa salamurhissa ja
pommi-iskuissa. Teoksen Suomi-keskeinen näkökulma on sinänsä
perusteltu ja kiinnostavakin, mutta siinä on myös ongelmansa.
Suuriruhtinaskunnan osuus Nikolai II:n elämäntarinassa kasvaa
kohtuuttoman suureksi, vaikka keisari sinänsä viihtyikin
lomamatkoillaan Suomessa. Venäjä ja sen tapahtumat jäävät
elämäkerrassa epämääräiseksi taustaksi, samoin kuin Euroopan
räjähdysherkkä reaalipoliittinen tilanne, joka kulminoitui Venäjälle
tappiolliseen ensimmäiseen maailmansotaan. Nyt sota syttyi vähän kuin
jatkeena poikkeuksellisen lämpimälle kesälle: 'Kuumuus purkautui kuun
lopulla, kun suurvallat ryhtyivät jakelemaan toisilleen
sodanjulistuksia'.

Suomalaiskansallisessa historiankirjoituksessa elävä mielikuva
valapatosta keisarista on sovitettava myös siihen ymmärtäväisempään
muotokuvaan Nikolaista, joka jatkuvasti on vahvistunut varsinkin
populaarikulttuurissa. Tuomi-Nikuloiden teoksessa tämä kahtia
jakautunut näkemys on omalla tavallaan vahvasti läsnä, sillä kirjassa
Nikolai on paha - tai oikeammin heikko - keisari, joka helmikuun
manifestissa kollektiivisesti pettää hallitsijanlupauksensa Suomen
kansalle. Toisaalta hän on yksityinen henkilö, idyllisen perheen
hyvää tarkoittava isä, joka tahdottomasti ajautuu kriisien kautta
väkivaltaiseen kuolemaansa. Yleisesti hyväksytty loppupäätelmähän on,
että Nikolai oli ihmisenä miellyttävä, mutta keisarina epävarma ja
ehdottoman epäonninen.

Oliko epäonni sitten väistämätöntä? Nikolai syntyi tulevan keisarin,
Aleksanteri III:n ja tämän tanskalaissyntyisen puolison Maria
Fjodorovnan esikoisena vuonna 1868 ja kasvoi suojatussa
perheympäristössä kohteliaaksi nuoreksi mieheksi, joka rakasti
armeijaelämää mutta pelkäsi tulevan asemansa vastuuta. Isän
ennenaikainen kuolema vuonna 1894 nosti valtaistuimelle 26-vuotiaan
miehen, jolla ei ollut valmiuksia hallita suurta ja ristiriitaista
maata. Keisarin yksityiselämää hallitsi avioliitto alun perin
saksalaisen prinsessa Aleksandra Fjodorovnan (1872-1918) kanssa.
Perheeseen syntyi nopeassa tahdissa neljä tytärtä ja viimein vuonna
1904 - epäonnisen Japanin sodan keskelle - kaivattu kruununperijä
Aleksei. Poika sairasti kuitenkin parantumatonta verenvuototautia,
joka dynastisista syistä pidettiin salassa suurelta yleisöltä.

Kruununperijän terveydentila määritteli pitkälti keisarillisen
perheen sisäisen dynamiikan. Epäilemättä sairaus yhdisti pojan
vanhemmat ja tämän neljä sisarta, mutta Tuomi-Nikuloiden teoksessa
perhe on yksioikoisen täydellinen ja vaarallisen kiiltokuvamainen:
'Tuskin koskaan maailmanhistoriassa on kerrottu sellaisesta
harmoniasta kuin siitä, mikä vallitsi Venäjän viimeisessä
keisariperheessä.' Varsinkin Aleksandra Fjodorovnan psykologisessa
muotokuvassa Aleksein sairaus oli todennäköisesti keskeisin
yksittäinen persoonaa selittävä tekijä, vaikka luonteeltaan
varautuneena ja syvästi uskonnollisena ihmisenä keisarinna jäi
muutoinkin vieraaksi hahmoksi venäläisille. Juuri onnettoman äidin
kamppailu poikansa terveydestä oli pitkälti syy myös Grigori
Rasputinin vaikutusvaltaan keisariperheen elämässä, vaikka tämä omia
kristillisiä oppejaan saarnaava talonpoika edusti yhteiskunnasta
eristäytyneelle keisariparille myös yhteyttä aidoksi kuvittelemaansa
Venäjään. Rasputin on epäilemättä yksi 1900-luvun myyttisimpiä
hahmoja, jossa kiteytyy se mystiikka ja pahaenteinen fatalismi, joka
elää vahvana Nikolain elämäkertakirjallisuudessa.

Yksi Venäjän viimeisen keisarin elämää kuvaavien teosten
rasittavimpia piirteitä on juuri jatkuva lopun enteiden etsintä ja
tapahtumien jälkiviisas tulkinta. Tässä mielessä venäläisen
näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin 1990-luvun alussa ilmestynyt
Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema oli erityisen
väsyttävä. Hallitsijan tehtävä on väistämättä hengenvaarallinen ja
sen tiesi myös Nikolai itse. Keisarin oma isoisä Aleksanteri II
murhattiin vuonna 1881, kun Nikolai oli kahdentoista. Myös
esimerkiksi keisarinna Aleksandran isoäitiä, Englannin kuningatar
Viktoriaa vastaan suunnattiin lukematon määrä murhayrityksiä, mutta
olennaista oli, että kuningatar pysyi hengissä ja imperiumi pystyssä.
Venäjällä hallitsijanmetsästys oli tietenkin oma lajinsa, vaikka myös
muu suku sai osansa väkivallasta. Nikolain setä, vihattu
suuriruhtinas Sergei Aleksandrovits murhattiin pommiattentaatissa
levottomana vallankumousvuonna 1905, jonka tapahtumat pakottivat
keisarin hyväksymään kansanedustuslaitoksen duuman. Nikolai piti
kuitenkin itsepintaisesti kiinni omasta itsevaltiudestaan, eikä
väkinäinen rakennelma kestänyt Venäjälle epäonnisen ensimmäisen
maailmansodan menetyksiä tai jatkuvia sisäpoliittisia skandaaleja.

Toinen keskeinen teema viimeisen keisarin elämäkerroissa on
väkivallan uhkan läsnäolon ohella myös valta - tai oikeammin mitä sen
menetykseen liittyi. Eräänlainen vankeushan seurasi keisaria läpi koko
elämän. Lapsuutensa ja aikuisen ikänsä Nikolai kasvoi salamurhaajien
pelossa - tiukassa vartioinnissa. Konkreettisen valtansa 48-vuotias
keisari luovutti helmikuussa 1917 ja eli loppuelämänsä vankina, jonka
arkeen kuuluivat jatkuvat nöyryytykset ja kapenevat
selviytymismahdollisuudet. On kiinnostavaa pohtia, miten
itsevaltiaaksi kasvatettu ja asemansa jumalalliseen oikeutukseen
uskonut mies koki tapahtumat ja mitä hän ajatteli omasta roolistaan
hallitsijana, johon Romanov-suvun 300-vuotinen hallinto päättyi.
Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Euroopasta katosi kaksi
muutakin keisarikuntaa, Saksa ja Itävalta-Unkari, vaikka
lopputuloksen selvittyä marraskuussa 1918 Nikolai oli jo kuollut.
Myös Saksan ongelmallinen keisari Vilhelm II - 'Willy-serkku' -
menetti valtaistuimensa ja joutui maanpakoon - mutta säilytti
henkensä.

Nikolain itsensä kohdalla tilanne oli tietysti paljon traagisempi,
sillä entisen keisarin ohella myös hallitsijan lähipiiri - ennen
kaikkea keisarillisen perheen viisi lasta, joista nuorin oli
kuollessaan 13-vuotias - sai kärsiä kauhistuttavalla tavalla
asemastaan ja syntyperästään. Kesällä 1918 tilanne Venäjällä oli
kuitenkin kaoottinen, sillä maa oli levottomuuksien ja sekasorron
keskellä ajautumassa veriseen sisällissotaan. Tätä taustaa vasten
keisariperheen murha on ehkä helpompi käsittää, sillä vihatuissa
Romanoveissa henkilöityi kaikki se, josta uudessa maailmassa
haluttiin eroon. Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää idealisoivan on
silti vaikea ymmärtää, miten epätoivottuja he lopulta olivat.

Tietyt yleistykset ovat elämäkerroissa tietenkin välttämättömiä.
Tutkimusten tekniseen puoleen onkin siksi helpompi tarttua. Teoksen
kuvitus ansaitsee erityisen maininnan, vaikka muutamissa kuvissa
keisariperheen tytärten tunnistamisessa oli joitakin ongelmia. Samoin
suorat sitaatit - joita kirjassa on kiitettävän paljon - olisivat
kaivanneet lähdeviitteitä, vaikka kyseessä onkin yleisteos eikä
tieteellinen tutkielma. Kirjallisuusluettelostakaan ei käy ilmi,
mistä kirjeiden ja päiväkirjojen katkelmat ovat peräisin. Ainakin
Nikolain kirjeitä äidilleen on toimitettu painetuksi kokoelmaksi,
samoin kuin keisariparin koko ensimmäisen maailmansodan aikainen
kirjeenvaihto. Nikolain omia päiväkirjoja - 1880-luvulta aina vuoteen
1918 asti - on luonnehdittu melko persoonattomiksi
tapahtumaluetteloiksi, mutta suorina sitaatteina ne ovat tässä
elämäkerrassa ehdottoman tarpeellisia. Sen sijaan teoksen lukuisat
anekdootit tuntuvat melko sattumanvaraisilta ja osa täysin
triviaaleiltakin. Kuninkaalliset tittelit ja nimet näyttävät usein
olevan myös kompastuskivi suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa.
Aleksandran englantilainen kosija ja serkku oli nimeltään Albert
Victor 'Eddy' ja titteliltään prinssi, ei Walesin prinssi Edward.
Aleksandra itse sai kasteessa nimen Alix, ei Alice, joka on nimen
alkuperäinen englantilainen muoto.

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan Nikolai II - Suomen suuriruhtinas on
yleiskuvana sujuva, mutta särmätön muotokuva miehestä, joka menetti
elämässään paljon. Nikolai II:sta voi luonnehtia viihteelliseksi
historiankirjoitukseksi, jonka vahvuus on sen yleistävässä ja
helppotajuisessa esitystavassa. Viimeisen keisarin psykologinen
muotokuva jää kuitenkin valitettavan ohueksi. Elämäkertaan kuuluvat
asiat käydään nopeasti läpi: lapsuus, avioliitto, kruunajaiset,
perhe-elämän valitut hetket. Kuolema saa tässäkin tarinassa keskeisen
roolin, mikä Nikolain kohdalla on ilmeistä ja osin välttämätöntäkin.
On vaikea keksiä ihmistä, jonka kohdalla vastakohtaisuudet - loisto
ja valta, vankeus ja brutaali kuolema - ovat yhtä suuria kuin Venäjän
viimeisen keisarin elämässä. Mutta millainen mies Nikolai II lopulta
oli, siihen Tuomi-Nikuloiden teos ei oikein anna vastausta.
Yhteenvedon omainen luku on otsikoitu 'Tuntematon yksinvaltias'.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/